Kaiken kauheuden keskellä on kauneutta. Sellaista, joka jää usein näkemättä. Teen työtä ihmisten kanssa. Sellaisten, jotka ovat heikoimmassa asemassa ja ovat yleensä epätoivoisia. Epätoivo on hirvittävää ja kokonaisvaltaista. Sellaista, joka imee kaikki voimat sinusta ja ympärilläsi olevista ihmisistä. Tai sitten kuljen yhtä matkaa sellaisten kanssa, joiden elämänhallinta on kadoksissa tai sitä ei koskaa ole ollutkaan. Näitä ihmisiä yhdistää surumielisyys ja se epätoivo. En osaa edes kuvitella miltä näistä ihmisistä loppujen lopuksi edes tuntuu. Näen mitä he käyvät läpi, mutta se, miten se näyttäytyy minulle voi olla jotenkin vääristynyttä tai esiripun edessä esitettyä. Yksi työni hedelmistä onkin se, kun näen pilkahduksen toivoa ja iloa. Kun näen, miten asiakas nousee syvimmistä vesistä pinnan lähelle edes hetkeksi. Ilo on ehkä liioiteltua, mutta kun näen edes sen tapaista. Yritän luoda toivoa jokaisella tapaamisella, mutta joskus se on mahdotonta. Silloin pitää pystyä empatiaan ja ol...
Mahdotonta tunteiden sekameteliä ja ajatusten pidättelemätöntä ryöppyä. Todellista ja fiktiivistä. Sellaista mitä nyt mieleen juolahtaa. Että ei pääsisi unohtamaan kuka sitä oikein on ja miksi. Että olisi joku jolle tilittää kaikki, kun kukaan muu ei enää kuuntele.