perjantai 8. marraskuuta 2013

Kokovartalo Elli

Rakkaat.

Olen perustanut uuden blogin.
Kokovartalo Elli jatkaa Mama Dreamerin jäljissä, mutta uutena ja enemmän itsenään. Kurkkaa Kokovartalo Elli Bipo päässä, tukka jäässä ja klikkaa itsesi seuraajaksi.

Jatkan juttujani ja kuvakokeilujani Kokovartalo Ellin sivuilla ja kokeilen uusia juttuja, kuten raakaruokaa, acupunktiota ja ehkä vielä jotain muuta. Tietysti aion jatkaa myös runoilujani ja kirjoittajaksi pyrkimyksiäni.

Kokovartalo Elli seuraa minun vaatimatonta pyrkimystäni kohti terveyttä ja hyvinvointia. Rehellisesti ihan minuna itsenä. 

Älkää siis jättäkö minua nyt, vaan tulkaa mukaani matkalle mainioon elämään.

Rakkaudella
Elli-Jasmiini

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Aika mennä eteenpäin

Niin. On aika. Tai uskon niin. Minun on noustava tuhkasta ja tartuttava elämää sarvista.

Minä olen aika-ajoin siinä pisteessä, että mietin miten haluan elämäni elää. Ihan niin kuin varmasti aika moni muukin.

Sitten teen jotain muutoksia. Etsiydyn uuteen toimeen, muokkaan työssäkäyntini aikoja ja stressitasoa. Hölkkään ja teen käsilläni jotain, kuten esimerkiksi sukkia tai joulukortteja.

Kohta huomaan, että kaikki on hyvin. Olen onnellinen ja homma rullaa. Sitten se tulee. Tämä. Tämä sama. Ihan varmasti kuin lehtien putoaminen puusta syksyisin.

En olekaan tyytyväinen. Päin vastoin. Olen tyhjä kuori ja vailla suuntaa. Huomaan, etten voi tehdä niitä asioita joita kaipaan, riittävästi. En ehdi kirjoittaa sellaisella intensiteetillä kuin haluaisin. En ehdi askarrella tyttäreni kanssa. En ehdi nähdä ystäviäni. En ehdi, en siis jaksa.

Mikä siis neuvoksi? En jaksaisi tätä näin useasti. En halua tällaista. Haluan olla oikeasti onnellinen romantisoimatta sitä enempää. Minulla on nippu unelmia joita haluan toteuttaa, mutta kaikkea rajoittaa talous.

Siis askel kerrallaan. Minä perustan uuden blogin. Saattelen Mama Dreamerin viimeiseen lepoon kun löydän sille oikean seuraajan.

Uusi blogi keskittyy unelmieni saavuttamiseen ja elämän elämiseen. Kielen päällä pyörii nimiehdotuksia ja tyyli on mielessä kirkkaana. Mutta niin tylsää kuin onkin, kaikki nimiehdotukset on jo käytetty. Elämä on jo eletty. Pitää siis olla luova ja työntää mielestä kaikki negatiiviset ajatukset syrjään.

Ehdotelkaa nimiä rohkeasti!

tiistai 5. marraskuuta 2013

En halua kuolla tänään

Heräsin aamulla, enkä halunnut kuolla. Se on hyvä. Voisi melkein luulla, että iloitsen siitä.
Mutta se sattui kuitenkin. Se herääminen. Se on helvetin vaikeaa. Jokaista jäsentä särkee vähän, mutta eniten sattuu sieluun. Silmät eivät halua avautua ja raajat eivät tahdo liikkua. Nukun viisitoistatuntia yössä, eikä herääminen onnistu sittenkään kivuttomasti.

Nousen kuitenkin. Pakko. En halua, että kukaan on huolissaan, enkä halua laistaa velvollisuuksistani. Silmäluomet rullaan väkisin puolitankoon ja kerään kaiken voimani, että saan itseni liikkeelle. Nousen ja hymyilen. Aamurutiinit onnistuvat sillä, että tiedän pääseväni ihan kohta takaisin nukkumaan. Kun ovi kolahtaa ja osa perheestä on mennyt teilleen, palaan vuoteeseen nukkumaan sen kuusi tuntia vielä.

Puolenpäivän kohdalla taistelen uudestaan itseni hereille. Tällä kertaa herääminen on vielä vähän vaikeampaa, koska olen yksin. Vain kissa kehrää kainalossa. Hiljaisuus on riipivää ja samalla vapauttavaa. Minun ei olisi pakko. Voisin maata tässä aina siihen asti, kun joku tulee kotiin. Mutta jos haluan parantua, minun on pakko. On pakotettava itsensä tekemään asioita vähän kerrallaan.

Nousen pakotettuna ja teen jotain mitään sanomatonta. Syön, juon, siivoan. Teen jotain, ettei vaan kukaan luule, että en pysty tekemään mitään. En oikeasti pystyisi. En helvetti vain pystyisi. Oikeasti.

Minä olen taitava valehtelemaan. Niin taitava, että jos kysyt lähimmäisiltäni, ovatko he huomanneet minussa jotain tai vaikutanko erilaiselta... he vastaavat; "ei mitenkään erityisesti. Vähän väsynyt tuo vain on". Joku voi kuvitella näkevänsä silmissäni sammuneen valon. Siellä ei kuitenkaan ole sammunutta valoa. Siellä on tyhjyys. Siellä ei ole mitään. Ei elämää, ei mitään.

En salaa tätä siksi, etten halua kenenkään tietävän. Salaan sen siksi, etten romahtaisi. Siksi, että jaksaisin hengittää vielä. Siksi, että voisin herätä eloon vielä joku päivä. Sanon miltä minusta tuntuu ja silti joku kuulee minun voivan paremmin. "Kuulostat paremmalta.". Ehkä. Ja ehkä joskus luulenkin voivani paremmin, mutta totuus on aika julma.

Jos minulla ei olisi tätä kaikkea mitä minulla on. Jos minulla ei olisi mitään, minä kuolisin. Mutta minulla on paljon. Perhe. Elämä. En voi kuolla. On päästävä tästä pahasta pois ja jaksettava elää. Minä haluan elämäniloni takaisin.... antakaa se minulle takaisin!

torstai 24. lokakuuta 2013

Ennen kuin mä kuolen

Ennen kuin mä kuolen on kohdattava kaikki.
Ennen kuin mä kuolen on mun saatava rakastaa.
Ennen kuin mä kuolen on jätettävä hyvästit.
Ennen kun mä kuolen haluan, että sinä tiedät, rakastan.

Sekunti vielä ja voin kertoa sulle.
Sekunti vielä niin ehdin hengittää viimeisen kerran.
Sekunti vielä niin muistan miltä elämä tuntui.
Sekunti vielä ja voin mennä.

Hyvästi rakkaani.
Hyvästi elämä.
Hyvästi koko maailma ja kaikki paha sen mukana.
Minä olen nyt rauha ja onnellisuus.
Sinun unissasi lempeä henkäys ja ajatuksissasi lämmin muisto.
Minä olen sinussa aina.


tiistai 22. lokakuuta 2013

Perkele minut periköön

Aamu on aina vaikein. Hengittäminenkin sattuu ja sielua kääntää niin, ettei uskoisi. Nousen silti vaikka silmiä kirveltää ja pää on tuhkaa.
Jokainen liike on tuskallinen ja elämä hajottaa pala palalta enemmän ja enemmän.
Päivä edessä. Suunnittelen sen niin, että voin nukkua mahdollisimman paljon. Viisi tuntia kaupunkiin puolen tunnin lääkärin vastaanotolle. Nukun suurimman osan matkasta ja jopa lääkärin odotusaulassa. Nukun.
Nukkuisin lisää jos voisin, mutta siinä piilee perkele.
Se perkele joka ei päästä vaan hyppii silmille. Valveunissa se kiroilee ja pitää minut tuskassa väkisin. Se velvoittaa ja vetää minua yhä syvemmälle.
Perkelettä vastaan on turha taistella, mutta hereillä se ei kiusaa. Hereillä sen lapset kuplivat sisälläni ja patoavat pahojaan niin, että kun uni taas tulee on perkele voimissaan.

Perkele.

Sepä kissaanikin kiusaa ja sille kuumeen nosti. Nyt pikkuinen vain nukkuu ja oksentelee, karvansa pudottaa ja varjoaankin pelkää. Onko se sama perkele? No tuskin, mutta perkele sekin. Se jos minulta vielä kissan viepi niin mitä sitten?

Perkele mummuni vei. Ihan tässä. Mummu tahtoi lähteä, mutta mikä pakko sen oli tähän hätään? Oliko pakko avata vuosikymmenten pinotut ja padotut ajatukset, tunteet ja elämä? Oliko pakko herättää tuska uudelleen? Ihan kuin tämä nykyinen ei olisi riittänyt? Mumun mukana on haudattava rippeet viimeisetkin muistoista ja edesmenneistä. Mummun mukana on katsottava menneisyyttä uudelleen enkä jaksaisi sitä. Minusta ei oikein olisi siihen.

No tässä sitten istun ja pakotan itseni kirjoittamaan. Avaamaan sanaista arkkuani, että en hulluksi tulisi. Hullu minä olen, mutta voisin koittaa olla sitä vähän vähemmän. Kirjoitan nyt. Kirjoita saatana.

Hapeton olo. Hengetön tunnelma. Tätä tämä nyt on. On vain odotettava, että aurinko alkaa taas paistaa. On annettava itselle aikaa, vaikka nyt tuntuukin siltä, että en enää jaksa.  En jaksa tätä taas ja taas ja taas. Aina vaan uudelleen ja uudelleen. Se tulee varmasti ja polkee minut perkeleen armoille maan rakoon itkemään, vapisemaan ja turtumaan tuskasta.

Turta tuskasta. Päätn raporttini täältä helvetin kuilulta tänään tähän. Huomenna hengitän vielä, sen lupaan, mutta se tulee sattumaan ihan yhtä paljon kun tänään.

perjantai 11. lokakuuta 2013

Mieletön matka masennukseen

On ihan käsittämätöntä, miten olen vuosikaudet elänyt luullen olevani terve. Onhan minulle kerrottu tosiasiat päin naamaa, mutta olen sulkenut sen itseni ulkopuolelle.
Olen saattanut kertoa ihmisille (kuten täällä blogissakin) että minulla on mielen sairaus, mutta en ole halunnut ajatellla sitä.

Tässä minä nyt kuitenkin olen. Rikkipaskana ja masentuneena. Minulla ei ole mitään syytä. Ei ensimmäistäkään. Silti minun on vaikea hengittää ja silmissä mustuu vähän väliä. En haluaisi ottaa lääkkeitä, mutta minulla ei ole vaihtoehtoja sillä minun aivokemiani ovat ihan (kisorana) sotkussa. Aivokemiat.

On pakko katsoa taakseen ja todeta, että minulla todella on sairaus, joka tulee olemaan kanssani aina. Tekisi mieleni sanoa tästäkin (olen sanonut niin migreenistä), että mielummin syöpä kuin tämä; Sen voi joko leikata tai siihen kuolee. Mutta en sano niin. Sillä syöpä on jotain, mitä en voi edes ymmärtää.

Kun en pääse ylös vuoteesta. En jaksa nostaa edes kättä. Aamut ovat kaikkein kamalampia. Nappaan lääkkeet. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin odottaa, että ne alkavat vaikuttaa. Tänä aamuna pakotin itseni viemään lapsen päivähoitoon, mutta kun tulin kotiin... kaaduin sänkyyn ja vedin peiton korville.

Mitäpä jos joudunkin syömään lääkkeitä myös depressiivisen kauden jälkeen. Silloin en kokisi sitä uskomattoman hyvää tunnetta. Sitä, että on elossa! Minä kaipaan sitä...

maanantai 7. lokakuuta 2013

Henkisesti raiskattu

Minut on. Monesti. Niin monta kertaa ja niin rajusti, että en tarkkaan edes muista.

Haavat muistan. Sen, miten minua edelleen sattuu joskus. Olen välillä sekaisin ja rikki. Reagoin asioihin liian voimakkaasti ja minua pidetään vähän kajahtaneena.

Siitä ei koskaan puhuta. Efebofilia. 
Varsinkaan jos mitään ei tapahdu. Mitään fyysistä.

Minua ei kosketeltu. Minua ei raiskattu fyysisesti, mutta minulta vietiin elämä. Olin murrosikäinen ja minua rakasti aikuinen nainen. Manipuloimalla hän sai minut muuttamaan luokseen ja aikaa myöten minulla ei ollut enää ystäviä. Minulla ei kohta enää ollutkaan muuta kuin hänet.

Hän sabotoi sieluani jatkuvasti. Yritti vääristää seksuaalista suuntautumistani ja valehteli elämästä. Saatoimme istua iltaisin hänen autossaan ja satuilimme romanttisia tarinoita toisillemme. Se oli lähes normaaleinta mitä välillämme oli. Minä en koskaan rakastanut häntä. Hän oli minulle ystävä. Muistan ihmetelleeni ääneen, miten hän otti minut joka paikkaan mukaan. Miten hänen käsityksensä mukaan hän ja minä olimme yhtä. Minä en ollut yhtä hänen kanssaan, mutta hän oli minun kanssa. En osannut rimpuilla irti. Pelkäsin, että hän hajoaa atomeiksi. Niin hän minulle väitti. Minä olin yhtäkkiä vastuussa aikuisen naisen elämästä. Minä, teini-ikäinen.

Hän halusi nukkua samassa vuoteessa kanssani ja kun muutimme sellaiseen asuntoon missä molemmilla oli oma huone, hän murtui. Hän itki, että tahtoi nukkua samassa huoneessa kanssani, mutta minä pidin pintani. Halusin ehdottomasti nukkua yksin.

Sitten tapasin nykyisen aviomieheni. Hän pelasti minut. Otti syliinsä ja kantoi turvaan.
Ystäväni efebofiili istui iltaisin keittiössä ja aneli minua lukemaan hänelle satuja, peittelemään. Yli kolmekymmentävuotias kaappilesbo ja rikkinäinen seitentoistakesäinen.

Voin vain kuvitella mitä silloinen tuore poikaystäväni ajatteli. Pian muutin pois helvetistä ja pääsin omaan kotiin. Perustin perheen ja olin onnellinen. Mutta mieleni on sairastunut. Se ei parane koskaan. Sieluni on saastunut ja vajaa.

Aikuisen naisen sairas rakkaus. Minusta ei tule koskaan kokonaista.