Tai raajan ja raajan, tänään ja tänään. Miten sen ottaa ja mistä se lasketaan. Ja oliko se nyt menetetty kuitenkaan.
Neljätoista vuotta sitten opiskelin hatuntekijäksi. Sehän on käsillä tekemistä. Konkreettistä käsillä vääntämistä. Epäonnisena ihmisenä (tai ihan kai tavallisena) sain molempiin käsiini jännetupen tulehduksen. En voinut leputtaa käsiäni sillä opintoni olisi kärsineet. Tosiasiassa en vain malttanut lepuuttaa niitä.
Meni sitten vuosia eteenpäin ja aika ajoin ranteissa on ollut tulehduksia. Tilanne karkasi käsistä kun istutin itseni vakituisesti tietokoneen eteen. Käsiäni pakotti tuon tuostakin. Hoidin ne joka kerta asiaan kuuluvalla tavalla eli kaksi viikkoa sairaslomaa ja kipulääkkeitä sekä muutama kuukausi lastaa.
Yllätyksekseni sain jälleen ikävän tulehduksen noin vuosi sitten. En ollut työelämässä ja koneen edessä tapittaminen oli jäänyt jo vähän aikaa sitten. En myöskään tehnyt käsitöitä, mutta hoidin pienen pientä poikaani. Tällä kertaa tulehdus on oikean ranteeni ongelma ja peukalostani on hukkunut voimat lähes kokonaan.
Läksimpäs työelämään takaisin ja ajattelin kysyä lääkäriltä voisiko tämän peukalon vaikka sitoa tai teipata tai hitto vie kipsata jotta se paranisi. Ei. Ei voi.
Se pitää leikata. Ei minulta peukaloa pois viedä, mutta sen jänne avataan uudelleen.
Olisiko siitä ollut apua jos olisin aikoinaan oikeasti lepuuttanut käsiäni? Ei. Olisiko siitä ollut apua jos olisin kipsauttanut sen nyt kun terveyskeskuslääkäri sitä ehdotti? Ei.
Ihmistä ei ole luotu istumaan koneen edessä jatkuvasti. Ihmistä ei ole luotu niin staattiseen työhön. Se on vain hyväksyttävä, etten ole luotu tekemään näitä töitä. mitä meillä tässä yhteiskunnassa on olemassa. Onhan sitä olemassa muutakin mutta minä en osaa luoda lehmänpaskaa, eikä minusta siihen olisikaan. En myöskään kestä vanhusten hoitotyötä sillä kiinnyn liikaa ihmisiin ja tulen huonovointiseksi vähän liian helposti kun ollaan eritteiden kanssa tekemisissä. Taiteilijaksi en voi ryhtyä kun siitä ei saa riittävästi palkkaa eikä minulla ole lahjoja. Onhan siis maailma pullollaan muutakin kun tämä minun näkemykseni yhteiskunnan tarjoamasta työstä, mutta minusta ei ole siihen.
Kirurgin veitsen alle siis. Ranteesta ei koskaan tule kunnollista, mutta sen kanssa voi elää. Ehkä tässä olisi taas yksi reilu sykäys kohti maallemuuttoa? Jos muutaisin maalle ja alkaisin omavaraiseksi? Ehkäpä sitten voisin siinä ohella raapustaa kirjoja, maalata tauluja, taiteilla hattuja ja myydä pullaa kotipuodista? Ehkäpä siten voisin säästää toisen ranteeni ja tulisin samalla astetta onnellisemmaksi?
Maallemuuttoa miettien,
Elli-Jasmiini
Neljätoista vuotta sitten opiskelin hatuntekijäksi. Sehän on käsillä tekemistä. Konkreettistä käsillä vääntämistä. Epäonnisena ihmisenä (tai ihan kai tavallisena) sain molempiin käsiini jännetupen tulehduksen. En voinut leputtaa käsiäni sillä opintoni olisi kärsineet. Tosiasiassa en vain malttanut lepuuttaa niitä.
Meni sitten vuosia eteenpäin ja aika ajoin ranteissa on ollut tulehduksia. Tilanne karkasi käsistä kun istutin itseni vakituisesti tietokoneen eteen. Käsiäni pakotti tuon tuostakin. Hoidin ne joka kerta asiaan kuuluvalla tavalla eli kaksi viikkoa sairaslomaa ja kipulääkkeitä sekä muutama kuukausi lastaa.
Yllätyksekseni sain jälleen ikävän tulehduksen noin vuosi sitten. En ollut työelämässä ja koneen edessä tapittaminen oli jäänyt jo vähän aikaa sitten. En myöskään tehnyt käsitöitä, mutta hoidin pienen pientä poikaani. Tällä kertaa tulehdus on oikean ranteeni ongelma ja peukalostani on hukkunut voimat lähes kokonaan.
Läksimpäs työelämään takaisin ja ajattelin kysyä lääkäriltä voisiko tämän peukalon vaikka sitoa tai teipata tai hitto vie kipsata jotta se paranisi. Ei. Ei voi.
Se pitää leikata. Ei minulta peukaloa pois viedä, mutta sen jänne avataan uudelleen.
Olisiko siitä ollut apua jos olisin aikoinaan oikeasti lepuuttanut käsiäni? Ei. Olisiko siitä ollut apua jos olisin kipsauttanut sen nyt kun terveyskeskuslääkäri sitä ehdotti? Ei.
Ihmistä ei ole luotu istumaan koneen edessä jatkuvasti. Ihmistä ei ole luotu niin staattiseen työhön. Se on vain hyväksyttävä, etten ole luotu tekemään näitä töitä. mitä meillä tässä yhteiskunnassa on olemassa. Onhan sitä olemassa muutakin mutta minä en osaa luoda lehmänpaskaa, eikä minusta siihen olisikaan. En myöskään kestä vanhusten hoitotyötä sillä kiinnyn liikaa ihmisiin ja tulen huonovointiseksi vähän liian helposti kun ollaan eritteiden kanssa tekemisissä. Taiteilijaksi en voi ryhtyä kun siitä ei saa riittävästi palkkaa eikä minulla ole lahjoja. Onhan siis maailma pullollaan muutakin kun tämä minun näkemykseni yhteiskunnan tarjoamasta työstä, mutta minusta ei ole siihen.
Kirurgin veitsen alle siis. Ranteesta ei koskaan tule kunnollista, mutta sen kanssa voi elää. Ehkä tässä olisi taas yksi reilu sykäys kohti maallemuuttoa? Jos muutaisin maalle ja alkaisin omavaraiseksi? Ehkäpä sitten voisin siinä ohella raapustaa kirjoja, maalata tauluja, taiteilla hattuja ja myydä pullaa kotipuodista? Ehkäpä siten voisin säästää toisen ranteeni ja tulisin samalla astetta onnellisemmaksi?
Maallemuuttoa miettien,
Elli-Jasmiini
Kommentit
Lähetä kommentti