Siirry pääsisältöön

Mulla on aina kylmä

Mieheni työtoveri menee naimisiin huomenna.
Olemme menossa juhlimaan häitä. Häät on iloinen juhla ja niihin on pukeudettava asiallisesti.
Viimeaikaisten muutosten vuoksi, minun juhla-asuvarasto on aika köyhä. Minulla toki on vuosien aikana ihan mittatilauksenakin tehtyjä kivoja asuja, mutta nepä eivät enää sovi.

Niinpä kaivelin kaappeja ja mietin, josko pitää kappaan lähteä. Onnekseni löysin kuin löysinkin puvun, joka on toimiva ratkaisu. Paitsi, että se on avoselkäinen ja luontevasti täysin hihaton. Eli helvetin kylmä!


Kesä. Tämä saatanan Suomen kesä. Ja nyt kiroilen, koska sormeni on taas siniset kylmästä, vaikka istun sisätiloissa!! Ensinnäkin, kuka perhana menee järjestämään yhtään mitään "kivat juhlat" tyyppisiä ratkaisuja kesällä?? Silloin purjehditaan! Ei juhlita, onko selvä!
Ja toiseksi, kesä on kylmä. Aina. Ei ole hellettä. Se on vain jotain hemmetin fiktiota, mitä levitellään valheellisesti lehdistössä totuutena...



Mitä ratkaisuksi? En kehtaa laittaa turkista (kyllä, minulla on perintöturkis joka on minulle todella paljon liian iso), en voi laittaa untuvatakkia joten jäljelle jää villakangastakki. Se on tyylillisesti täysin ristissä juhlien kanssa, mutta minä olen oikeasti sininen kylmissäni.



Nämä töppöset pitäisi vaihtaa noihin allaoleviin huomenna.



Huomasin tänään, että puvun sävy ei sovi minulle. Ei se tässä vaiheessa haittaa, mutta totesinpahan vain, että näytän halvalta narkomaniaan taipuvaiselta yleiseltä naiselta kun sinerrän ja olen kananlihalla. Kaikki arpeni oikein loistavat olemassaolollaan ja suuri tatuointini on jokseenkin karskin oloinen.



Oikeastaan minua nauratti. Eihän sillä ole mitään merkitystä. Ainoa merkitys on se, että minulla on kylmä, enkä pidä siitä. Tulen huonolle tuulelle, eikä itsestään kiinnipysyvät tissikupit pysy kiinni.
Imrpvisoin lämmikettä ja toivon, että sään jumala antaisi aurinkoa juhliin, jotta MINULLA ei olisi kylmä. Paskat morsiammesta. Se on niin onnesta soikeana, ettei varmasti huomaa jäätymistä. Sen sijaan minä tärisen kirkon pusevilla penkeillä niin, että joku voisi luulla katuporan tulleen kuokkimaan. Perseeni nakuttaa tärinän tahdissa penkkiä vasten. Yök.

Inhoan kylmää. Nauran niille aikuisille naisille, jotka kylmästä huolimatta pukeutuvat liian vähäisiin vaatteisiin ja jotka eivät käytä pipoa kun se "näyttää hölmöltä!. Tiedättekö mikä näyttää hölmöltä? Minä huomenna, kun olen umpijäässä...


Homer seurasi puvun sovittelua huvittuneena.


Lopetan palelemisen täältä tähän ja kipitän keittämään teetä.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kun sattuu, sattuu niin paljon.

Olen saanut kuulla tehneeni asioita menneisyydessä väärin. Sain myös kuulla tekeväni tiettyjä asioita edelleen väärin. Yhden ihmisen tuskanhuuto tuntuu kauhealta. Kuin ilmat lyötäisiin pihalle. Kuin joku potkisi sinua päähän. Au, sattuu! Sattuu! Minua on syytetty kaikenlaisesta ja oltu samalla syyttämättä. Mutta se tuntuu syytökseltä, kun saat vuosien painon päällesi yhdeltä istumalta. Et voi muuta kuin kuunnella. Et voi, sillä jokaista sanaasi voidaan käyttää sinua vastaan. Joten mieti mitä sanot tai joudut oikeuden eteen. Voi, kun aikaa voisi kääntää taaksepäin. Kun voisinkin muuttaa muiden kokemaa toiseksi. Kun voisinkin muuttaa traumat traumattomiksi. Mutta en voi. Minun pitää siettää se kipu, joka kaikesta tulee. Kipu ja ikävä. Suuri ikävä. Se tunne kun, kun musta vyöryy yli. Kun henki ei enää kulje. Et voi itkeä, et nauraa. Et pysty sanomaan mitään järkevää, tai ainakaan mitään mikä riittäisi. Istun sohvanreunalla. Katson suurin silmin ihmisiä ympärilläni. Mitä olenkaan tehnyt? M...
En muista enää mikä aamu se oli. Tai päivä. Tai mikään. Mut seisoin tiskipöytään nojaten ja katselin mun perhettä. Pieni neljävuotias, yksitoista- ja neljätoistavuotiaat sekä kissa ja mies. Siellä ne touhusivat jotain. En muista mitä, mutta siellä ne kaikki oli. Meillä oli talo ja kaikki hyvin. Paitsi mulla. Mä tajusin siinä, että mä kuolen, jos en tee jotain. Jos nyt en pysähdy ja tee jotain. Monta vuotta myöhemmin on vettä virrannut. Osa perheestä on jakautunut eri osoitteisiin ja lisääkin on tullut. Nyt meitä on kahdeksan. Joo, musta on tullut mummu. Kissa on vaihtunut koiraan. Istun nyt tässä meidän vihreällä sohvalla, vuokrakodissa, kerrostalossa. Ja tunne on sama. Jos nyt en pysähdy, niin kuolen. Musta ei ole tuntunut tältä sitten kohta kymmeneen vuoteen. Luulin jo, ettei koskaan enää tunnukkaan, vaikka tiesin kyllä toisin. Paskaa on satanut niskaan ihan riittävästi. Ihmisiä on menehtynyt ja ihmissuhteita on kariutunut. On menetetty määrätön määrä rahaa ja energiaa helvetin itsep...

Kello on yöllä 1:45 ja istun pimeässä keittiössä ja kirjoitan. Päästän irti.

Ihan kohta on aika. On aika päästää irti. Surusta, ikävästä, kivusta ja tuskasta. Sisaruksista. Puukonkääntäjistä. Tämä matka Teneriffalle huhtikuun alussa 2022. Matka on ollut tähän astisen elämäni kauhein matka. Vaikka millä mittarilla laskisi, niin tämä on ollut elämäni suurimpia tragedioita. Olen saanut ja minulta on otettu. On otettu ja olen saanut. Kaikkea sitä ja moneen eri kertaan. Kaikki alkoi siitä, kun faija sairastui lomamatkalla koronaan. Ensimmäiset maailmanlopun merkit alkoivat jos siitä miten me aloimme hoitamaan faijan asioita siellä. Kaikki meni väärin. Ihan kaikki.  Matkan aikana faija sairastui ja kuoli rakastamassaan paikassa Teneriffalla päivettyneenä, iho käsivarresta kesien. Pidimme faijaa kädestä kiinni ja annoimme luvan lähteä. Oli aika. Taistelu oli jatkunut jo siitä, kun faija sairastui ensimmäisen kerran munuaistautiin  karvan päälle 40 vuotiaana. Nyt oli aika lopettaa pelleily ja antaa ikuinen rauha. Kaikesta kivusta ja tuskasta vapautunut isä lip...