Kun isäni otti ja kuoli. Lyhyt tuntojen purkaus.

 On sanomattakin selvää, että elämäni on muuttunut. Mutta jotenkin jännästi... se ei ole muuttunut. Istun tässä sohvalla läppäri sylissäni, kuten ennenkin. Arki rullaa kotona, koulussa, töissä, kuten ennenkin. Koira on oma suloinen itsensä, lapsi ruinaa uutta skuuttia, ruoka porisee hellalla ja mikään ei ole muuttunut.

Isäni nukkui pois. Lähti saappaat jalassa, kuten sanotaan. Jos jostain, niin siitä olen onnellinen. Ei pitkittynyttä kärsimystä, ei tuskaa jota ei pysty käsittelemään, ei sairaanloista yksinäisyyttä. Vain kuolema, joka vei mennessään. Lähes kerralla. 

Varmasti jokainen haluaa lähteä saappaat jalassa, mutta faija ansaitsi sen. Kaiken sen jälkeen. Kaiken kokemansa ja elämänsä jälkeen. Hänen elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Ei helppoa, eikä kotoisaa. Eihän kenenkään elämä ole, mutta faija sai kyllä tarpeeksi paskaa niskaansa. Sairauksia, taloushuolia, konkursseja ja mitä vielä.

Faija rakasti Elvistä ja aurinkoa. Elviksen kokoomalevy ajautui joskus minulle ja kuuntelin sitä jonkin syyn vuoksi, en muista miksi. En oikeastaan tunne Elvistä muutamaa ylisoitettua hittiä lukuunottamatta, mutta itkin kun isäni poismenon jälkeen se soi hotellin ravintolassa. Ikinä kuullutkaan koko biisiä, mutta sen esittäjä kertoi laulun olevan Elvistä. Siispä itkin muutaman kyyneleen.

Minä, sisko ja siskontyttö otettiin tatuoinnit faijan muistolle. Jokaisella on omanlaisensa, mutta kaikissa on sama innoittaja. Faija.

Ja sitten itkusta sananen. En ole itkenyt kunnolla kertaakaan. En kertaakaan. Tänään itku oli lähellä töissä kerran, mutta ei niin lähellä, että olisin tuntenut tarvetta tiristää kyyneliä. Älkää nyt herranijumalani sentään luulko väärin! En ole itkenyt, mutta olen surun murtama. Ei mene hetkeäkään, kun mieleni tekisi huutaa: "faija on kuollut, antakaa minulle armoa!" Mutta en huuda, enkä edes inahda. Sen sijaan hengitän, elän, olen, ajattelen ja olen ajattelematta. Teen mitä pitää ja tunnen tyytyväisyyttä siihen, että pystyn. Siivosin tänään tiskipöydän ja olin siitä ylpeä. Ok muuten on kyllä paskaista. Mut, paskanko väliä?

Faija piti siisteydestä. Minä olin tarkka siisteydestä, kunnes päätin päästää itseni helpommalla ja luovutin. Pidän edelleen siisteydestä, mutta "se akka joka siivoaa meillä" ei jaksa välittää.

Faija RAKASTI aurinkoa. Niin minäkin. Sillä erotuksella, että faijan ei tarvinnut kuin ajatella keväällä aurinkoa, niin nahka ruskistui ja iho kesi. Minä taas saan grillata huolella ennen, kuin se näkyy missään. (Toim. huom. grillaaminen on epämuodikasta ja epäterveellistä!) Sinä päivänä, kun hyvästelimme faijan sairaalan vuoteella, hänen käsivartensa iho kesi. Hän oli siis saanut aurinkoa jota niin rakasti.

Faija oli myös motoristi. Minä olen veneilijä. Meitä yhdisti intohimo ja sitoutuminen, sekä ihan päätön halu harrastaa omaa lajiaan. Muistan hyvin, miten faija istui pyöränsä päälle ylpeänä. Voin kuvitella miten hyvältä ajaminen tuntui, koska uskon tuntevani samaa huumaa ja rakkautta. Faija joutui luopumaan kolmipyöräisestä moottoriajoneuvostaan joitain vuosia sitten ja se oli hänelle kova paikka. Tilalle tuli sähkömopo. Se ei ihan ollut sama asia, mutta antoi vapautta, jota faija varmasti kaipasi.

Olen puhunut sisarusteni kanssa. Äitini kanssa. Mieheni kanssa. Lasteni kanssa, työpaikalla, koulussa, ystäville ja ehkä kaupan kassallekin. Kaikesta puheesta huolimatta en pääse tuskastani. Veljeni viisas sanoi hyvin, kun sanoi, ettei tämä tunne koskaan häviä, mutta muuttaa muotoaan. Sen sanottuaan muistin, että erittäin läheisen ja rakkaan serkkuni kuolemasta on kulunut jo kymmeniä vuosia, ja silti tämä tunne on. On, eikä lähde. Muuttunut ja taustalla, mutta on silti. 

Päätän raporttini tältä erää tähän.

Kiitos. 

Rakkautta.