Varpaita paleltaa. Mutta mieli on tyyni. Lasissa kylmää, vaikka ilma ei ole morsianta nähnytkään. Lasi tuntuu mukavalta kädessä. Sen sileä pinta jotenkin lohduttaa. Pyörittelen hennosti vaaleanpunaista lientä ja ihmettelen, miten se voikin maistua niin hyvältä juuri nyt.
Ulkona sataa ja paistaa. Asteikko hiipii mielestäni liian viileän puolella, mutta en salli itseni valittaa. Jos sallisin, valittaisin kaikesta ja koko ajan. Sen sijaan muikeilen ja otan sivistyneitä suullisia pikkuisen paheellisesta juomastani. Ajattelen, että kesä on vasta alussa ja elämä vielä edessä. Ja niinhän se onkin.
Olen vielä nuori. Elämänkokemus on kasvanut minun kanssani ja ylikin. Se on jo pidempi kuin minä. Tuo hupsu pieni juttu. Elämänkokemukseni on minulle hyvin rakas. Se haistattelee minulle usein, kuten kunnon teinin pitääkin, mutta rakastan sitä silti. Niin paljon, etten anna sen mennä luotani milloinkaan. Se ei voi kuolla ennen minua, joten en ole huolissani. Joskus voisin enemmänkin jutella sille. Silitellä päätä ja pitää sylissä, mutta elämän pyörteissä se tuppaa jäämään. Niinpä yleensä vain halaan sitä pikaisesti ja palaan taas askareisiini.
Lasini pohja alkaa näkyä. Revin villasukat makkaralta ja kääriydyn vilttiin. Kukaan ei tarjoile minulle lisää, mutta ei haittaa. Olen jo kyllin humalassa tähän iltaan.
Aurinko laskee ja pimeä alkaa tulla. Kyllä. Pimeä. Juhannus vasta oli ja nyt tulee jo pimeää. Olisin alakuloinen, mutta en viitsi. Se on ihan laimeeta hommaa.
Kommentit
Lähetä kommentti