Miksi elämä heittää eteen kaiken tämän? Enkö minä muka ole jo saanut tarpeeksi? En väitä, että kukaan on kuolematon, mutta onko pakko muistuttaa elämän lyhyydestä tällä syklillä? Onko aivan pakko?
En jaksa hengittää, en puhua. Ainoa mitä jaksan on tämä. Enkä tätäkään enää kauaa. Teen töitä hiljalleen. Sana kerrallaan. Saan olla joku muu. Joku joka jaksaa ja pystyy. Joku jonka elämä on vielä ehjää. Saan olla joku vahva ja kaunis. Minä en ole.
Suru on niin massiivista. Vasta nyt tajuan, ettei ole enää paluuta. Ei ole enää vaarilaa jossa mummukin asuu.
Tapasin sisaruksiani. Vaarilassa jossa mummukaan ei enää asu. Sekaisin tuntein ajoin pimenevässä illassa. Vaihdoin kaistaa ja sitten takaisin. Painoin kaasua ja sitten annoin vauhdin hyytyä. En kuullut radiosta mitään vaikka se soi. En nähnyt muuta liikennettä vaikka sitä oli. Jätin auton tuttuun ruutuun ja kävelin tuttua polkua. Avasin tutun oven, mutta en astunut enää tuttuun asuntoon.
Kaikki oli muuttunut, vaikka loppujen lopuksi siellä oli vain siivottu hiukan. Ensin olin vihainen. Miksi on siivottu ilman minua. Mutta samalla ajatuksen juoksulla totesin olevani hölmö.
Kaulassani killuu äitini sormus. En tajua miten se on mahtunut äidin sormeen. Se ei mene minun pikkirilliinkään. Koskettelen sitä vähän väliä. Kuin se toisi jotain takaisin. Poimin sen veristen tavaroiden joukosta. Minuun iskostui todellisuus kun otin sen. Mutta samalla aloin kieltää totuutta. Nyt se on vain vaikeampaa kuin isän kohdalla.
Isän kuoleman oli erilainen. Hän nukkui pois hengityskoneessa toukokuussa. Nyt. Nyt sen todellisuus on ottanut roolia ja kun äiti kuoli, minulle ei jäänyt enää mitään jäljelle. Missä on minun tukipilarini. Missä on minun suurin ihailijani. Missä minun idolini.
LUOJAN KIITOS jäljelle on jäänyt rakkaat sisarukseni, jokainen heistä. Perheeni, jokainen heistä. Ystäväni, jokainen heistä. Silti tuska tuntuu liian suurelta juuri nyt.
Haluaisin luovuttaa ja nukkua pois, mutta samalla sisälläni huutaa joku, ettei ole vielä aika.
Kommentit
Lähetä kommentti