Olen nyt ollut työharjoittelussa samassa putkassa joitakin viikkoja. Ihanaa tässä on ollut se, että saan tehdä sitä työtä, johon olen opiskelemassa. Se, että haluanko tätä työtä tehdä loppuelämäni... en. Mutta jonkin aikaa tässä voisi notkua. Olenhan nyt kuitenkin nähnyt vaivaa tämän kaiken eteen.
Mutta tämä on ollut todella raskas kevät. En ajatellut, että faijan poismenon vuosipäivä vetäisi minut kuoleman porteille. Luulin, että selviän siitä ensiluokkaisen tyylikkäästi. Vaan ei, suru ei katso paikkaa eikä aikaa. Voin jopa fyysisesti huonosti. Migreeniä ja huonovointisuutta. Kun vuosipäivä oli, itkin koko matkan töistä kotiin. Jouduin turvautumaan ystävän apuun ja soitin maratonpuhelun. Puhuimme kaikkea muuta. Itkin hiljaa samalla kun kuuntelin hänen mietteitään elämästä. Sain sanotuksi jotain puheensorinan väliin, mutta en pystynyt pitkään monologiin. Mutta se helpotti oloani hetkeksi. Kunnes illalla se iski taas helvetin kovalla voimalla.
Faija kuoli 5.4.2022 Teneriffalla koronan aiheuttamiin komplikaatioihin. En koskaan unohda sitä päivää. Sisko ja minä saimme puhelun, että lähtö on nyt lähellä. Menimme sairaalaan kauhuissamme ja järkyttyneinä. Tajusimme vasta perillä mitä oli tapahtumassa. Silitimme kuolevan isän kättä. Se kesi kaikesta saamastaan auringosta kuluneina päivinä. Muistan faijan hyvin elävästi. Kaikki tapahtui vain liian nopeasti. Faija oli tuhkattu jo samalla viikolla. En todellakaan pystynyt käsittämään kaikkea. En oikein koko vuoteen ole pystynyt käsittämään kaikkea.
Totuus iski minuun vasta nyt. Äidin kuolema tässä välissä teki kyllä minuun loven, mutta en vielä silloinkaan ymmärtänyt, että faija on oikeasti poissa. Kun on kulunut vuosi, alkaa ymmärtämään, että elämä loppui. Minulle osa minun elämää loppui silloin. Osa minusta kuoli. Ihan oikeasti kuoli. Ehkä jonain päivänä syntyy uutta, mutta nyt on vain tyhjää ja mustaa siinä kohdassa, missä ennen oli jotain elävää ja kaunista. Jotain pysyvää ja ikuista.
Äidin kuolema ravisteli minua jo ihan liikaa. Olen sulkenut kaiken pois, jotta ei sattuisi niin paljon. Viime aikoina radiosta on soinut Sannin "Haukilahden rantaan". Se on herättänyt minussa kaikenlaisia tunteita. Kauhua ja raastavaa menetyksen tunnetta. Sekavaa olotilaa, jota lievittämään on kuvoihin iskenyt järkyttävä migreeniputki. Se lievittää siksi, että kun se iskee, ei voi ajatella kovinkaan tunteikkaasti. Silloin ajatukset ovat vain sen fyysisen kivun ympärillä. Ekaa kertaa elämässäni kiitän itseäni sairaasta päästäni.
Näin. Tämä tässä. En jaksa enempää. Tänään on hyvä päivä. Eilen ei ollut. Toissapäivänä ei. Mutta minä hengitän. Tiedän, että kaikki läheiseni eivät pysty vieläkään hengittämään ja toivon koko sielustani, että he saisivat helpotusta pian. Että alkaa kohta helpottamaan. Sillä minä en pysty tähän, jos en saa heitä takaisin. Tarvitsen heitä.
Aamen.
Kommentit
Lähetä kommentti