Menneisyys rikkoo ja lähimenneisyys tappaa.

 Minun tieni on ollut pomppuinen nyt muutaman vuoden. Jos mahdollista, enemmän kuin viimeiseen kymmeneen vuoteen on mahtunut. 

Olen menettänyt niin paljon, että sen ajatteleminen salpaa hengityksen. Olen menettämässä niin paljon, etten voi edes  ajatella.

Olen istunut niin monta kertaa tässä ja tuntenut tarpeen kirjoittaa, mutta en voi.

En voi kertoa sieluni tuskasta juuri mitään. Olen kirottu hautaamaan nämä asiat kanssani syvään multaan.

Kyyneleet virtaavat poskilleni. Haluaisin kertoa sinulle kaiken, mutta en voi. Teekuppi ei lämmitä enää, villasukissani on reikiä. Sormet vapisevat niin, ettei ne osu oikeisiin kirjaimiin. Koitan lämmittää itseäni kaikin mahdollisin keinoin, mutta en onnistu.

Olen lakannut kirjoittamasta. Olen lakannut ajattelemasta, mutta en tuntemasta. Olen ja elän. Siis hengitän. Mutta jaksanko ja kuinka kauan?

Puran tähän nyt lähimenneisyyden taakkaa. Annan kaiken valua näihin mustiin kirjaimiin. Oikeisiin kirjaimiin. Kulautan kourallisen tabletteja kurkustani alas. Sattuu. Sattuu päähän. Sattuu joka paikkaan. EHkä kohta helpottaa. Edes hetkeksi. Kaipaan sitä. Hukutan murheeni tuohon kuppiin ja jäähtyneeseen lempiteeheni. Vaikka ne eivät sinne huku, tiedän sen. Yritän kumminkin. Piste.