Mama Dreamer

Olen saanut kuulla tehneeni asioita menneisyydessä väärin. Sain myös kuulla tekeväni tiettyjä asioita edelleen väärin. Yhden ihmisen tuskanhuuto tuntuu kauhealta. Kuin ilmat lyötäisiin pihalle. Kuin joku potkisi sinua päähän. Au, sattuu! Sattuu! Minua on syytetty kaikenlaisesta ja oltu samalla syyttämättä. Mutta se tuntuu syytökseltä, kun saat vuosien painon päällesi yhdeltä istumalta. Et voi muuta kuin kuunnella. Et voi, sillä jokaista sanaasi voidaan käyttää sinua vastaan. Joten mieti mitä sanot tai joudut oikeuden eteen. Voi, kun aikaa voisi kääntää taaksepäin. Kun voisinkin muuttaa muiden kokemaa toiseksi. Kun voisinkin muuttaa traumat traumattomiksi. Mutta en voi. Minun pitää siettää se kipu, joka kaikesta tulee. Kipu ja ikävä. Suuri ikävä. Se tunne kun, kun musta vyöryy yli. Kun henki ei enää kulje. Et voi itkeä, et nauraa. Et pysty sanomaan mitään järkevää, tai ainakaan mitään mikä riittäisi. Istun sohvanreunalla. Katson suurin silmin ihmisiä ympärilläni. Mitä olenkaan tehnyt? M...

 Mitä jos olisit siinä tilanteessa, että kohtusi pitäisi poistaa? Jos se olisi ainoa jäljellä oleva konsti. Sitten alat epäillä kaikkea ja ennen kuin olet internetissä tutkimassa asiaa kuuntelet sitä urpoa gynekologia joka sanoo, että pimppi putoaa. Ei. En halua, että pimppi putoaa. En todellakaan. Enkä ehkä ollut valmis vielä kohtaamaan kohdunpoiston seurauksia. Mitä seurauksia. No jos internettiä lukee niin pelkästään hyviä ominaisuuksia. Ei kipuja, ei vuotoja, ei turvotuksia. Ei enää. Mutta en lukenut internettiä moneen vuoteen. Itseasiassa kymmeneen. Enkä avannut suutani ja pohtinut asiaa ääneen, vaan luotin siihen urpoon gyneen. Kävi kuitenkin niin, että kyllästyin olemaan koko ajan rätti housuissa ja kipeänä ja menin toiselle gynelle. Kaikki oli kokeiltu. Kaikki ja jäljellä oli pelottava kohdunpoisto ja pimpin putoaminen. Sitten kun tein päätöksen ryhtyä leikkiin, kävin lukemassa internettiä. Yllätyin, että löysin lähes poikkeuksetta vain positiivisia kokemuksia. Avasin suuni...

En muista enää mikä aamu se oli. Tai päivä. Tai mikään. Mut seisoin tiskipöytään nojaten ja katselin mun perhettä. Pieni neljävuotias, yksitoista- ja neljätoistavuotiaat sekä kissa ja mies. Siellä ne touhusivat jotain. En muista mitä, mutta siellä ne kaikki oli. Meillä oli talo ja kaikki hyvin. Paitsi mulla. Mä tajusin siinä, että mä kuolen, jos en tee jotain. Jos nyt en pysähdy ja tee jotain. Monta vuotta myöhemmin on vettä virrannut. Osa perheestä on jakautunut eri osoitteisiin ja lisääkin on tullut. Nyt meitä on kahdeksan. Joo, musta on tullut mummu. Kissa on vaihtunut koiraan. Istun nyt tässä meidän vihreällä sohvalla, vuokrakodissa, kerrostalossa. Ja tunne on sama. Jos nyt en pysähdy, niin kuolen. Musta ei ole tuntunut tältä sitten kohta kymmeneen vuoteen. Luulin jo, ettei koskaan enää tunnukkaan, vaikka tiesin kyllä toisin. Paskaa on satanut niskaan ihan riittävästi. Ihmisiä on menehtynyt ja ihmissuhteita on kariutunut. On menetetty määrätön määrä rahaa ja energiaa helvetin itsep...

 Se hetki, kun myrsky väistyy, on uskomaton. Kaunis ja niin rujo. Maa tuoksuu sateelta. Tuuli on repinyt kaiken rikki. Suuret sadepisarat ovat rikkoneet ulos unohtuneet lasit. Ilmassa sinne tänne lentelevät oksat ovat tehneet syviä haavoja pitkin selkääni kun pakenin äkisti noussutta myrskyä suojaan. Katse vaeltaa murheellisessa näyssä ja kipu tuntuu selässä, mutta pilvien takaa paljastuva aurinko luo jotenkin uskomattomalla tavalla toivoa. “Siivoan tämän” -sanon ja alan kerätä lasinsirpaleita. Varon, etten saa haavaa ja saan silti. Mutta auringon lämmin henkäys pitää minut liikkeessä ja hymyn huulillani. Pikkuhiljaa maailma alkaa taas näyttämään paremmalta. Kaiken saa korjattua -ajattelen. Se ei kuitenkaan ole totta. Sirpaleet putoavat roskakoriin ja olen hyvin tietoinen, etten saa mistään enää samanlaista lasia. Ei se haittaa -ajattelen, mutta sekään ei ole totta. Se lasi oli minulla tärkeä. Täynnä muistoja ja rakkautta. Sitten aurinko siirtyy ja suljen silmäni. Se lämmittää raju...

Ihan kohta on aika. On aika päästää irti. Surusta, ikävästä, kivusta ja tuskasta. Sisaruksista. Puukonkääntäjistä. Tämä matka Teneriffalle huhtikuun alussa 2022. Matka on ollut tähän astisen elämäni kauhein matka. Vaikka millä mittarilla laskisi, niin tämä on ollut elämäni suurimpia tragedioita. Olen saanut ja minulta on otettu. On otettu ja olen saanut. Kaikkea sitä ja moneen eri kertaan. Kaikki alkoi siitä, kun faija sairastui lomamatkalla koronaan. Ensimmäiset maailmanlopun merkit alkoivat jos siitä miten me aloimme hoitamaan faijan asioita siellä. Kaikki meni väärin. Ihan kaikki.  Matkan aikana faija sairastui ja kuoli rakastamassaan paikassa Teneriffalla päivettyneenä, iho käsivarresta kesien. Pidimme faijaa kädestä kiinni ja annoimme luvan lähteä. Oli aika. Taistelu oli jatkunut jo siitä, kun faija sairastui ensimmäisen kerran munuaistautiin  karvan päälle 40 vuotiaana. Nyt oli aika lopettaa pelleily ja antaa ikuinen rauha. Kaikesta kivusta ja tuskasta vapautunut isä lip...

Läppäri auki ja töihin. Auts. Silmä tuntuu räjähtävän. Toinen yritys. Kone auki uudelleen ja exceli esiin. Auts toisen kerran. Silmä todella räjähtää kohta ja jos en kohta mene vessaan, tulee sotkua. Puhelin soi kesken kaiken ja työkaveri soittaa. "Sä kuulostat kuin olisit jossain tosi syvällä". Olenkin. Syvällä migreenin kammiossa. "nyt laitat läppärin kiinni ja otat loppuviikon leediä. Tämä firma ei sua tartte." Samaan hengenvetoon soittelen esihenkilön kanssa ja totean, että nyt koneet kiinni ja kaikki seis.  Migreenipäivä vol.5 ja olen valmis kuolemaan. En jaksa enää. Persaukisena ei ole varaa biologisiin lääkkeisiin, vaan pitää popsia buranaa, panadolia, relaxanttia ja pahoinvointilääkettä. Popsia niitä kuin karamellia. Mikä ei ole munuaisilleni hyväksi.  Ne virtaa jo valmiiksi huonosti ja lukemat tippuvat koko ajan. Luojan kiitos olen muuten terve... Jos ei hulluutta ja lihavuutta lasketa! 😂 Mutta tämä pää. Kuin jäisellä lusikalla kaivaisi paineen tunteesta k...