Migreeni. Ei mulla muuta.

Läppäri auki ja töihin. Auts. Silmä tuntuu räjähtävän. Toinen yritys. Kone auki uudelleen ja exceli esiin. Auts toisen kerran. Silmä todella räjähtää kohta ja jos en kohta mene vessaan, tulee sotkua. Puhelin soi kesken kaiken ja työkaveri soittaa. "Sä kuulostat kuin olisit jossain tosi syvällä". Olenkin. Syvällä migreenin kammiossa. "nyt laitat läppärin kiinni ja otat loppuviikon leediä. Tämä firma ei sua tartte." Samaan hengenvetoon soittelen esihenkilön kanssa ja totean, että nyt koneet kiinni ja kaikki seis. 

Migreenipäivä vol.5 ja olen valmis kuolemaan. En jaksa enää. Persaukisena ei ole varaa biologisiin lääkkeisiin, vaan pitää popsia buranaa, panadolia, relaxanttia ja pahoinvointilääkettä. Popsia niitä kuin karamellia. Mikä ei ole munuaisilleni hyväksi.  Ne virtaa jo valmiiksi huonosti ja lukemat tippuvat koko ajan.

Luojan kiitos olen muuten terve... Jos ei hulluutta ja lihavuutta lasketa! 😂

Mutta tämä pää. Kuin jäisellä lusikalla kaivaisi paineen tunteesta kohta räjähtävää silmää. Samaan aikaan maha on saatanan kipeä ja vessa kutsuu. Oksettaa ja pyörryttää. Olo on ihan epätodellinen. Lääkkeitä on tässä vaiheessa enää turha popsia, koska ei auta. Rasittaa vaan sitä perkeleen munuaista lisää. Ja vatsaa. Kädet tärisee ja silmiä on pakko pitää auki. Jos ne sulkee, tuntuu vielä kamalammalta. Pakko keskittyä johonkin muuhun kuin tähän piinaavaan kipuun. En voi katosa televisiota, enkä tuijottaa näyttöä. Pystyn vilkuilemaan kännykkää noin puolen tunnin välein kaksi minuuttia (ehkä minuutin) kerrallaan. Ja sekin vain jos joku koittaa tavoitella. Pystyn puhumaan, sössötän. Pystyn pitämään auki silmiä, kaikki suttua. Pystyn kävelemään, päin seinää. Pystyn ajattelemaan, sekavasti. Pystyn vaikka mihin ja yleensä pakontan itseni toimimaan. 

Olen perkeleen sisukas mitä migreeniin tulee. Hyvin usein pystyn toimimaan lähes normaalisti vaikka päätä särkee. Yleensä, yleensä lääkkeet auttavat ja pystyn särystä huolimatta elämään elämääni. Nyt... ei pysty enää (taaskaan). Kuolen.

Kuolema kolkuttaa silmämunani takana. Se on kääriytynyt mustaan tuskaiseen kaapuunsa ja sen luisevat sormet riipivät avioistani paloja, joita kuolema sitten mutustelee tyytyväisenä. Perkeleen kuolema!

En ajatellut meneväni tippaan. En ole käynyt siellä vuosiin, enkä mene nytkään. Tiedän, että tämä loppuu. Milloin? Sitä en tiedä, mutta viisi päivää on jo takana. Aina se on loppunut. Ja loppuu se nytkin.