Kolme vuotta siitä kun viimeksi sut näin.

Sanoin sulle, että rakastan, mutta en tiennyt, ettei enää koskaan nähtäisi. En kuulisi sun ääntä, en laulaisi sun kanssa, en enää ikinä söisi sun kanssa samassa pöydässä. Mun ei tarvitsisi tulla siivoamaan sun luokse, en toisi terapia koiraa sun seuraksi.

Mä rakastan sua edelleen. Ikävöin sua edelleen. Suru on muuttunut. En tiedä minkälaiseksi, mutta se on muuttunut. Kirjoitan susta vieläkin, vaikka kolme vuotta on kulunut. Itken joskus ikävääni, mutta en enää joka päivä. Ärsyttävän oikeassa ovat ne, jotka sanovat, että suru muuttaa muotoaan, että tulee se päivä, kun en tänään ajattele sinua, vaikka huomenna ajattelisinkin.

Sinä olit niin kaunis ja viisas. Kun olisinkin saanut edes murusen sitä itselleni ja lapsilleni, lapsenlapsilleni. Että sinun viisautesi eläisi elinvoimaisena ajatuksissamme ja puheissamme.

Nyt, palaan vuoteeseen ja mietin hetken sinua, ennen kuin nukahdan ja näen sinusta unta. Rakasta edelleen, vaikka kolme vuotta on kulunut.

Mä voin ihan hyvin nyt. Käyn laittamassa pyykit.

"I got no roots..." soitin toistaa. Mun sisällä sykkii jokin, en ole ihan varma mikä. Musta tuntuu, että mun on pakko kirjoittaa jotain.

Olen saanut odottamatonta hyväksyntää viime aikoina ja se kuplii. On niin hyvä olla hetkittäin, kun joku luottaa niin paljon, että haluaa mun olevan läsnä. Tärkeitä juttuja. Mulle ja tälle.

Istun sohvalla. Makasin äsken. Mulla on fyysisesti huono olo. Söin kanamakkaran, halloumia, sieniä ja pitkiä papuja. Mitä kaapista nyt löysin. Rahat on loppu. Viimeiset meni lapsen rokotukseen. Päätä on taas särkenyt monta päivää putkeen. Niskat on ihan jumissa ja siksi varmaan kipuilen. 

Koira söpöilee. Se tekee sen joskus ihan tahallaan. Joskus unissaan. Rakastan tuota pikkuista lellaripentua. 

Mut tästä mitään ei ollut mun asia. Se oli ehkä enemmän se, että voin nyt aika hyvin. Vaikka joskus olenkin musta ja harmaa, sielu verellä ja silmät ummessa. Mut nyt... aika hyvin. Tekisi mieli kirjoittaa laulun sanat. Mutta viimeksi kuin tein niin, siitä sävellettiin laulu, joka päättyi huudahdukseen; minä voitan! Olin silloin n. 14 vuotias teini, joka ei todellakaan osannut arvostaa sitä, että joku väänsi minun runostani laulun. Joku ihan oikeasti sävelsi siihen musiikin. Näin 32 vuotta myöhemmin arvostan sitä todella. Kun vain saisin sanan sille säveltäjälle. Kiitos! (Laulu ja sen sanat hautautuivat teiniangstin myötä takkaan ja tuleen).

En enää osaa kirjoittaa sellaisia angstisia, tunteen täyttämiä runoja. 

-------------------------

sano mulle ne sanat

tai heitän pois sun kamat

älä vaan mee

älä jätä mua

älä riko meitä

sano mulle ne sanat

tai heitän pois sun kamat

älä lyö mua enää

älä sano että et

älä anna mua pois

sano mulle ne sanat

tai heitän pois sun kamat

viimeksi eilen mä jäin

viimeksi eilen sä lähdit

viimeksi eilen uskoin

viimeksi eilen rikoit

sano mulle ne sanat

tai heitän pois sun kamat

--------------------------

Läppäri lämmittää syliä. Kissa (eli koira) mutustelee punkassaan unta. Pesukone piippaa valmista pyykkiä. Kuivausrumpu hurisee ja illan viilenevä ilma henkäilee parvekkeen ovelta sisään.

Mä voin nyt ihan hyvin. En ole voinut sanoa sitä ääneen moneen helvetin vuoteen. n. 12 vuotta olen paininut enemmmän tai vähemmän putkeen paskassa ja syvimmässä suossa mitä maa päällään kantaa. Kaikki on pinoutunut ja vinoutunut. Elämä on nakellut mua terävillä tikareilla, vienyt rakkaita, kaatanut unelmia, hajottanut taloudellisen turvan, kussut silmään ja jättänyt mut työttömäksi. 

Mä voin nyt ihan hyvin. Noin. Nyt se on ääneen sanottu. Menen laittamaan pyykit. 

28 vuotta. Rakastan edelleen.

 Mä rakastan mun puolisoani niin, että varpaissa tuntuu lähes joka päivä. 

Miksi joku keksi, että puolison pitää olla täydellinen, täykky, super ihana ja virheetön? "Siis saa sillä olla virheitä, mut sen pitää syödä ilman, että kuuluu ääntä ja sitten pitää käydä pissalla istuen. Jos se ei sillai, niin mä yökkään ja jätän väliin.".

Mä en edes tiennyt 28 vuotta sitten, että ei oo ok, jos katsoo formuloita tai purjehtii. Mä en osannut aavistaa miten vaikeeta puolison valinta voi olla. Mä vaan tapasin tyypin ja jäin siihen kiinni siinä hetkessä, kun ekana yhteisenä yönä se takertu muhun kiinni ja käperryttiin lusikkaan. Seuraava  aamu sinetöi homman, kun tää heebo kysyi, että soittaahan Elli mulle. Auts.

Kun se sitten marssi mun duunipaikalle ja luulin, että se tuli moikkaamaan broidiaan, mutta sanoikin tulleensa mua katsomaan. Mun polvet nakutti yhteen ja sydän jätti lyöntejä välistä. Tää jäbä on jotain ihan omaa luokkaansa, ajattelin.

Kun mulle selvisi, että silloinen kämppis (jolla oli huushollin ainoo puhelin) oli jättänyt vastaamatta ja poistanut kaikki vastaajaviestit joita tyyppi oli jättänyt, olin vähän shokissa ja valmis murhaan. Siksi se marssi mun duuniin. Murhaa ei tarvinnut tehdä, koska pääsin pakenemaan tätä vahingollista kämppistä tuon silloisen uuden poikaystäväni kämppään. Musta tuli avopuoliso liian nopeesti ehkä jonkun mielestä. Mun mielestä edettiin ihan hyvään tahtiin. Eli bylsittiin ekana iltana ja viiden kuukauden kuluttua asuttiin jo kimpassa. Romanttista!

Neljä vuotta myöhemmin odotin meidän esikoista ja mentiin sinä kesänä naimisiin. Oikeastaan vaan sen vuoksi, kun se on "oikein". Mut eipähän kukaan tule inisemään perintöä jos ja kun toisesta aika sitten jättää.

Nyt, kakskytkahdeksan vuotta ja kolme lasta myöhemmin oon vieläkin pää pyörällä, kun suudellaan tai toinen hymyilee sillai. Perhoset liitelee kun aamulla katson sitä samaa naamaa ensimmäisellä silmänavauksella. Kuulen miten tuo nousee sängystä ja menee antamaan rakkauspakkaukselle (koiralle) ruokaa. Lellipentu (koira) rakastaa melkein yhtä paljon kun minä, kun katson siitä vierestä, miten koiralle annetaan aamujuusto. Rutiinit <3

Miksi kuitenkin rakkauden pitäisi olla palavaa joka hetki? Itsekin sorrun ajattelemaan typeriä asioita, kun on "hiljainen" hetki. Totuushan on se, että rakkaus on arkea. Sitä tylsää ja tavallista. Ja uskon, että jos sitä ei kestä, ei rakkaus kestä. Alan vieläkin heti epäröimään omaa itseäni, jos en saa rakkaudellisia silmäyksiä tai ehdotuksia hetkeen. "Olenko minä se oikea?". "Onko mussa jotain vikaa?". Jep. Arki on kuitenkin olemassa ja olen oppinut tykkäämään siitä kaikesta huolimatta. Meidän elämä on ollut välillä ihan helvettiä ja kaikesta on selvitty. Ei ilman kolhuja ja arpia, mutta selvitty. Rakkaus ei todellakaan ole siis palavaa joka hetki. Mun puoliso tekee asioita niin, että olen niistä ihmeissäni. En voi sanoa, että ällöän jotain tai joku asia suututtaa, mutta joskus ihmettelen, et miks tekee tämän näin tai noin. 

Tää tyyppi syö varmaan äänekkäästi, purjehtii, pissaa puskiin (ei onneks ihan missä vaan), kattoo autourheilua ja juo olutta saunan terassilla. Silti rakastan. 

Äiti, äiti mä kerron sulle jutun.

Äiti, äiti.

Mulla on ollut melankolinen mieli siitä lähtien kun tajusin, että sun lempikukka kukkii täysin rinnoin pitkin tienposkia. Juttelin sulle hiljaa hetken. Kerroin, että mun on ikävä sua. Ikävä siskojuttuja. Ikävä lapsia ja lapsenlapsia. Ikävä tätiä. Ikävä mun miestä. Ikävä merelle. Ikävä faijaa, serkkulikkaa, mummua...

Rakastan sua niin, että mun sydän pakahtuu. Kaipaan sua niin, että aivot sulaa.

Tiestikö, ettei olla siskon kanssa enää puheissa. Tiesitkö, että mä valmistun viimeistään ensi syksynä lähihoitajaksi. Tiesitkö, että siskonlikalla on ihana vauva ja oma baari. Tiesitkö vielä sitäkään, että mä aion isona sosionomiksi, joksikin sellaiseksi. Sellaiseksi osaajaksi. Sellaiseksi, joka auttaa ja on vahva kun toinen ei oo. Mä aion muuttaa ulkomaille, kunhan saan opinnot alta, kunhan lapsi kasvaa ja vahvistuu omilla jaloillaan kulkevaksi aikuiseksi. Sitten kun ja sitten kun. Kun musta tulee aikuinen. Kun mulla on rahaa. Kun mulla on kielitaitoa.

Mun suloisella tyttärellä on nilkassa sun kukka tatuoituna. Mäkin haluan sellaisen. Ja faijan muistoksi lause: "Elvis has left the building" johonkin niskaan tai jonnekin.

Vanhin murusista lähti tänään merelle. Taas. Se tykkää siitä. Aikoo isona merivartiostoon. Treenaa sitä varten.

Nuorin kiipeilee hulluna torneihin ja mastoihin. Ei tajua kuolemanvaaraa. Rakastan silti. Ja pelkään.

Minä istun nyt sohvalla kyyneleitä taas vuodattaneena. Syksyllä kolme vuotta kun lähdit. Enkä pääse yli. Tarviikohan sitä koskaan päästä yli?

Mä haluaisin mun siskon takaisin. Sille oli hyvä puhua. Se kuunteli. Nyt mulla ei ole sellaista samanlaista. On korvaavia ja omanlaisiaan, veljiä, lapsia, puoliso, ystävät joita kaikkia arvostan ja tykkään. En tulisi toimeen ilman. Mut sisko... sitä mulla ei just nyt oo. Ehkä joku päivä. Ehkä joku päivä.

Olen täynnä juttuja ja kertomuksia mitä en ole osannut sulle enää kertoa. Yksi ystävä sanoi, että puhu ääneen vaikka valokuvalle, merelle. Se kuulemma helpottaa. Olen puhunut. Olen laulanut täysillä autossa yksin, sulle. Olen laittanut sun kuvan pois, koska se itkettää mua joka päivä. Mutta ripustin siihen suloisen tyttäreni maalaaman lehmän. Se muistuttaa mua sinusta. Maailman rauhallisin ja viisain.

Noin. Helpotti. Kiitos äiti.

Kauneutta ja kauheutta.

Kaiken kauheuden keskellä on kauneutta. Sellaista, joka jää usein näkemättä.

Teen työtä ihmisten kanssa. Sellaisten, jotka ovat heikoimmassa asemassa ja ovat yleensä epätoivoisia. Epätoivo on hirvittävää ja kokonaisvaltaista. Sellaista, joka imee kaikki voimat sinusta ja ympärilläsi olevista ihmisistä. Tai sitten kuljen yhtä matkaa sellaisten kanssa, joiden elämänhallinta on kadoksissa tai sitä ei koskaa ole ollutkaan.

Näitä ihmisiä yhdistää surumielisyys ja se epätoivo. En osaa edes kuvitella miltä näistä ihmisistä loppujen lopuksi edes tuntuu. Näen mitä he käyvät läpi, mutta se, miten se näyttäytyy minulle voi olla jotenkin vääristynyttä tai esiripun edessä esitettyä.

Yksi työni hedelmistä onkin se, kun näen pilkahduksen toivoa ja iloa. Kun näen, miten asiakas nousee syvimmistä vesistä pinnan lähelle edes hetkeksi. Ilo on ehkä liioiteltua, mutta kun näen edes sen tapaista. Yritän luoda toivoa jokaisella tapaamisella, mutta joskus se on mahdotonta. Silloin pitää pystyä empatiaan ja olemaan läsnä. Vaikka en ole terapeutti, olen ihminen, joka on sillä hetkellä toisen elämässä. Auttamassa tämän yhden haasteen yli. 

Olen aina sanonut, että se yksikin ystävällinen hymy tai lause, saatikka kädestä kiinni pitäminen voi olla toiselle ratkaiseva tekijä. En sano, että olen se ratkaiseva tekijä, enkä edes yritä olla sitä. Läsnäoloni ei ole helpoimpia hetkiä, sillä silloin usein ollaan tekemisissä ihmisen kriisissä. Keskellä suurta tragediaa joka juuri tekee juuri tästä ihmisestä raunion. Silloin on turha olla ihmiselle mitään muuta, kuin oma itsensä. 

Empatia on taitolaji. Se uuvuttaa herkästi. Siksi on tärkeää muistaa oma rajallisuutensa. Ei pidä syyllistyä, jos ja kun on päiviä, jolloin tuntuu, ettei tässä elämässä ole mitään järkeä, eikä varsinkaan mistään kaunista. Joskus en itsekään näe sitä ja joka päivä ei jaksa olla kaivelemassa, mutta usein työskentelen useamman päivän ja kuukauden ihmisten kanssa. Sinä aikana sattuu kyllä itsellekin se päivä, kun jaksaa kaivaa. Niistä päivistä voi ammentaa muihin päiviin ja muistuttaa tätä hänen omasta hyvästä ja kauniista. Uskon, että se, mikä saa ihmisen jaksamaan on se, että joku näkee sinussa hyvää, koska sitä ei itse itsessään henkilökohtaisen katastrofin keskellä välttämättä näe. Kun joku toinen osoittaa sormella; olet hyvä tyyppi, olet saanut aikaiseksi tänään paljon. Olet ehdottomasti tehnyt hyvää itsesi eteen ja mennyt kohti tavoitetta askelin. Ehkä pienin, mutta päättäväisin.

Ihmisen on kauniita huolimatta ulkoisesta kuoresta. Huolimatta päihdeongelmasta, hygienia haasteista, kodin sotkuisuudesta, omasta syystä tai mitä ikinä. Aina, aina löytyy jotain kaunista. Päihdeongelmainen voi olla maailman sympaatisin ihminen. Väkivaltainen voi rakastaa tai tehdä kuvavaa taidetta. Sotkuisen kodin keskellä voi olla nalle, joka merkitsee enemmän kuin sata ihmistä ympärillä. On vain katsojan näkökulmasta kiinni huomaako sen. Ja ennen kaikkea tuoko sen esiin. 

Kannustan kaikkia sanoittamaan ääneen toiselle kauneutta. Sano läheisellesi/työkaverillesi, kenelle tahansa, kun huomaan jotain hyvää. "Hei sulla on ihana paita tänään, osaat kyllä pukeutua.", "Puhuit kyllä kauniisti ja viisaasti, arvostan." "Sä teit paljon, vaikka susta tuntuu, että tallaat paikallasi. Siivosit tiskipäydän ja se näyttää nyt tosi hyvältä.", "Kiitos kun soitit takaisin.". Ja hei, unohtamatta konkreettista kauneutta. Onhan nyt kesä ja luonto on puhjennut kukkaan. Talvella jalkojen alla narskuva lumi, syksyllä ruska. 

Ei tarvitse keksimällä keksiä, kun avaa silmänsä. Näkee. Mieti vähän, miten hyvältä itsestä tuntuu, kun joku sanoo sinulle jotain hyvää ja kaunista.

Tähän lopuun vielä kerron, miten meillä työyhteisössä kerättiin työryhmäpäivään mennessä palautetta toisiltamme esihenkilön kannustuksesta. Se otti tulta alleen ja poiki mielettömän buustin ihmisissä. Itse ainakin koin palautteen niin ihanana, että loistin sen varjolla pitkään. Hymyilyttää edelleen. Se hetki oli kaunista. Palaute ei aina tarvitse olla kerroshampurilainen tai kääritty kultaisiin kuoriin. Mutta se on jo eri tarinaa se. 

Tulihan paatoksellinen teksti. Muistakaa sanoittaa myös oman elämänne kauniita asioita. 

Oma tämän päivän kaunis asia olkoon tää mun juomapullo ja sen mukana tuoma muisto viimekesästä.

Kiitos ja anteeksi.

Kun sattuu, sattuu niin paljon.

Olen saanut kuulla tehneeni asioita menneisyydessä väärin. Sain myös kuulla tekeväni tiettyjä asioita edelleen väärin. Yhden ihmisen tuskanhuuto tuntuu kauhealta. Kuin ilmat lyötäisiin pihalle. Kuin joku potkisi sinua päähän. Au, sattuu! Sattuu!

Minua on syytetty kaikenlaisesta ja oltu samalla syyttämättä. Mutta se tuntuu syytökseltä, kun saat vuosien painon päällesi yhdeltä istumalta. Et voi muuta kuin kuunnella. Et voi, sillä jokaista sanaasi voidaan käyttää sinua vastaan. Joten mieti mitä sanot tai joudut oikeuden eteen.

Voi, kun aikaa voisi kääntää taaksepäin. Kun voisinkin muuttaa muiden kokemaa toiseksi. Kun voisinkin muuttaa traumat traumattomiksi. Mutta en voi. Minun pitää siettää se kipu, joka kaikesta tulee. Kipu ja ikävä. Suuri ikävä. Se tunne kun, kun musta vyöryy yli. Kun henki ei enää kulje. Et voi itkeä, et nauraa. Et pysty sanomaan mitään järkevää, tai ainakaan mitään mikä riittäisi.

Istun sohvanreunalla. Katson suurin silmin ihmisiä ympärilläni. Mitä olenkaan tehnyt? Miten olen sulkenut silmäni kaikelta kaikki nämä vuodet. Ymmärränkö enää omaa käytöstäni vai ymmärränkö puhetta, joka kohtaa sieluni verekseltään. 

Menneisyys on ollut ruma. Siihen on mahtunut liikaa kaikkea. Liikaa tuskaa ja kipua. Ja nyt maksetaan siitä hintaa. Kaikesta, jonka joku muu on aloittanut. Me kärsimme. Ei, en voi syyttää yksin muita, mutta koska en yksin voi kantaa vastuuta kaikesta. En yksin pysty. 

Kun anteeksi pyytäminen ei riitä. Ei puhetta, ei katseita, ei mitään. Ei anteeksiantoa, ei oikeutusta, ei mitään. On vain suuri tuska joka ympäröi. Joka vyöryy massiivisen mutavyöryn lailla. 

Miten ikinä pääsen tästä ulos? Kun yksi asia helpottaa elämässä, toinen painaa päälle. Perseestä.

Puhutaanko vähän kohdunpoistosta

 Mitä jos olisit siinä tilanteessa, että kohtusi pitäisi poistaa? Jos se olisi ainoa jäljellä oleva konsti.

Sitten alat epäillä kaikkea ja ennen kuin olet internetissä tutkimassa asiaa kuuntelet sitä urpoa gynekologia joka sanoo, että pimppi putoaa.

Ei. En halua, että pimppi putoaa. En todellakaan. Enkä ehkä ollut valmis vielä kohtaamaan kohdunpoiston seurauksia.

Mitä seurauksia. No jos internettiä lukee niin pelkästään hyviä ominaisuuksia. Ei kipuja, ei vuotoja, ei turvotuksia. Ei enää. Mutta en lukenut internettiä moneen vuoteen. Itseasiassa kymmeneen. Enkä avannut suutani ja pohtinut asiaa ääneen, vaan luotin siihen urpoon gyneen.

Kävi kuitenkin niin, että kyllästyin olemaan koko ajan rätti housuissa ja kipeänä ja menin toiselle gynelle. Kaikki oli kokeiltu. Kaikki ja jäljellä oli pelottava kohdunpoisto ja pimpin putoaminen.

Sitten kun tein päätöksen ryhtyä leikkiin, kävin lukemassa internettiä. Yllätyin, että löysin lähes poikkeuksetta vain positiivisia kokemuksia. Avasin suuni ja sain lisää positiivisia kokemuksia. Ei kenelläkään ole pimppi pudonnut, vaikka se kuulemma onkin mahdollista. Ja minähän voin kuulua siihen promilleen jolle se tapahtuu, mutta nyt, kun lääkäritkin yllättänyt pitkä leikkaus on ohi ja köllin himassa ranteet auki tylsyyteen kuolemassa tiedän, että valintani oli oikea.

On outoa, etten enää voi lisääntyä (ei ollut aikomustakaan enää) ja että minusta on kaivettu pihalle merkittävä osa minua. Se osa joka on mahdollistanut kaikki kolme upeaa lastani. Koko elämäni suolan.

Joo tää oli tässä. Kiitos ja amen.