Koulukiusaaminen

Tänään aamulla ensimmäisenä luin Ylioppilaslehdestä jutun, jossa koulukiusatun äiti kertoi elämästä. Kertoi koulukiusatun äitinä olemisesta.
Juttu sai veret kuohahtamaan ja mieleni teki kipittää korkea-arvoisimman henkilön luokse ja paukata turpaan. Mutta tiedän, ettei se auta. Saan syytteen pahoinpitelystä ja uskottavuuteni äitinä kärsisi. Minulta menisi se vähäkin auktoriteetti, joka minulla nyt on.

Se kuitenkin sai taas ajattelemaan.
Ei tästä ole kauaa, kun lapseni tuli ystävänsä kanssa kotiin ja kertoi taas päähän potkuista ja nyrkeistä. Nämä  kyseiset kiusaajalapset on sitä ennenkin tehneet. Koitin suuttumukseltani käsitellä tätä asiaa lasteni kanssa rauhallisesti ja aikuisesti. Laitoin viestiä koululle kaikkien osallisten lasten opettajille ja selitin lapsille, ettei heidän tarvitse osallistua mihinkään selvittelyihin, sillä siitä tulee vain pahemmin turpaan ja kaikkia harmittaa taas.

Vain yksi opettaja vastasi ja lapset kuittasivat, ettei siitä mitään tullut. Kukaan ei käsitellyt asiaa mitenkään, eikä tehnyt mitään. No, kun lapset kieltäytyvät yhteistyöstä, niin eihän siinä voi mitään. Mutta olen aikaisemminkin pyytänyt oppilaan yhteystietoja, että voisin olla yhteydessä vanhempiin. Tiedän, ettei koulu puutu näihin pieksentöihin. "Se on tapahtunut koulun ulkopuolella, emme voi puuttua, emme voi antaa yhteystietoja, emme voi mitään..." En siis saanut yhteystietoja... en siis itse voinut puuttua siihen.

Mielestäni Ylioppilaslehden jutussa oli hyvä malli, jossa lapset selvittivät keskenään näitä juttuja. Suomessa voisi tehdä samaa laajemmin. AIkuiset on niin syvältä. AIkuiset eivät tajua lasten juttuja, oikeesti! Aikuinen ei pysty ymmärtämään miltä lapsesta tuntuu, mitä lapsi ajattelee tai miten lapsen kanssa pitää puhua. Vain lapsi voi päästä siitä jäljille. Vain lapsella voi olla riittävästi sellaista älyä, jolla kiusaamisen saa loppumaan niin, että se loppuu oikeasti.

Olin itse mukana yläasteella tukioppilaissa. Meitä oli tolkuton joukko ja hommia tehtiin ihan eri tavalla, kun silloin MLL teki. Me rikoimme rajoja ja teimme paljon hyvää. Meitä oli yli kolmekymmentä ja teimme yhteistyötä viereisen yläasteen kanssa, jolloin meillä oli noin kuudenkymmenen nuoren joukko. Sellaisella voimalla oli helppo ottaa kiusaamiset puheeksi ja selvittelimme niitä keskenämme. Siihen tarvittiin muutama meihin uskova aikuinen ja heidän lupa. Voi, kun minulta ei löydy osaamista tehdä sitä uudelleen. Se toiminta loppui, kun aktiivi väistyi. Niin siinä aina käy. Kun se yksi aktiivinen jää pois, eikä hommasta ole tehty kunnon prosessia, joka voisi elää omaa helppoa elämäänsä, niin homma lopahtaa ja kuolee pois.

Siis vaikka uskonkin, että lapset parantavat parhaiten itse itsensä, tarvitaan siihen oikeita aikuisia, oikeisiin hommiin, jotta lapsilla olisi mahdollisuus parantaa.

Mutta maailma on paska paikka ja sen voi antaa vetää itsensä maanrakoon masentumaan. Tai sitten voi nostaa kasvot kohti aurinkoa ja hymyillä. Antaa auringon lämmittää. Minä teen parhaani, lapseni tekee parhaansa ja toivon, että se  riittää. Uskon, että vielä jostain löytyy se aikuinen joka pystyy ja kykenee ja silloin lapset saa äänen.