Mulla on ylivilkas mieli.
Olen ensimmäisen kerran kokeillut rentoutumista Tonttulan kymppiluokalla ollessani. Siellä me vähän mieleltä epävakaat, tai sielulta rikkinäiset nuoret maattiin lattialla ja kuunneltiin rentoutumislevyä. Siinä sitä naurua pidäteltiin, kun piti sukuelimet rentouttaa. Siinä iässä ne ei rentoudu edes unessa, varsinkaan silloin, mutta niin vaan pyydettiin rentoutumaan keskellä kirkasta päivää.
Seuraavan kerran pääsin rentoutumaan paikassa, missä meitä oli monta niin rikkinäistä sielua. Toisen ruumis oli revitty väkivallalla rikki, yksi näki nälkää ja jollain oli kipua enemmän, kuin omiin tarpeisiin. Siellä me taas maattiin keskellä kirkasta päivää. Lattialla sielut vierekkäin. Silloin onnistuin hiljenemään. Olin valmiiksi hiljainen. Mieli oli valmiiksi niin täynnä pelkkää tuskaa, ettei siellä liikkunut ajatuksia. Vahingossa kosketin jotain jossakin ja ihan vähän näin sinne jonnekkin sieluni sopukoihin.
Kirjoitin kaiken ylös. Se makaa nyt "pöytälaatikossa". Luen sitä joskus ja näen taas välähdyksiä sielusta, kivusta ja ahtaasta mielestä, joka minulla silloin oli. Harjoittelin rentoutumista sen jälkeen joskus ja se auttoi minua monessa.
Vuosien jälkeen tänään. Tuntui siltä, että voisin olla valmis rauhaan. Asetuin lattialle risti-istuntaan. Asetin kädet polvienpäälle, kämmenselät ylöspäin etusormen koskettaessa peukaloa. Hiljainen kellonraksutus oli ainoa ääni, joka kuului. Hengitin syvään... ooooooommmmnnnnnn, oooooooooooommmmnnnnn. "Pitää pakata muuttolaatikoita..." oooooooommmnnnn, "Ei tästä tule mitään...", ooooommmnnnnn. "Huoh... ihan sama, kun yrittäisi saada AD/HD:sta kärsivän koiranpennun maate..."
Sitkeästi minä sen helvetin rentoutumisharoituksen tein. Ihan hyvä fiilis, mutta kun yritin tyhjentää mieltä ajatuksista, tuli tilalle kahdeksan uutta. Kun oikein pinnistelin, tuo mieleni (joka siis oikeasti muistuttaa edellä mainittua koiranpentua) rauhoittui hieman ja näin meren. Näin meren noin ehkä sekunnin murto-osan ja sitten jo kirjoitinkin uutta postausta, pakkasin muuttolaatikoita ja odotin keväällä lumen alta paljastuvia kukkia.
Minä olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että tarvitsen rauhoittumisen taitoa. Osaan kyllä olla paikoillani, mutta mieleni liikkuu vikkelästi, kuin miljoonakalat vaaran uhatessa. Jatkuva meteli ja viuhke päänsisällä alkaa olla rasittavaa. Kaipaan hiljaisuutta. Toisaalta, siksi minä jatkuvasti naputan tässä koneella. Tyhjennän turhia ajatuksia paperille.
Saa nähdä. Koiranpentu alkoi jo hyppiä jalkaani vasten ja käskee lähteä iltalenkille. Siispä teetä keittämään. Jos pakkaisin taas yhden laatikon...
Olen ensimmäisen kerran kokeillut rentoutumista Tonttulan kymppiluokalla ollessani. Siellä me vähän mieleltä epävakaat, tai sielulta rikkinäiset nuoret maattiin lattialla ja kuunneltiin rentoutumislevyä. Siinä sitä naurua pidäteltiin, kun piti sukuelimet rentouttaa. Siinä iässä ne ei rentoudu edes unessa, varsinkaan silloin, mutta niin vaan pyydettiin rentoutumaan keskellä kirkasta päivää.
Seuraavan kerran pääsin rentoutumaan paikassa, missä meitä oli monta niin rikkinäistä sielua. Toisen ruumis oli revitty väkivallalla rikki, yksi näki nälkää ja jollain oli kipua enemmän, kuin omiin tarpeisiin. Siellä me taas maattiin keskellä kirkasta päivää. Lattialla sielut vierekkäin. Silloin onnistuin hiljenemään. Olin valmiiksi hiljainen. Mieli oli valmiiksi niin täynnä pelkkää tuskaa, ettei siellä liikkunut ajatuksia. Vahingossa kosketin jotain jossakin ja ihan vähän näin sinne jonnekkin sieluni sopukoihin.
Kirjoitin kaiken ylös. Se makaa nyt "pöytälaatikossa". Luen sitä joskus ja näen taas välähdyksiä sielusta, kivusta ja ahtaasta mielestä, joka minulla silloin oli. Harjoittelin rentoutumista sen jälkeen joskus ja se auttoi minua monessa.
Vuosien jälkeen tänään. Tuntui siltä, että voisin olla valmis rauhaan. Asetuin lattialle risti-istuntaan. Asetin kädet polvienpäälle, kämmenselät ylöspäin etusormen koskettaessa peukaloa. Hiljainen kellonraksutus oli ainoa ääni, joka kuului. Hengitin syvään... ooooooommmmnnnnnn, oooooooooooommmmnnnnn. "Pitää pakata muuttolaatikoita..." oooooooommmnnnn, "Ei tästä tule mitään...", ooooommmnnnnn. "Huoh... ihan sama, kun yrittäisi saada AD/HD:sta kärsivän koiranpennun maate..."
Sitkeästi minä sen helvetin rentoutumisharoituksen tein. Ihan hyvä fiilis, mutta kun yritin tyhjentää mieltä ajatuksista, tuli tilalle kahdeksan uutta. Kun oikein pinnistelin, tuo mieleni (joka siis oikeasti muistuttaa edellä mainittua koiranpentua) rauhoittui hieman ja näin meren. Näin meren noin ehkä sekunnin murto-osan ja sitten jo kirjoitinkin uutta postausta, pakkasin muuttolaatikoita ja odotin keväällä lumen alta paljastuvia kukkia.
Minä olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että tarvitsen rauhoittumisen taitoa. Osaan kyllä olla paikoillani, mutta mieleni liikkuu vikkelästi, kuin miljoonakalat vaaran uhatessa. Jatkuva meteli ja viuhke päänsisällä alkaa olla rasittavaa. Kaipaan hiljaisuutta. Toisaalta, siksi minä jatkuvasti naputan tässä koneella. Tyhjennän turhia ajatuksia paperille.
Saa nähdä. Koiranpentu alkoi jo hyppiä jalkaani vasten ja käskee lähteä iltalenkille. Siispä teetä keittämään. Jos pakkaisin taas yhden laatikon...
Kommentit
Lähetä kommentti