Sulje minut syliisi syksy!

Rakastan tätä. Tätä maan tuoksua. Ilma on vielä viileä, vaikka aurinko on jo noussut. Sen säteet eivät jaksa enää lämmittä minua, eikä luontoa joka on riippuvainen sen valosta, elämän eliksiiristä.

Laskeudun sammaloituneet portaat laaksoon ja silmieni eteen avautuu suurten tammien värittämä nuori syksy. Askeleeni ovat pehmeät polulla, jonka varteen on noussut sieniä. Kävelen hitaasti ja hengitän syvään. Vedän ilmaa sisään rauhallisesti ja lasken sen ulos harkiten. Hengitän.

Maa valmistautuu talveen. Se järjestää esityksen jollaista ei ole ennen nähty. Sen värit leiskuvat upean punaisina ja keltaisina, oranssina ja vihreänä puiden ja pensaiden latvoissa, ja oksat keräävät kaiken vihreän itseensä suojaan talvelta. Maa ei masennu talvesta, vaan on ylpeä loistostaan lumentuloon saakka jolloin se painuu uneen, kunnes kevät sen jälleen herättää.

Kävelen suuren tammen juurelle. Sen varsi on niin jylhä, etten yllä halaamaan sitä. Kurotan käteni sen ympärille siitäkin huolimatta ja pysähdyn tuntemaan.

Puun karhea pinta tuntuu lämpimältä poskeani vasten. Nenä kerää kirjon erilaisia tuoksuja ja kannustaa hengittämään syvään uudelleen ja uudelleen. Puristan käsiäni tiukempaan ja tunnen puunrungon vartaloani vasten suurena ja voimakkaana. Se on kestänyt kaiken, minkä elämä on sen eteen heittänyt. Tässä se seisoo vaikka myrskyt on sitä riepotelleet ja ihmiset kaltoin kohdelleet.

Puu antaa minulle voimaa. Maa antaa minulle voimaa. Sulje minut syliisi syksy! Anna minulle voimaa jaksaa pitkä ja pimeä talvi. Minä kerään itseeni sinun kauneutta ja energiaa, kuten puut vihreyttä oksillensa. Minä suojaan itseni talvelta sinun tuoksuillasi ja muistoillasi. Kannan itseni vahvana kuin puusi runko ja kestän myrskyjen tuulet kuten pikkuruiset ihmeesi ruohon alla piilossa.

Sulje minut syliisi syksy! Anna minulle voimaa. Herään keväällä maan kanssa uudelleen ja luota minuun, rakastan sinua taas, kun tulet ja suljet minut syliisi.