Heräsin aamulla, enkä halunnut kuolla. Se on hyvä. Voisi melkein luulla, että iloitsen siitä.
Mutta se sattui kuitenkin. Se herääminen. Se on helvetin vaikeaa. Jokaista jäsentä särkee vähän, mutta eniten sattuu sieluun. Silmät eivät halua avautua ja raajat eivät tahdo liikkua. Nukun viisitoistatuntia yössä, eikä herääminen onnistu sittenkään kivuttomasti.
Nousen kuitenkin. Pakko. En halua, että kukaan on huolissaan, enkä halua laistaa velvollisuuksistani. Silmäluomet rullaan väkisin puolitankoon ja kerään kaiken voimani, että saan itseni liikkeelle. Nousen ja hymyilen. Aamurutiinit onnistuvat sillä, että tiedän pääseväni ihan kohta takaisin nukkumaan. Kun ovi kolahtaa ja osa perheestä on mennyt teilleen, palaan vuoteeseen nukkumaan sen kuusi tuntia vielä.
Puolenpäivän kohdalla taistelen uudestaan itseni hereille. Tällä kertaa herääminen on vielä vähän vaikeampaa, koska olen yksin. Vain kissa kehrää kainalossa. Hiljaisuus on riipivää ja samalla vapauttavaa. Minun ei olisi pakko. Voisin maata tässä aina siihen asti, kun joku tulee kotiin. Mutta jos haluan parantua, minun on pakko. On pakotettava itsensä tekemään asioita vähän kerrallaan.
Nousen pakotettuna ja teen jotain mitään sanomatonta. Syön, juon, siivoan. Teen jotain, ettei vaan kukaan luule, että en pysty tekemään mitään. En oikeasti pystyisi. En helvetti vain pystyisi. Oikeasti.
Minä olen taitava valehtelemaan. Niin taitava, että jos kysyt lähimmäisiltäni, ovatko he huomanneet minussa jotain tai vaikutanko erilaiselta... he vastaavat; "ei mitenkään erityisesti. Vähän väsynyt tuo vain on". Joku voi kuvitella näkevänsä silmissäni sammuneen valon. Siellä ei kuitenkaan ole sammunutta valoa. Siellä on tyhjyys. Siellä ei ole mitään. Ei elämää, ei mitään.
En salaa tätä siksi, etten halua kenenkään tietävän. Salaan sen siksi, etten romahtaisi. Siksi, että jaksaisin hengittää vielä. Siksi, että voisin herätä eloon vielä joku päivä. Sanon miltä minusta tuntuu ja silti joku kuulee minun voivan paremmin. "Kuulostat paremmalta.". Ehkä. Ja ehkä joskus luulenkin voivani paremmin, mutta totuus on aika julma.
Jos minulla ei olisi tätä kaikkea mitä minulla on. Jos minulla ei olisi mitään, minä kuolisin. Mutta minulla on paljon. Perhe. Elämä. En voi kuolla. On päästävä tästä pahasta pois ja jaksettava elää. Minä haluan elämäniloni takaisin.... antakaa se minulle takaisin!
Mutta se sattui kuitenkin. Se herääminen. Se on helvetin vaikeaa. Jokaista jäsentä särkee vähän, mutta eniten sattuu sieluun. Silmät eivät halua avautua ja raajat eivät tahdo liikkua. Nukun viisitoistatuntia yössä, eikä herääminen onnistu sittenkään kivuttomasti.
Nousen kuitenkin. Pakko. En halua, että kukaan on huolissaan, enkä halua laistaa velvollisuuksistani. Silmäluomet rullaan väkisin puolitankoon ja kerään kaiken voimani, että saan itseni liikkeelle. Nousen ja hymyilen. Aamurutiinit onnistuvat sillä, että tiedän pääseväni ihan kohta takaisin nukkumaan. Kun ovi kolahtaa ja osa perheestä on mennyt teilleen, palaan vuoteeseen nukkumaan sen kuusi tuntia vielä.
Puolenpäivän kohdalla taistelen uudestaan itseni hereille. Tällä kertaa herääminen on vielä vähän vaikeampaa, koska olen yksin. Vain kissa kehrää kainalossa. Hiljaisuus on riipivää ja samalla vapauttavaa. Minun ei olisi pakko. Voisin maata tässä aina siihen asti, kun joku tulee kotiin. Mutta jos haluan parantua, minun on pakko. On pakotettava itsensä tekemään asioita vähän kerrallaan.
Nousen pakotettuna ja teen jotain mitään sanomatonta. Syön, juon, siivoan. Teen jotain, ettei vaan kukaan luule, että en pysty tekemään mitään. En oikeasti pystyisi. En helvetti vain pystyisi. Oikeasti.
Minä olen taitava valehtelemaan. Niin taitava, että jos kysyt lähimmäisiltäni, ovatko he huomanneet minussa jotain tai vaikutanko erilaiselta... he vastaavat; "ei mitenkään erityisesti. Vähän väsynyt tuo vain on". Joku voi kuvitella näkevänsä silmissäni sammuneen valon. Siellä ei kuitenkaan ole sammunutta valoa. Siellä on tyhjyys. Siellä ei ole mitään. Ei elämää, ei mitään.
En salaa tätä siksi, etten halua kenenkään tietävän. Salaan sen siksi, etten romahtaisi. Siksi, että jaksaisin hengittää vielä. Siksi, että voisin herätä eloon vielä joku päivä. Sanon miltä minusta tuntuu ja silti joku kuulee minun voivan paremmin. "Kuulostat paremmalta.". Ehkä. Ja ehkä joskus luulenkin voivani paremmin, mutta totuus on aika julma.
Jos minulla ei olisi tätä kaikkea mitä minulla on. Jos minulla ei olisi mitään, minä kuolisin. Mutta minulla on paljon. Perhe. Elämä. En voi kuolla. On päästävä tästä pahasta pois ja jaksettava elää. Minä haluan elämäniloni takaisin.... antakaa se minulle takaisin!
Kommentit
Lähetä kommentti