Jälleen häpeä. Tuo katala kaveri, joka kiusaa aina vaan.

 Olen mukana vertaisohjaajana Mielenterveyden Keskusliiton kurssilla ja siellä puheenaiheena on ollut häpeä.

Me koemme erilaista häpeää samoista asioista. Ja nyt puhun meistä mielenterveyskuntoutujista.

Me koemme usein häpeää omasta sairaudestamme, kiloistamme, omista ajatuksistamme, sanoistamme, ja vaikka sun mistä. Mitään näistä ei pitäisi hävetä. Ei kannattaisi hävetä, sillä häpeä on raskas taakka kantaa.

Itse häpesin/häpeän omaa sairauttani. Häpeän köyhyyttäni, vartaloani, kohta taas minua koskettavaa työttömyyttäni. Häpeän niitä joskus enemmän, toisinaan vähemmän.

Enempinä hetkinä itken yksin hiljaa vuoteessa. Varon, ettei kukaan kuule. Itken sitä, ettei minulla ole voimia estää täyttymistäni häpeällä. Etten pysty taistelemaan sitä vastaan. Että hukun sen alle ja annan itseni velloa siinä.

Tänään en häpeä. Olen kirjoittanut ja vastaillut ihmisten teksteihin kertomalla, ettei tarvitse hävetä. Että sen häpeän voi voittaa. Pienillä asioilla. Niin kuin kaiken ahdistuksen, masennuksen, hiljaisuuden ja kaiken. Kaiken voi korjata pienillä askelilla. Niin pienillä, ettei niitä välttämättä huomaa ensin, mutta kun oikein tarkkaan katsoo niin ne näkee.

On ristiriitaista, kun ihmiset on joskus pahoja. Ei voi kertoa, sillä häpeää ja tietää, että toinen kiusaa jos kertoo. Silloin juuri pitäisi kertoa. Voittaa oma häpeä. Kertoa ja kuulla, ettei tuo ihminen ole minulle. Että tästä ihmisestä voisi pysyä mahdollisuuksien mukaan kaukana. Ja minä ihan rehellisesti uskon, että pahoista ihmisistä voi päästää irti jos itsellä löytyy siihen voimaa. Mutta voimaa se vaatii. Ja sitä ei välttämättä ole. Tiedän.

Siksi kannustan kaikkia ottamaan niitä pieniä askelia pois häpeästä. Karistamaan ainakin sen taakan harteiltaan. Että olisi voimaa taistella paremman elämän puolesta. 

Voimaa ja valoa.