Olen maannut valveilla vuoteessani lukemattomia kertoja sekaisin tuntein. Ollako onnellinen siitä, mitä olen saanut. En ehkä koskaan olisi saanut kaikkea tätä ilman elämäni kohtaloita. Vai ollako surullinen, vihainen ja katkera niistä kohtaloista, jotka satuttivat minua niin paljon, etten edes muista kaikkea.
Suurin kohtaamani vääryys ei ollut ne kerrat kun minut hakattiin mustelmille. Ei ne kerrat, kun minut kiusattiin itkemään yksin huoneeni nurkkaan. Ei ne kerrat, kun minua on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti.
Vaan se kerta, kun minua kohdeltiin seksuaalisena objektina lapsena. Kun minua rakastettiin, vaikka en halunnut tulla rakastetuksi. Kun minua haluttiin, vaikka en halunnut olla haluttava. Kun minua raiskattiin sanoilla, ei teoilla. Kun minua syyllistettiin ja pahoinpideltiin kielikuvallisesti. Se. Se oli pahin kohtaamani vääryys. Se, että menetin lapsuuteni, nuoruuteni ja lähes kaikki ystäväni. Kaiken, mikä oli minulle tärkeää.
En koskaan saanut ystäviäni takaisin kuten he silloin olivat. En koskaan ole saanut itsetuntoani takaisin, en neitsyyttäni, en väkivallatonta lapsuuttani.
Minusta tuli kuitenkin ihminen. Virheitä tekevä, mutta ihminen. Sairas, mutta ihminen. Äiti ja ihminen. Puoliso ja rakastettu. Minusta tuli elävä.
Siksi voin olla kiitollinen, en vihainen ja katkera. Jos vaikka ajoittain itkenkin menetettyjä ystäviäni ja menetettyä lapsuuttani/nuoruuttani, olen minä elossa.
Kiitos siitä.
Kommentit
Lähetä kommentti