Mama Dreamer

"I got no roots..." soitin toistaa. Mun sisällä sykkii jokin, en ole ihan varma mikä. Musta tuntuu, että mun on pakko kirjoittaa jotain. Olen saanut odottamatonta hyväksyntää viime aikoina ja se kuplii. On niin hyvä olla hetkittäin, kun joku luottaa niin paljon, että haluaa mun olevan läsnä. Tärkeitä juttuja. Mulle ja tälle. Istun sohvalla. Makasin äsken. Mulla on fyysisesti huono olo. Söin kanamakkaran, halloumia, sieniä ja pitkiä papuja. Mitä kaapista nyt löysin. Rahat on loppu. Viimeiset meni lapsen rokotukseen. Päätä on taas särkenyt monta päivää putkeen. Niskat on ihan jumissa ja siksi varmaan kipuilen.  Koira söpöilee. Se tekee sen joskus ihan tahallaan. Joskus unissaan. Rakastan tuota pikkuista lellaripentua.  Mut tästä mitään ei ollut mun asia. Se oli ehkä enemmän se, että voin nyt aika hyvin. Vaikka joskus olenkin musta ja harmaa, sielu verellä ja silmät ummessa. Mut nyt... aika hyvin. Tekisi mieli kirjoittaa laulun sanat. Mutta viimeksi kuin tein niin, siitä sävelle...

 Mä rakastan mun puolisoani niin, että varpaissa tuntuu lähes joka päivä.  Miksi joku keksi, että puolison pitää olla täydellinen, täykky, super ihana ja virheetön? "Siis saa sillä olla virheitä, mut sen pitää syödä ilman, että kuuluu ääntä ja sitten pitää käydä pissalla istuen. Jos se ei sillai, niin mä yökkään ja jätän väliin.". Mä en edes tiennyt 28 vuotta sitten, että ei oo ok, jos katsoo formuloita tai purjehtii. Mä en osannut aavistaa miten vaikeeta puolison valinta voi olla. Mä vaan tapasin tyypin ja jäin siihen kiinni siinä hetkessä, kun ekana yhteisenä yönä se takertu muhun kiinni ja käperryttiin lusikkaan. Seuraava  aamu sinetöi homman, kun tää heebo kysyi, että soittaahan Elli mulle. Auts. Kun se sitten marssi mun duunipaikalle ja luulin, että se tuli moikkaamaan broidiaan, mutta sanoikin tulleensa mua katsomaan. Mun polvet nakutti yhteen ja sydän jätti lyöntejä välistä. Tää jäbä on jotain ihan omaa luokkaansa, ajattelin. Kun mulle selvisi, että silloinen kämpp...

Äiti, äiti. Mulla on ollut melankolinen mieli siitä lähtien kun tajusin, että sun lempikukka kukkii täysin rinnoin pitkin tienposkia. Juttelin sulle hiljaa hetken. Kerroin, että mun on ikävä sua. Ikävä siskojuttuja. Ikävä lapsia ja lapsenlapsia. Ikävä tätiä. Ikävä mun miestä. Ikävä merelle. Ikävä faijaa, serkkulikkaa, mummua... Rakastan sua niin, että mun sydän pakahtuu. Kaipaan sua niin, että aivot sulaa. Tiestikö, ettei olla siskon kanssa enää puheissa. Tiesitkö, että mä valmistun viimeistään ensi syksynä lähihoitajaksi. Tiesitkö, että siskonlikalla on ihana vauva ja oma baari. Tiesitkö vielä sitäkään, että mä aion isona sosionomiksi, joksikin sellaiseksi. Sellaiseksi osaajaksi. Sellaiseksi, joka auttaa ja on vahva kun toinen ei oo. Mä aion muuttaa ulkomaille, kunhan saan opinnot alta, kunhan lapsi kasvaa ja vahvistuu omilla jaloillaan kulkevaksi aikuiseksi. Sitten kun ja sitten kun. Kun musta tulee aikuinen. Kun mulla on rahaa. Kun mulla on kielitaitoa. Mun suloisella tyttärellä on ...

Kaiken kauheuden keskellä on kauneutta. Sellaista, joka jää usein näkemättä. Teen työtä ihmisten kanssa. Sellaisten, jotka ovat heikoimmassa asemassa ja ovat yleensä epätoivoisia. Epätoivo on hirvittävää ja kokonaisvaltaista. Sellaista, joka imee kaikki voimat sinusta ja ympärilläsi olevista ihmisistä. Tai sitten kuljen yhtä matkaa sellaisten kanssa, joiden elämänhallinta on kadoksissa tai sitä ei koskaa ole ollutkaan. Näitä ihmisiä yhdistää surumielisyys ja se epätoivo. En osaa edes kuvitella miltä näistä ihmisistä loppujen lopuksi edes tuntuu. Näen mitä he käyvät läpi, mutta se, miten se näyttäytyy minulle voi olla jotenkin vääristynyttä tai esiripun edessä esitettyä. Yksi työni hedelmistä onkin se, kun näen pilkahduksen toivoa ja iloa. Kun näen, miten asiakas nousee syvimmistä vesistä pinnan lähelle edes hetkeksi. Ilo on ehkä liioiteltua, mutta kun näen edes sen tapaista. Yritän luoda toivoa jokaisella tapaamisella, mutta joskus se on mahdotonta. Silloin pitää pystyä empatiaan ja ol...