Olin tänään messuilla. Olin siellä myös perjantaina. Heräsin ajattelemaan. Ajatukseni on juosseet kelatun mainoskatkon vauhdilla, mutta tänään sain niistä otteen.
Kävelin osastojen välissä ensin ilman ajatusta. Sitten keksin, että haluan ostaa lahjoja ja tuliaisia. Kiersin etsimässä mielenkiintoisia kirjoja ja pistin merkille, että minua eniten kiinnostavat "artikkelit" löytyivät jostain muualta kuin perinteisten kustantamojen hyllyiltä. Tässä kohdassa minulle syntyi ajatus jota en osannut vielä pukea sanoiksi. Jatkoin kiertämistä ja etenin antikvariaatin puolelle. Se rauhallinen tunnelma joka vanhoissa akkareissa ja myynnistä poistuneissa lautasliinoissa oli, tarttui minuun. Se tunne.
Tunne. Se on minun asiani. Se on se mitä haluan välittää ja väkisin yrittäminen voi tappaa sen. Ostin antikvariaatista aarteita ja ennen kaikkea imin itseeni aarretta. Aikaa. Vaikka arvostan vanhoja kirjoja, en halua, että minun kirjani on se joka päätyy kohta kierrätysvihkoksi, tapetiksi seinälle tai mikä pahinta, pölyttymään varastoon lukemattomana. Minä en halua kirjoittaa kirjaa siksi.
Minä tarvitsen nyt aikaa. Aikaa itselleni ja kirjalle. Kirjoittamiselle.
Poistuin messuilta ostaen kahden naistenlehden vuosikerrat. Tilaajalahjat kassissa siirryin reippain askelin junalle. En pystynyt ajattelemaan mitään. Olin ihan tyhjä kaikesta. Tilasin nämä lehdet siksi, että näillä voisi olla minulle annettavaa. Minun kohderyhmäni lukee näitä lehtiä. Hyvä ystäväni tönäisi minua niiden suuntaan jo perjantaina ja kehotti vetämään henkeä ja ottamaan rauhassa. Hän ei luovu toivosta vaan uskoo minuun niin lujasti, ettei anna minunkaan lakata uskomasta. Minulla on ihmisiä, lukijoita jotka uskovat minuun. Ajatusten mahlainen virta alkoi liikkua hitaasti läpi ruumiini. Minun pitäisi puhua jonkun kanssa. Tai kirjoittaa.
Luin matkalla juttua Erinistä. Minä pidän Erinistä. Luin hänen halustaan ottaa kaikelle aikaa ja tunsin, että ajattelen samalla tavalla. Olen sellainen luonne, että saatan herkästi ajautua kiireeseen. En kuitenkaan enää halua sellaista. Minun psyykeeni ei kestä sellaista. Olen aikuinen nainen ja olen tietoinen siitä, että vanhenen. Tietoinen siitä, että lapseni vanhenevat. Oman vanhenemisen kestän, mutta lasten vanheneminen on vähän rankkaa. En halua huomata lasteni aikuistuttua, etten ehtinyt tehdä heidän kanssaan mitään. En ehtinyt nauttia elämästä heidän kanssa.
En myöskään halua huomata, etten ehtinyt nauttia kirjoittamisesta. Minä rakastan kirjoittamista, enkä aio tuhota sitä rakkautta. Rakastan aikaa ja aion ottaa sitä. Käännän urakelloni toiseen suuntaan. Vielä muutama kuukausi sitten olin valmis painamaan töitä tuplasti enemmän kuin muut, että pääsen euron syrjään, mutta en enää. En ole valmis siihen. Se leipä joka nyt on pöydässä, on riitettävä. En varmaan pääse muuttamaan omakotitaloon näillä palkoilla, mutta sitten en pääse. Näillä palkoilla voin kuitenkin nauttia ajasta, lapsistani, kirjoittamisesta, elämästä.
on siis luovuttava unelmasta jotta voi unelmoida. Minun on luovuttava unelmasta omakotitalosta siksi, että voin kirjoittaa. En voi luopua leipätyöstäni sillä en saa kirjoittamisesta penniäkään rahaa enkä voi anella apurahoja. Järjestän siis työni niin, että saan aikaa. Järjestän elämäni niin, etten riennä mihinkään. En alennusmyynteihin, enkä kissanristiäisiin enkä osallistu vapaaehtoisena pesemään likaisia lintuja. Minun pitää nyt allakoida. Allakoida niin, että voin toteuttaa unelmia rikkomatta toisia.
Ja se ajatus jonka syrjästä sain kiinni... päätin, etten tarvitse kustantamoita. Ne tulevat luokseni kun on sen aika. Ennen sitä voin olla omalla aikakaudellani ja tehdä tätä niissä välineissä ja medioissa jotka koen omakseni. Kustantamot elävät vielä eilisessä ja minulla on pääsylippu huomiseen.
Kävelin osastojen välissä ensin ilman ajatusta. Sitten keksin, että haluan ostaa lahjoja ja tuliaisia. Kiersin etsimässä mielenkiintoisia kirjoja ja pistin merkille, että minua eniten kiinnostavat "artikkelit" löytyivät jostain muualta kuin perinteisten kustantamojen hyllyiltä. Tässä kohdassa minulle syntyi ajatus jota en osannut vielä pukea sanoiksi. Jatkoin kiertämistä ja etenin antikvariaatin puolelle. Se rauhallinen tunnelma joka vanhoissa akkareissa ja myynnistä poistuneissa lautasliinoissa oli, tarttui minuun. Se tunne.
Tunne. Se on minun asiani. Se on se mitä haluan välittää ja väkisin yrittäminen voi tappaa sen. Ostin antikvariaatista aarteita ja ennen kaikkea imin itseeni aarretta. Aikaa. Vaikka arvostan vanhoja kirjoja, en halua, että minun kirjani on se joka päätyy kohta kierrätysvihkoksi, tapetiksi seinälle tai mikä pahinta, pölyttymään varastoon lukemattomana. Minä en halua kirjoittaa kirjaa siksi.
Minä tarvitsen nyt aikaa. Aikaa itselleni ja kirjalle. Kirjoittamiselle.
Poistuin messuilta ostaen kahden naistenlehden vuosikerrat. Tilaajalahjat kassissa siirryin reippain askelin junalle. En pystynyt ajattelemaan mitään. Olin ihan tyhjä kaikesta. Tilasin nämä lehdet siksi, että näillä voisi olla minulle annettavaa. Minun kohderyhmäni lukee näitä lehtiä. Hyvä ystäväni tönäisi minua niiden suuntaan jo perjantaina ja kehotti vetämään henkeä ja ottamaan rauhassa. Hän ei luovu toivosta vaan uskoo minuun niin lujasti, ettei anna minunkaan lakata uskomasta. Minulla on ihmisiä, lukijoita jotka uskovat minuun. Ajatusten mahlainen virta alkoi liikkua hitaasti läpi ruumiini. Minun pitäisi puhua jonkun kanssa. Tai kirjoittaa.
Luin matkalla juttua Erinistä. Minä pidän Erinistä. Luin hänen halustaan ottaa kaikelle aikaa ja tunsin, että ajattelen samalla tavalla. Olen sellainen luonne, että saatan herkästi ajautua kiireeseen. En kuitenkaan enää halua sellaista. Minun psyykeeni ei kestä sellaista. Olen aikuinen nainen ja olen tietoinen siitä, että vanhenen. Tietoinen siitä, että lapseni vanhenevat. Oman vanhenemisen kestän, mutta lasten vanheneminen on vähän rankkaa. En halua huomata lasteni aikuistuttua, etten ehtinyt tehdä heidän kanssaan mitään. En ehtinyt nauttia elämästä heidän kanssa.
En myöskään halua huomata, etten ehtinyt nauttia kirjoittamisesta. Minä rakastan kirjoittamista, enkä aio tuhota sitä rakkautta. Rakastan aikaa ja aion ottaa sitä. Käännän urakelloni toiseen suuntaan. Vielä muutama kuukausi sitten olin valmis painamaan töitä tuplasti enemmän kuin muut, että pääsen euron syrjään, mutta en enää. En ole valmis siihen. Se leipä joka nyt on pöydässä, on riitettävä. En varmaan pääse muuttamaan omakotitaloon näillä palkoilla, mutta sitten en pääse. Näillä palkoilla voin kuitenkin nauttia ajasta, lapsistani, kirjoittamisesta, elämästä.
on siis luovuttava unelmasta jotta voi unelmoida. Minun on luovuttava unelmasta omakotitalosta siksi, että voin kirjoittaa. En voi luopua leipätyöstäni sillä en saa kirjoittamisesta penniäkään rahaa enkä voi anella apurahoja. Järjestän siis työni niin, että saan aikaa. Järjestän elämäni niin, etten riennä mihinkään. En alennusmyynteihin, enkä kissanristiäisiin enkä osallistu vapaaehtoisena pesemään likaisia lintuja. Minun pitää nyt allakoida. Allakoida niin, että voin toteuttaa unelmia rikkomatta toisia.
Ja se ajatus jonka syrjästä sain kiinni... päätin, etten tarvitse kustantamoita. Ne tulevat luokseni kun on sen aika. Ennen sitä voin olla omalla aikakaudellani ja tehdä tätä niissä välineissä ja medioissa jotka koen omakseni. Kustantamot elävät vielä eilisessä ja minulla on pääsylippu huomiseen.
Kommentit
Lähetä kommentti