En voi tälle mitään.
Minun on pakko kirjoittaa.
Kirjoittaa kunnes sormet on turvoksissa ja avioliitto katkolla.
Olen aloittanut kirjan kirjoittamisen. Kirjoitan naisesta, onnesta ja sen etsimisestä. Ihan siis näistä aiheista joista olen täällä kirjoittanut. Älkää peljätkö! En minä itsestäni kirjoita. Aloitan vain helposta aiheesta ja katsotaan mihin se johtaa. Minä kirjoitan myös miehestä. Se on jännittävää. Osaanko istua miehen penkissä, pukea miehen housut ylleni ja tuntea kuten mies.
Sain ajatuksen näin vain. Kuin salama kirkkaalta taivaalta ja silti kuitenkin uskon, että tämä on odottanut tulemistaan jo vähän aikaa. Ajatukset nousevat ja kuolevat päässäni kamalaa vauhtia. Tunteet jyllää ja olen meidän perheen itkupilli. En edes aina tiedä miksi itken, mutta tämä minun henkilökohtainen projektini on syystä tai toisesta tunteellinen. Olen ajamassa itseäni kohti unelmaani varmalla otteella vaikka en sitä ehkä ääneen myönnä. Taas saan ajatuksen. Lisään henkilölle lempivärin, uuden ystävän sekä tunteen. Minun pitää mönkiä kirjakauppaan ostamaan tälle kirjalle vihko. Sellainen tosi kiva vihko. Tulen kantamaan sitä mukanani. Tajusin, että kaikki hyvät (tai huonot) ajatukset katoavat päästä jos en kirjaa niitä ylös ja kirjoittaminen vaikeutuu. Huomaan ajattelevani sitä koko ajan. Kirjaa. Siitä on tullut minulle huumetta.
Nyt kun olen kirjoittanut kahdenksantoista sivua ja alkanut luoda henkilöä, minusta tuntuu, etten osaa mitään. Kun olen päättänyt ottaa miehen mukaan kirjoittamiseeni, taidan jänistää. No, en jänistä, mutta epäilen pidättekö siitä. Jaksaako minun kirjoittamaa kirjaa lukea kukaan? Onko se riittävän mielenkiintoinen romaaniksi?
Minua on kannustettu. Olen saanut positiivista palautetta ja vakavan kehoituksen jatkaa kirjoittamista sekä lähestyä kustantamoita. No ensin pitää olla jotain mikä kanssa lähestyä. Sitä tässä tehdään... lähestytään kovaa vauhtia! Onhan minulla jo yksi raato pöytälaatikossa, mutta eikö jokaisella oikealla kirjailijalla ole sellainen? Ei sitä voi lähteä työstämään koska silloin menettäisin orastavan kirjailijan identiteettini. Huoh... (Sen sijaan julkaisen raadosta pätkän kerrallaan toisessa blogissa; Migreenikon päiväkirja )
Lukisitteko? Lukisitteko naisesta? Tavallisesta elämästä? Miehestä naisen kanssa? Tavallisesta miehestä tuntoineen. Onkohan tämä elämäntarina?Vai kenties tarina ihmisistä elämän partaalla? Niin vaikea sanoa mitään. Pitää vain luottaa siihen, että luki sitä kukaan tai ei, minä ylitän itseni. Jos vaikka minusta ei koskaan tule menestyskirjailijaa, minusta voi tulla kirjailija. Jos vaikka en koskaan voisi tehdä kirjaani työkseni joka päivä, voin tehdä joka päivä työtä kirjani eteen. Sen minä aion tehdä.
Minun on pakko kirjoittaa.
Kirjoittaa kunnes sormet on turvoksissa ja avioliitto katkolla.
Olen aloittanut kirjan kirjoittamisen. Kirjoitan naisesta, onnesta ja sen etsimisestä. Ihan siis näistä aiheista joista olen täällä kirjoittanut. Älkää peljätkö! En minä itsestäni kirjoita. Aloitan vain helposta aiheesta ja katsotaan mihin se johtaa. Minä kirjoitan myös miehestä. Se on jännittävää. Osaanko istua miehen penkissä, pukea miehen housut ylleni ja tuntea kuten mies.
Sain ajatuksen näin vain. Kuin salama kirkkaalta taivaalta ja silti kuitenkin uskon, että tämä on odottanut tulemistaan jo vähän aikaa. Ajatukset nousevat ja kuolevat päässäni kamalaa vauhtia. Tunteet jyllää ja olen meidän perheen itkupilli. En edes aina tiedä miksi itken, mutta tämä minun henkilökohtainen projektini on syystä tai toisesta tunteellinen. Olen ajamassa itseäni kohti unelmaani varmalla otteella vaikka en sitä ehkä ääneen myönnä. Taas saan ajatuksen. Lisään henkilölle lempivärin, uuden ystävän sekä tunteen. Minun pitää mönkiä kirjakauppaan ostamaan tälle kirjalle vihko. Sellainen tosi kiva vihko. Tulen kantamaan sitä mukanani. Tajusin, että kaikki hyvät (tai huonot) ajatukset katoavat päästä jos en kirjaa niitä ylös ja kirjoittaminen vaikeutuu. Huomaan ajattelevani sitä koko ajan. Kirjaa. Siitä on tullut minulle huumetta.
Nyt kun olen kirjoittanut kahdenksantoista sivua ja alkanut luoda henkilöä, minusta tuntuu, etten osaa mitään. Kun olen päättänyt ottaa miehen mukaan kirjoittamiseeni, taidan jänistää. No, en jänistä, mutta epäilen pidättekö siitä. Jaksaako minun kirjoittamaa kirjaa lukea kukaan? Onko se riittävän mielenkiintoinen romaaniksi?
Minua on kannustettu. Olen saanut positiivista palautetta ja vakavan kehoituksen jatkaa kirjoittamista sekä lähestyä kustantamoita. No ensin pitää olla jotain mikä kanssa lähestyä. Sitä tässä tehdään... lähestytään kovaa vauhtia! Onhan minulla jo yksi raato pöytälaatikossa, mutta eikö jokaisella oikealla kirjailijalla ole sellainen? Ei sitä voi lähteä työstämään koska silloin menettäisin orastavan kirjailijan identiteettini. Huoh... (Sen sijaan julkaisen raadosta pätkän kerrallaan toisessa blogissa; Migreenikon päiväkirja )
Lukisitteko? Lukisitteko naisesta? Tavallisesta elämästä? Miehestä naisen kanssa? Tavallisesta miehestä tuntoineen. Onkohan tämä elämäntarina?Vai kenties tarina ihmisistä elämän partaalla? Niin vaikea sanoa mitään. Pitää vain luottaa siihen, että luki sitä kukaan tai ei, minä ylitän itseni. Jos vaikka minusta ei koskaan tule menestyskirjailijaa, minusta voi tulla kirjailija. Jos vaikka en koskaan voisi tehdä kirjaani työkseni joka päivä, voin tehdä joka päivä työtä kirjani eteen. Sen minä aion tehdä.
Kommentit
Lähetä kommentti