Avaan oven ja olen saada sydänkohtauksen. Vihreät silmät ja pellavainen pää nauraa makeinta nauruaan. "Voi prkl!" kiroan ja nauran itsekin. Lapsi rakastaa tätä. Minun säikyttämistä. Säikähdän joka kerta ja lapsi on kyltymätön. Minun pitää varmasti hankkia kohta tahdistin kun tuntuu, että sydämmeni jättää lyöntejä väliin joka kerta!
Ilta taituu yöksi ja istun kynttilän valossa. Muistan miten yksitoista ja puolivuotta sitten elämäni muuttui täysin. Olin juuri mennyt naimisiin ja odotin onnellisesti ensimmäistä lastamme. Sydämeni jäätyi sinä aamuna kun tajusin, että lapseni syntyy nyt. Liian aikaisin.
Kaksikymmentä kahdeksan tuntia sen jälkeen kun sydämeni jäätyi ja minusta tuli voimaton kuori, olen niin shokissa, etten uskalla hengittää. Odotan vain, että tuore isä tulee takaisin luokseni ja kertoo minulle edes jotain. Olen saanut pitkän ja vaikean synnytyksen jälkeen koskettaa pienen pientä nenänpäätä kun hänet jo kiidätettiin kilometrien päähän minusta, ettei pikkuiselta loppuisi voimat, kun hän vasta pääsi tähän maailmaan.
Päivä kuluu hitaasti ja odotan vain, että saan nähdä lapseni. Makaan vuoteellani itkemättä, nauramatta, hengittämättä. En tunne mitään, en ajattele mitään, en ole.
Pyörätuoli kolahtaa kynnyksen yli ja rakkaani pyytää minua mukaansa. Istun tuoliin, enkä huomaa kuinka paljon minuun sattuu. Tuoli kiitää kiihtyvään tahtiin pitkin Helsingin alla kulkevia käytäviä. Me lähes juoksemme, että pääsisimme mahdollisimman nopeasti nämä kilometrit ja saisimme kiinni nämä eron aiheuttamat säikeet. Vastaan tulee ihmisiä valkoisissa takeissa, huoltohenkilökuntaa, mutta ei muita potilaita. Täällä alhaalla on niin hiljaista, kuin ruumishuoneessa. Tunne on sanoinkuvaamattoman pelottava. Emme tiedä mitä meitä odottaa.Olemme vain me ja pelkomme.
Käytävä on loppunut ja hissi nousee kerroksiin. Osaston ovet avautuvat ja meitä on vastassa ystävällinen sairaanhoitaja joka kertoo meille osaston pelisäännöt. En kuule mitä hän sanoo. Korvissani kuohuu ja vereni tuntuu pyrkivan ulos kehostani. Toivoisin, että pääsisin nopeammin, mutta mieheni kuuntelee hoitajaa ja työntää minua rauhallisesti käytävää eteenpäin. Ohitamme huoneita missä on pieniä koppeja. Toisissa palaa valoja, toiset on pimeinä. Sydämmeni tuntuu puristuvan kasaan onnesta ja pelosta, surusta ja epätietoisuuden tuskasta. Pyörät pyörivät ja minusta tuntuu kuin iäisyys olisi kulunut siitä kun tulimme osaston ovista sisään. Miksi hoitaja ei voi vain päästää meitä pikkuisen luo! Miksi en voi vain jo mennä ja ottaa lastani syliini? Puristaa lujaa ja uskoa tulevaan. "Valitettavasti ette voi ottaa lasta ulos kaapista vielä. Voitte varmasti koskettaa varovasti, mutta ei muuta. Poika on vielä niin pikkuinen, että tarvitsee kaiken voiman elämiseen. Annetaan hänelle siis rauha kasvaa. Kosketuksella on kuitenkin parantava voima, joten voitte varmasti vähän silittää häntä. Ja jutelkaa pojalle. Hän tarvitsee teidän ääntänne. Teidän äänet antaa pojalle turvallisuuden tunnetta ja täällä kun piippaa ja on kaikkea erilaista ääntä koko ajan niin juttelu on hirvittävän tärkeää."
Pyörätuoli ysähtyy huoneen ovelle ja ovi avataan. En mahdu tuolin kanssa huoneeseen koska pikkuiset kopit ovat niin lähekkäin. Näky järkyttää minua. Huone on täynnä pieniä sänkyjä, outoja ääniä, letkuja, mutta samaan aikaan huone on täynnä pohjatonta toivoa. Kävelen ilman kipua lapseni vierelle ja samalla hetkellä tiedän, että mikään ei voi enää erottaa meitä. Maailma voi olla paha paikka, mutta minä taistelen tämän lapsen vuoksi niin hyvin kuin osaan. Sillä hetkellä tiesin, että minä olen äiti. Tuon pienen pojan äiti. Näkymätön voima täytti minut sellaisesta määrästä rakkautta, mitä en uskonut edes olevan. Minä en tiennyt rakkaudesta mitään ja nyt sydämeni oli täynnä elämää enemmäin kuin koskaan ennen!
Puhallan kynttilän sammuksiin ja hymyilen. Sydämeni läpättää onnesta ja rakkaudesta. Itken vieläkin kun ajattelen tuota päivää. Nyt toivon voimaa ja rakkautta kaikille niille jotka pelkäävät syntymättömän lapsensa puolesta ja niille jotka istuvat enkelinsä vieressä tietämättä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Voimaa kaikille teille. Te pystytte siihen kyllä. Minäkin pystyn joka päivä lapseni vuoksi.
Ilta taituu yöksi ja istun kynttilän valossa. Muistan miten yksitoista ja puolivuotta sitten elämäni muuttui täysin. Olin juuri mennyt naimisiin ja odotin onnellisesti ensimmäistä lastamme. Sydämeni jäätyi sinä aamuna kun tajusin, että lapseni syntyy nyt. Liian aikaisin.
Kaksikymmentä kahdeksan tuntia sen jälkeen kun sydämeni jäätyi ja minusta tuli voimaton kuori, olen niin shokissa, etten uskalla hengittää. Odotan vain, että tuore isä tulee takaisin luokseni ja kertoo minulle edes jotain. Olen saanut pitkän ja vaikean synnytyksen jälkeen koskettaa pienen pientä nenänpäätä kun hänet jo kiidätettiin kilometrien päähän minusta, ettei pikkuiselta loppuisi voimat, kun hän vasta pääsi tähän maailmaan.
Päivä kuluu hitaasti ja odotan vain, että saan nähdä lapseni. Makaan vuoteellani itkemättä, nauramatta, hengittämättä. En tunne mitään, en ajattele mitään, en ole.
Pyörätuoli kolahtaa kynnyksen yli ja rakkaani pyytää minua mukaansa. Istun tuoliin, enkä huomaa kuinka paljon minuun sattuu. Tuoli kiitää kiihtyvään tahtiin pitkin Helsingin alla kulkevia käytäviä. Me lähes juoksemme, että pääsisimme mahdollisimman nopeasti nämä kilometrit ja saisimme kiinni nämä eron aiheuttamat säikeet. Vastaan tulee ihmisiä valkoisissa takeissa, huoltohenkilökuntaa, mutta ei muita potilaita. Täällä alhaalla on niin hiljaista, kuin ruumishuoneessa. Tunne on sanoinkuvaamattoman pelottava. Emme tiedä mitä meitä odottaa.Olemme vain me ja pelkomme.
Käytävä on loppunut ja hissi nousee kerroksiin. Osaston ovet avautuvat ja meitä on vastassa ystävällinen sairaanhoitaja joka kertoo meille osaston pelisäännöt. En kuule mitä hän sanoo. Korvissani kuohuu ja vereni tuntuu pyrkivan ulos kehostani. Toivoisin, että pääsisin nopeammin, mutta mieheni kuuntelee hoitajaa ja työntää minua rauhallisesti käytävää eteenpäin. Ohitamme huoneita missä on pieniä koppeja. Toisissa palaa valoja, toiset on pimeinä. Sydämmeni tuntuu puristuvan kasaan onnesta ja pelosta, surusta ja epätietoisuuden tuskasta. Pyörät pyörivät ja minusta tuntuu kuin iäisyys olisi kulunut siitä kun tulimme osaston ovista sisään. Miksi hoitaja ei voi vain päästää meitä pikkuisen luo! Miksi en voi vain jo mennä ja ottaa lastani syliini? Puristaa lujaa ja uskoa tulevaan. "Valitettavasti ette voi ottaa lasta ulos kaapista vielä. Voitte varmasti koskettaa varovasti, mutta ei muuta. Poika on vielä niin pikkuinen, että tarvitsee kaiken voiman elämiseen. Annetaan hänelle siis rauha kasvaa. Kosketuksella on kuitenkin parantava voima, joten voitte varmasti vähän silittää häntä. Ja jutelkaa pojalle. Hän tarvitsee teidän ääntänne. Teidän äänet antaa pojalle turvallisuuden tunnetta ja täällä kun piippaa ja on kaikkea erilaista ääntä koko ajan niin juttelu on hirvittävän tärkeää."
Pyörätuoli ysähtyy huoneen ovelle ja ovi avataan. En mahdu tuolin kanssa huoneeseen koska pikkuiset kopit ovat niin lähekkäin. Näky järkyttää minua. Huone on täynnä pieniä sänkyjä, outoja ääniä, letkuja, mutta samaan aikaan huone on täynnä pohjatonta toivoa. Kävelen ilman kipua lapseni vierelle ja samalla hetkellä tiedän, että mikään ei voi enää erottaa meitä. Maailma voi olla paha paikka, mutta minä taistelen tämän lapsen vuoksi niin hyvin kuin osaan. Sillä hetkellä tiesin, että minä olen äiti. Tuon pienen pojan äiti. Näkymätön voima täytti minut sellaisesta määrästä rakkautta, mitä en uskonut edes olevan. Minä en tiennyt rakkaudesta mitään ja nyt sydämeni oli täynnä elämää enemmäin kuin koskaan ennen!
Puhallan kynttilän sammuksiin ja hymyilen. Sydämeni läpättää onnesta ja rakkaudesta. Itken vieläkin kun ajattelen tuota päivää. Nyt toivon voimaa ja rakkautta kaikille niille jotka pelkäävät syntymättömän lapsensa puolesta ja niille jotka istuvat enkelinsä vieressä tietämättä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Voimaa kaikille teille. Te pystytte siihen kyllä. Minäkin pystyn joka päivä lapseni vuoksi.
Kommentit
Lähetä kommentti