No niinhän se on, että yhteiskunta painostaa... no eikä painosta. Mainokset pakottaa! No ei pakota. Kaikki haluaa vain hoikkia... no älä viitsi.
Sinä haluat. Ei kukaan muu. Voimme olla mainoksista mitä mieltä tahansa. Voimme olla yhteiskunnasta mitä mieltä tahansa, mutta pahin vihollisesi olet sinä itse. Ja se pitää sinut lihavana.
Ajelin autolla kohti kotia. Ajatukset harhaili ystäviini ja ylipäätään naisiin tai miehiin, joilla on tarve laihtua. Puhun oikeasta tarpeesta. Sellaisista ihmisitä joilla on jo terveydellisiäkin pakotteita.
Laihtuminen ei ole helppoa. Tai oikeastaan... itsensä rakastaminen riittävästi, ei ole helppoa. Minä itse olen paras itseni vihaaja; "tommonen hemmetin läski tossa peilissä. Ällöttävä maha, iso perse ja niin kuvottavat roikkuvat käsivarret..."
Kuinka moni meistä katsoo itseään peilistä ja ajattelee, että; "Olenpas minä tänään nätti. Ihan kuin olisin onnellinen. Kaunis hymy. Kyllä tällä miehensä viettelee."?
Niinpä. Ei varmaan kauhean moni tunnistanut itseään tuosta. Olen sitä mieltä, että itsensä rakastaminen on avain hyvinvointiin. Sinun pitää rakastaa itseäsi niin paljon, että haluat nähdä sen vaivan, että muutat elämääsi.
Eikä pikakosteja ole.
Minulle on esitetty vaikka mitä teorioita siitä, ettei saa itseään kapeammaksi. Alla koottuja selityksia, joista osa omiani.
- En tiedä, en vaan jaksa nyt...
- Mä haluan syödä nyt vielä vähän aikaa hyvin ja sitten...
- Mä olen just hyvä tällasena...
- Tiedän, että en elä kovin vanhaksi, muta mulla ei ole energiaa...
- En vaan laihdu...
- Kyllä mä laihtua osaan, mutta en saa sitä pysymään...
- Kun mun on niin vaikea laihtua, kun toi ruokavalio pitää olla niin tarkka... (jonkin perussairauden vuoksi)
- Mä en ehdi harrastaa liikuntaa tarpeeksi...
- Mulla on niin kipee selkä, etten nyt oikeesti voi....
- Mä en sais yhtään stressata, kun on toi verenpaine...
- Lääkäri kielsi multa kaikki muutokset ruokavaliossa, kun on tuo xxx...
- Olen allerginen kaikille hedelmille...
- Mulla menee ummelle ihan heti...
Ja miljoona syytä lisää. Jokaisella on omansa. Jossain vaiheessa sitä on varma, että ei enää pysty pudottamaan alle jonkin tietyn pisteen, että minun "oma painoni" on tässä kohdassa. Vuosikymmeniä paino on samassa jamassa ja vakuuttuu siitä, että minä vaan oon tämmönen...
Kaikki on totta. Kaikki tuo. Jokainen tekosyy on ihan oikea syy. Koska ne syyt on sinun omissa ajatuksissa. Ne on syöpyneet sinun sieluusi niin, ettet vain yksinkertaisesti näe enää muuta.
Sitten alkaa ärsyttää koko helvetin painonpudotuskeskustelu ja ilmoittaa olevansa ihan helvetin tyytyväinen itseensä... paitsi sitten kun katsoo peiliin. Jos enää edes katsoo peiliin.
Minulta on pyydetty apua. En kuitenkaan voi auttaa jos ei ole täysin avoin. Ennen kaikkea rehellinen itselleen. En auta. Olen hiljaa ja katselen sivusta. Joskus ihminen keksii tien onneen (joka ei ole lyhyt ja kaunis) ja on niitäkin joiden tietä ei koskaan löydy. Olen kuitenkin vieressä. Läsnä ja heti tässä jos tarvitsee. Voin jutella, opastaa ja vähän töniä eteenpäin. En kuitenkaan voi antaa vastauksia tai tehdä työtä puolesta. Itse on ihmisen itsensä löydettävä.
Minun neuvoni ihan kaikille on, että on rehellinen itselleen. Sanon aina ensimmäisenä, että kirjoittaa kaiken yläs ensimmäiset kaksi viikkoa. Ilman, että tekee mitään. Kirjoittaa vain ylös. Arvatkaa kuinka moni tekee tämän? Ei kovin moni. Yleensä sanotaan, että kyllä minä tiedän... no niin varmasti, mutta et tunnusta, etkä näe. Kun sen kaiken kirjoittaa, on pakko avata silmät ja on olemassa riski, että joku muukin näkee. Joutuu olemaan itselleen koko ajan armottoman rehellinen.
Yksi vielä... se on se liikunta. Sen varjoon moni kapsahtaa; "Mä en ehdi liikkua niin paljon kun pitäisi". Mitä jos lähtisi siitä ajatuksesta, että muuttaa ensin sen helpoimman sitten? Eli ruoan. Kaikki ei voi liikkua, mutta ei se liikkumattomuus lihota. Itseinho ja suuhun pistetyt pullat lihottaa. Et tarvitse ensimmäistäkään lenkkiä laihtumiseen. Lenkin tarvitsee siihen, kun haluaa lisätä sitä hyvinvointia.
Olen itse joutunut taipumaan ja jättämään juoksuintoni taakseni. Kroppa ei kestä juoksemista. Niinpä minun liikuntani nykyisin on sitä ihan tavallista hyötyliikuntaa ja sitäkin joskus melko vähän, kun teen töitä kotoa käsin... liikutan itseni autolle kolmen metrin verran ja sitten ajan päiväkotiin jossa tulee taas neljä askelmaa. Sitten kotiin ja ehkä se kolme metriä lisää... siinä se. En silti ole lihava, en pingota. Syön erittäin hyvin, juon olutta ja mussutan suklaata. Miksi? Koska rakastan itseäni ja valitsen pääsääntöisesti vain sellaista mikä sopii minulle. Vähemmän hiilihydraatteja ja enemmän kasviksia. Luomua ja lähituotteita... Pääsääntöisesti.
Rakastakaa itsenne hyvinvoiviksi!
Elli-Jasmiini
ps. olen sitä mieltä, että ns. ylipainoisenakin voi olla onnellinen, mutta vain jos olet oikeasti rehellinen itsellesi...
Sinä haluat. Ei kukaan muu. Voimme olla mainoksista mitä mieltä tahansa. Voimme olla yhteiskunnasta mitä mieltä tahansa, mutta pahin vihollisesi olet sinä itse. Ja se pitää sinut lihavana.
Ajelin autolla kohti kotia. Ajatukset harhaili ystäviini ja ylipäätään naisiin tai miehiin, joilla on tarve laihtua. Puhun oikeasta tarpeesta. Sellaisista ihmisitä joilla on jo terveydellisiäkin pakotteita.
Laihtuminen ei ole helppoa. Tai oikeastaan... itsensä rakastaminen riittävästi, ei ole helppoa. Minä itse olen paras itseni vihaaja; "tommonen hemmetin läski tossa peilissä. Ällöttävä maha, iso perse ja niin kuvottavat roikkuvat käsivarret..."
Kuinka moni meistä katsoo itseään peilistä ja ajattelee, että; "Olenpas minä tänään nätti. Ihan kuin olisin onnellinen. Kaunis hymy. Kyllä tällä miehensä viettelee."?
Niinpä. Ei varmaan kauhean moni tunnistanut itseään tuosta. Olen sitä mieltä, että itsensä rakastaminen on avain hyvinvointiin. Sinun pitää rakastaa itseäsi niin paljon, että haluat nähdä sen vaivan, että muutat elämääsi.
Eikä pikakosteja ole.
Minulle on esitetty vaikka mitä teorioita siitä, ettei saa itseään kapeammaksi. Alla koottuja selityksia, joista osa omiani.
- En tiedä, en vaan jaksa nyt...
- Mä haluan syödä nyt vielä vähän aikaa hyvin ja sitten...
- Mä olen just hyvä tällasena...
- Tiedän, että en elä kovin vanhaksi, muta mulla ei ole energiaa...
- En vaan laihdu...
- Kyllä mä laihtua osaan, mutta en saa sitä pysymään...
- Kun mun on niin vaikea laihtua, kun toi ruokavalio pitää olla niin tarkka... (jonkin perussairauden vuoksi)
- Mä en ehdi harrastaa liikuntaa tarpeeksi...
- Mulla on niin kipee selkä, etten nyt oikeesti voi....
- Mä en sais yhtään stressata, kun on toi verenpaine...
- Lääkäri kielsi multa kaikki muutokset ruokavaliossa, kun on tuo xxx...
- Olen allerginen kaikille hedelmille...
- Mulla menee ummelle ihan heti...
Ja miljoona syytä lisää. Jokaisella on omansa. Jossain vaiheessa sitä on varma, että ei enää pysty pudottamaan alle jonkin tietyn pisteen, että minun "oma painoni" on tässä kohdassa. Vuosikymmeniä paino on samassa jamassa ja vakuuttuu siitä, että minä vaan oon tämmönen...
Kaikki on totta. Kaikki tuo. Jokainen tekosyy on ihan oikea syy. Koska ne syyt on sinun omissa ajatuksissa. Ne on syöpyneet sinun sieluusi niin, ettet vain yksinkertaisesti näe enää muuta.
Sitten alkaa ärsyttää koko helvetin painonpudotuskeskustelu ja ilmoittaa olevansa ihan helvetin tyytyväinen itseensä... paitsi sitten kun katsoo peiliin. Jos enää edes katsoo peiliin.
Minulta on pyydetty apua. En kuitenkaan voi auttaa jos ei ole täysin avoin. Ennen kaikkea rehellinen itselleen. En auta. Olen hiljaa ja katselen sivusta. Joskus ihminen keksii tien onneen (joka ei ole lyhyt ja kaunis) ja on niitäkin joiden tietä ei koskaan löydy. Olen kuitenkin vieressä. Läsnä ja heti tässä jos tarvitsee. Voin jutella, opastaa ja vähän töniä eteenpäin. En kuitenkaan voi antaa vastauksia tai tehdä työtä puolesta. Itse on ihmisen itsensä löydettävä.
Minun neuvoni ihan kaikille on, että on rehellinen itselleen. Sanon aina ensimmäisenä, että kirjoittaa kaiken yläs ensimmäiset kaksi viikkoa. Ilman, että tekee mitään. Kirjoittaa vain ylös. Arvatkaa kuinka moni tekee tämän? Ei kovin moni. Yleensä sanotaan, että kyllä minä tiedän... no niin varmasti, mutta et tunnusta, etkä näe. Kun sen kaiken kirjoittaa, on pakko avata silmät ja on olemassa riski, että joku muukin näkee. Joutuu olemaan itselleen koko ajan armottoman rehellinen.
Yksi vielä... se on se liikunta. Sen varjoon moni kapsahtaa; "Mä en ehdi liikkua niin paljon kun pitäisi". Mitä jos lähtisi siitä ajatuksesta, että muuttaa ensin sen helpoimman sitten? Eli ruoan. Kaikki ei voi liikkua, mutta ei se liikkumattomuus lihota. Itseinho ja suuhun pistetyt pullat lihottaa. Et tarvitse ensimmäistäkään lenkkiä laihtumiseen. Lenkin tarvitsee siihen, kun haluaa lisätä sitä hyvinvointia.
Olen itse joutunut taipumaan ja jättämään juoksuintoni taakseni. Kroppa ei kestä juoksemista. Niinpä minun liikuntani nykyisin on sitä ihan tavallista hyötyliikuntaa ja sitäkin joskus melko vähän, kun teen töitä kotoa käsin... liikutan itseni autolle kolmen metrin verran ja sitten ajan päiväkotiin jossa tulee taas neljä askelmaa. Sitten kotiin ja ehkä se kolme metriä lisää... siinä se. En silti ole lihava, en pingota. Syön erittäin hyvin, juon olutta ja mussutan suklaata. Miksi? Koska rakastan itseäni ja valitsen pääsääntöisesti vain sellaista mikä sopii minulle. Vähemmän hiilihydraatteja ja enemmän kasviksia. Luomua ja lähituotteita... Pääsääntöisesti.
Rakastakaa itsenne hyvinvoiviksi!
Elli-Jasmiini
ps. olen sitä mieltä, että ns. ylipainoisenakin voi olla onnellinen, mutta vain jos olet oikeasti rehellinen itsellesi...
Kommentit
Lähetä kommentti