Vanhempani muuttivat vähän aikaa sitten. Arkistoista löytyi vanhoja kuvia lapsuudesta ja äiti torppasikin nipun luokkakuvia syliini.
Ääneen nauraen selasimme vanhoja kuvia. Ihania. Täytyy sanoa, että olin ihan mitäänsanomaton. Silti minulla oli hauskaa. Paljon ystäviä ja niitä poikaystäviäkin. Tunsin itseni ehjäksi, kunnes tuli murrosikä...
Ajelimme kotiin, jossa odotti muutama purkamaton pahvilaatikko. Kun kaikki oli jälleen asettunut omiin tekemisiin, sain varastettua itselleni aikaa purkaa yhden laatikon. Tuossa minä istuin olohuoneen lattialla ja purin... Laatikosta löytyi valokuvia viimeisen kuudentoista vuoden ajalta.
Kuvia minusta.
En tunnistanut itseäni niistä. Niissä oli joku, jolla oli muutama kilo ylimääräistä. Jokaisessa kuvassa. Kun vihdoin pääsin niihin kuviin, missä olin esikoisen jälkipuinneissa pudottanut 17kg, niin tunnistin tuttuja piirteitä.
Seuraavissa kuvissa oli jälleen kiloja vyötäröllä ja verkkokalvoilleni hiiipi joku mu kuin se, joka minua nykyisin peilistä katsoo.
Minua hymyilytti. Olen siis aika lähellä sitä hetkeä, kun tunnistan sen joka peilistä katsoo. Se tuntuu hyvältä. Olen tehnyt todella suuren työn päästäkseni tähän pisteeseen.
Mihin pisteeseen? Joku kysyy kumminkin.
Tähän pisteeseen, että minun on hyvä olla. Jaksan liikkua, leikkiä ja olla. Mahdun järkevän kokoisiin vaatteisiin ja minusta tuntuu, että näytän hyvältä. Katson itseni joka päivä peilistä ja mietin mikä ja kuka olen.En ota siitä kuitenkaan niin suurta painetta, kun se joku ja minun äiti voisi luulla.
Haluan hamottaa omat rajani. Fyysiset ja henkiset. Haluan tietää kuka olen, miksi olen ja miten olen. Haluan olla varma itsestäni ja samalla elää tänään enkä vasta huomenna. Haluan jaksaa tehdä niitä asioita, joita haluan tehdä. En halua kipua, särkyä enkä väsymystä.
Kuvien myötä aukesi monta lukkoa ja tajusin ison kansan asioita itsestäni. Matkani hyvinvointiin on alussa, mutta tämä matkantekohan tässä onkin se juttu.
Matkaa tehden,
Elli-Jasmiini
ps. alla kuva hyvästä fiiliksestä, sunnuntai-aamusta, onnesta.
Ääneen nauraen selasimme vanhoja kuvia. Ihania. Täytyy sanoa, että olin ihan mitäänsanomaton. Silti minulla oli hauskaa. Paljon ystäviä ja niitä poikaystäviäkin. Tunsin itseni ehjäksi, kunnes tuli murrosikä...
Ajelimme kotiin, jossa odotti muutama purkamaton pahvilaatikko. Kun kaikki oli jälleen asettunut omiin tekemisiin, sain varastettua itselleni aikaa purkaa yhden laatikon. Tuossa minä istuin olohuoneen lattialla ja purin... Laatikosta löytyi valokuvia viimeisen kuudentoista vuoden ajalta.
Kuvia minusta.
En tunnistanut itseäni niistä. Niissä oli joku, jolla oli muutama kilo ylimääräistä. Jokaisessa kuvassa. Kun vihdoin pääsin niihin kuviin, missä olin esikoisen jälkipuinneissa pudottanut 17kg, niin tunnistin tuttuja piirteitä.
Seuraavissa kuvissa oli jälleen kiloja vyötäröllä ja verkkokalvoilleni hiiipi joku mu kuin se, joka minua nykyisin peilistä katsoo.
Minua hymyilytti. Olen siis aika lähellä sitä hetkeä, kun tunnistan sen joka peilistä katsoo. Se tuntuu hyvältä. Olen tehnyt todella suuren työn päästäkseni tähän pisteeseen.
Mihin pisteeseen? Joku kysyy kumminkin.
Tähän pisteeseen, että minun on hyvä olla. Jaksan liikkua, leikkiä ja olla. Mahdun järkevän kokoisiin vaatteisiin ja minusta tuntuu, että näytän hyvältä. Katson itseni joka päivä peilistä ja mietin mikä ja kuka olen.En ota siitä kuitenkaan niin suurta painetta, kun se joku ja minun äiti voisi luulla.
Haluan hamottaa omat rajani. Fyysiset ja henkiset. Haluan tietää kuka olen, miksi olen ja miten olen. Haluan olla varma itsestäni ja samalla elää tänään enkä vasta huomenna. Haluan jaksaa tehdä niitä asioita, joita haluan tehdä. En halua kipua, särkyä enkä väsymystä.
Kuvien myötä aukesi monta lukkoa ja tajusin ison kansan asioita itsestäni. Matkani hyvinvointiin on alussa, mutta tämä matkantekohan tässä onkin se juttu.
Matkaa tehden,
Elli-Jasmiini
ps. alla kuva hyvästä fiiliksestä, sunnuntai-aamusta, onnesta.
Kommentit
Lähetä kommentti