Jos on synnytyksen jälkeinen masennus, on myös muuton jälkeinen masennus.
Onnesta soikeena, pelosta sekaisin ja hajuista hulluna oli muutto edessä. Ihanaa, ajattelin. Pakkasin pakkaamistani, ja kuinka ollakkaan muuttopäivä saapui.
Onnistuneesti muuttoihmiset kantoivat kaiken ensin ulos ja sitten sisään. Reippaat ihmiset ruokittiin ja ilta saunottiin uudessa kodissa, uudessa saunassa, uudella mielellä.
Viimeisetkin apulaiset lähtivät ja uusi koti odotti sisustamistaan. Painoin raskaan perseeni sohvalle. Uudelle vaalealle sohvalle. Minua ei enää hymyilyttänyt. Ahdisti. Halusin ulos tästä talosta. Halusin pois. Halusin tuntea jotain muuta kuin tätä. "Eikö uuden kodin seinät inspiroi sinua?" Kollegani kysyi. No kyllähän ne, mutta...
En tiedä. Nyt, kun on melkein viikko asuttu tässä, alkaa helpottamaan. Ahdistus ei ole niin suuri. Tunne ei ole niin pakottava ja huomaan jopa hymyileväni. Suuri olohuoneen ikkuna antaa auringolle tilaa valaista koko asuntoa ja huomaan nauttivani sen lämmöstä. Kissan lempeä kehräys lämmittää sydäntä ja sen onnellinen loikkiminen lautalattialla naurattaa.
Tunnustan, että varmasti suurin syy tähän mielen alakuloon on hormonit ja edellisten asukkaiden kohtalo.
Hormoneille en voi mitään, mutta se alakulo jonka toisen ihmisen kohtalo aiheuttaa on voitettavissa.
Tätä taloa on kunnostettu rakkaudella. Se on hämmentävän paljon samalla tavalla remontoitu, kun mitä voisin itse kuvitella remontoivani. Ei tarvitse vaihtaa tapetteja, maalata seiniä tai tehdä mitään muutakaan sisutuksellista remonttia. Kaikki on lähes sellaista, jollaiseksi minä itse olisin sen tehnyt. Se tässä onkin niin pelottavaa.
Talo jota on rakastettu näin paljon, on sellainen talo, josta ei suunniteltu muutettavan pois. Nyt jokin on kuitenkin repinyt kaksi ennen niin onnellista ihmistä toisistaan eroon, ja jäljelle jää vastentahtoisesti jätetty talo.
Tässä talossa makaa onnettomuuden haju. Haluan sen pois täältä. Haluan asettaa tänne omat tuoksuni, oman onneni, oman elämäni. Haluan pyyhkiä pois edellisen ja mennä eteenpäin. Miksi minulla on silti syyllinen olo? Miksi minusta tuntuu, että olemme kuin varkaita? Kuin olisimme tuhonneet jotain kaunista ja rakastettua?
Hölmö. Se minä olen. Hormonit ja minä. Joskus naiseus on jännittävää. Mitääntekemättömistä asioista saa paisuteltua valtavia. Onnellisuuden tunteen voi tappaa sellaisilla asioilla, joita ei ole edes olemassa. Jospa nyt vain nauttisin tästä talosta? Lakkaisin hörhöilemästä ja alkaisin elää tätä unelmaa.
Onnesta soikeena, pelosta sekaisin ja hajuista hulluna oli muutto edessä. Ihanaa, ajattelin. Pakkasin pakkaamistani, ja kuinka ollakkaan muuttopäivä saapui.
Onnistuneesti muuttoihmiset kantoivat kaiken ensin ulos ja sitten sisään. Reippaat ihmiset ruokittiin ja ilta saunottiin uudessa kodissa, uudessa saunassa, uudella mielellä.
Viimeisetkin apulaiset lähtivät ja uusi koti odotti sisustamistaan. Painoin raskaan perseeni sohvalle. Uudelle vaalealle sohvalle. Minua ei enää hymyilyttänyt. Ahdisti. Halusin ulos tästä talosta. Halusin pois. Halusin tuntea jotain muuta kuin tätä. "Eikö uuden kodin seinät inspiroi sinua?" Kollegani kysyi. No kyllähän ne, mutta...
En tiedä. Nyt, kun on melkein viikko asuttu tässä, alkaa helpottamaan. Ahdistus ei ole niin suuri. Tunne ei ole niin pakottava ja huomaan jopa hymyileväni. Suuri olohuoneen ikkuna antaa auringolle tilaa valaista koko asuntoa ja huomaan nauttivani sen lämmöstä. Kissan lempeä kehräys lämmittää sydäntä ja sen onnellinen loikkiminen lautalattialla naurattaa.
Tunnustan, että varmasti suurin syy tähän mielen alakuloon on hormonit ja edellisten asukkaiden kohtalo.
Hormoneille en voi mitään, mutta se alakulo jonka toisen ihmisen kohtalo aiheuttaa on voitettavissa.
Tätä taloa on kunnostettu rakkaudella. Se on hämmentävän paljon samalla tavalla remontoitu, kun mitä voisin itse kuvitella remontoivani. Ei tarvitse vaihtaa tapetteja, maalata seiniä tai tehdä mitään muutakaan sisutuksellista remonttia. Kaikki on lähes sellaista, jollaiseksi minä itse olisin sen tehnyt. Se tässä onkin niin pelottavaa.
Talo jota on rakastettu näin paljon, on sellainen talo, josta ei suunniteltu muutettavan pois. Nyt jokin on kuitenkin repinyt kaksi ennen niin onnellista ihmistä toisistaan eroon, ja jäljelle jää vastentahtoisesti jätetty talo.
Tässä talossa makaa onnettomuuden haju. Haluan sen pois täältä. Haluan asettaa tänne omat tuoksuni, oman onneni, oman elämäni. Haluan pyyhkiä pois edellisen ja mennä eteenpäin. Miksi minulla on silti syyllinen olo? Miksi minusta tuntuu, että olemme kuin varkaita? Kuin olisimme tuhonneet jotain kaunista ja rakastettua?
Hölmö. Se minä olen. Hormonit ja minä. Joskus naiseus on jännittävää. Mitääntekemättömistä asioista saa paisuteltua valtavia. Onnellisuuden tunteen voi tappaa sellaisilla asioilla, joita ei ole edes olemassa. Jospa nyt vain nauttisin tästä talosta? Lakkaisin hörhöilemästä ja alkaisin elää tätä unelmaa.
Kommentit
Lähetä kommentti