Minun kotonani on kaaos. Sellainen, ei hallittu kaaos. Mutta miksi kaaoksen keskellä haluan, että lavuaarini kiiltää kuin kotonani ei olisi kaaosta? Miksi kotonani on kaaos. Koska en jaksa siivota. Tavarat ovat suurimmaksi osaksi oikeilla paikoillaan, mutta kukaan ei ole pessyt lattioita. Kukaan ei jaksa välittää.
Miksi sitten minä välittäisin? Niin. Siksi meillä ei kukaan
siivoa. Koska kukaan ei välitä. Lapset eivät välitä, koska heille riittää se,
että joku pitää huolen puhtaista vaatteista, käskyttää suihkuun ja passittaa
nukkumaan ajoissa, vatsa täynnä. Mies ei välitä, koska ei vain työpäivän
jälkeen jaksa. Minä en välitä, koska en välitä. Tarvitseeko minun selittää
enempää.
Ehkä selitän. Alkuun minä välitin ja paljon. Siivosin paljon
ja pidin huolen, että kaikki oli tiptop. Mieheni piti huolen, että kaikki oli
tiptop. Meillä oli siistiä ja ihanaa. Raikasta ja kaunista. Sitten tuli
ensimmäinen lapsi. Jaksoin vielä, koska olin nuori ja kaunis. Toinen lapsi.
Vieläkin jaksoin, mutta sitten tuli mania. Siivosin kuin hullu. Jaksoin
liikaakin.
Mania vaihtui masennukseen. En jaksanut enää, mutta joku
jaksoi ja jaksoi. Maailma odotti ja minä jaksoin taas. Aika koitti ja kolmas
lapsi syntyi. Olin voimieni tunnossa ja kotini oli todella siisti. Pääni ei.
Mutta sitä ei kukaan nähnyt.
Miksi näin yhdeksän vuotta jälkeen huomaan, että lavuaari
kiiltää, mutta kotini on muuten kaaos. No ei se lavuaarikaan aina kiillä. Juuri
siivosin siitä päivän roippeet ja tiskasin sen. Mietin vain, että haluaisin lavuaarini
kiiltävän. Ostin Universalstoneakin sitä varten. Siellä se kaapissa odottaa
avaamattomana.
Mikä tämän päättömän kirjoituksen lopputulema on? Ei mikään.
Minun lavuaarini kiiltää (tai haluan sen kiiltävän), mutta kotini on kaaos. Ei
siitä sen enempää.
Kommentit
Lähetä kommentti