Mama Dreamer

Mikään ei voimista niin, kuin suru joka hautaa alleen. Sieltä on mahdollista kaivautua ulos, mutta se ei ole helppoa. Jos olisi, olisi mukana kuokka, kun alkaa upottamaan. Minä olen uitettu surussa ja haudattu multaan. Istun täällä syvällä ja kaukana ja itken ääneen harvasen ilta. On niin saatanan vaikeaa selvitä hiljaisista hetkistä.  Päätä särkee ja joka päivä mietin miksi olen olemassa. Tuntuu hetkittäin, etten jaksa elämää. Mutta pakotettuna ryömin töihin joka aamu ja hengitän.  On niitä päiviä kun saan puheluita töihin lapsesta ja tuska tuntuu niin suurelta. Niinä hetkinä, olen yksinäinen. Kukaan ei ymmärrä. En suko, että olemassa on ketään joka ymmärtää. Lapsen kavereiden vanhemmat kieltävät vain yhdessä olemisen. Ei normaaleja yökyläilyjä, ei leikkiä, ei hengailua, koripalloa tai pyöräilyä. Vain ilta ilman kavereita ja kiukkua, surua ja suunnatonta hormoonimyrskyä. Käyttäytymisongelmat ovat aina vanhempien syytä. Eikö olekin. Jostain sen syyn pitää löytyä ja helpoin syy...

 Minun tieni on ollut pomppuinen nyt muutaman vuoden. Jos mahdollista, enemmän kuin viimeiseen kymmeneen vuoteen on mahtunut.  Olen menettänyt niin paljon, että sen ajatteleminen salpaa hengityksen. Olen menettämässä niin paljon, etten voi edes  ajatella. Olen istunut niin monta kertaa tässä ja tuntenut tarpeen kirjoittaa, mutta en voi. En voi kertoa sieluni tuskasta juuri mitään. Olen kirottu hautaamaan nämä asiat kanssani syvään multaan. Kyyneleet virtaavat poskilleni. Haluaisin kertoa sinulle kaiken, mutta en voi. Teekuppi ei lämmitä enää, villasukissani on reikiä. Sormet vapisevat niin, ettei ne osu oikeisiin kirjaimiin. Koitan lämmittää itseäni kaikin mahdollisin keinoin, mutta en onnistu. Olen lakannut kirjoittamasta. Olen lakannut ajattelemasta, mutta en tuntemasta. Olen ja elän. Siis hengitän. Mutta jaksanko ja kuinka kauan? Puran tähän nyt lähimenneisyyden taakkaa. Annan kaiken valua näihin mustiin kirjaimiin. Oikeisiin kirjaimiin. Kulautan kourallisen tabletteja...

 Kun aloitin tämän lopullisen matkan kohti normaalipainoa ja ennen kaikkea normaalia olotilaa, päätin, että tämä muuttuu. Kohta vuosi myöhemmin olen saavuttanut -10kg. Mutta... vyörätön ympärys ei ole kutistunut. Eli jotain teen väärin. Vai teenkö? Olen mukana HUSin terveyslaihdutusvalmennuksessa johon pääsee lähetteellä. Olen myös opiskellut opintopisteiden verran ravitsemusta ja vuosien myötä kerryttänyt erilaisia tietoja siitä. Mutta tämä terveyslaihdutusvalmennus on paras mitä tähän mennessä olen kokenut. En nyt osaa sanoa, onko tämä jotenkin ihmeitä tekevä. Tai ei se tietenkään ole. Minustahan se ihmeen tekeminen lähtee. Ja tarvitseeko kaiken olla niin ihmeellistä? Aikaa on kulunut. Vauhti oli alkuun kova, mutta tyssäsi sitten erilaisiin lääkejuttuihin. Nyt tilanne näyttää taas valoisammalta, mutta oloni ei ole sellainen. On iltapäivä ja olen syönyt päivällisen. Joka on spaghettia ja tomaattikastiketta tonnikalalla. Koska ainekset siihen löytyi kaapista ja tilillä on 3€. Sillä...

 Olen nyt ollut työharjoittelussa samassa putkassa joitakin viikkoja. Ihanaa tässä on ollut se, että saan tehdä sitä työtä, johon olen opiskelemassa. Se, että haluanko tätä työtä tehdä loppuelämäni... en. Mutta jonkin aikaa tässä voisi notkua. Olenhan nyt kuitenkin nähnyt vaivaa tämän kaiken eteen.  Mutta tämä on ollut todella raskas kevät. En ajatellut, että faijan poismenon vuosipäivä vetäisi minut kuoleman porteille. Luulin, että selviän siitä ensiluokkaisen tyylikkäästi. Vaan ei, suru ei katso paikkaa eikä aikaa. Voin jopa fyysisesti huonosti. Migreeniä ja huonovointisuutta. Kun vuosipäivä oli, itkin koko matkan töistä kotiin. Jouduin turvautumaan ystävän apuun ja soitin maratonpuhelun. Puhuimme kaikkea muuta. Itkin hiljaa samalla kun kuuntelin hänen mietteitään elämästä. Sain sanotuksi jotain puheensorinan väliin, mutta en pystynyt pitkään monologiin. Mutta se helpotti oloani hetkeksi. Kunnes illalla se iski taas helvetin kovalla voimalla. Faija kuoli 5.4.2022 Teneriffall...

 Aurinko pilkistää verhon takaa. Olen kauhusta kankeana, sillä on uusi päivä. Ensi viikon maanantai lähestyy. Uusi viikko täynnä odotuksia ja pelkoa. "Ei tarvitse jännittää, hyvin se menee" sanotaan, mutta silti sitä jännittää aina.  Näyttöviikko. Se tarkoittaa sitä, että teen harjoittelupaikassa "valvovan silmän alla" kaiken. Minun pitää osoittaa tekemällä oma osaamiseni sovituista asioista. Olen sopinut esimerkiksi, että työskentelen lievästi autistisen henkilön kanssa. Etsimme yhdessä tulevaisuuteen vaihtoehtoja. Soitamme paikkoihin ja kyselemme, etsimme. Ja sitten teen CV:n useammankin kanssa. Englanniksi ja suomeksi. Siinä ydin. Ei rakettitiedettä, mutta huolellisuutta vaativaa hommaa. Ja ennen kaikkea tietämystä, ongelmanratkaisukykyä ja hienostenuisuutta (outo sana). Joku voisi ajatella, että helppo nakki. Niin minäkin, mutta jännittää silti. Jos teenkin jonkun virheen, tai en osaakaan nähdä jotain asiaa oikealta kantilta tai tai tai... Uskon itseeni, mutta j...

 Onko ihmisen elämä yhtä huvipuistoa?  Liput laitteisiin maksaa paljon. Onneksi on ilmaisiakin. Mutta ne ovat yleensä aika snadeille skideille. Sosioekonominen asema vaikuttaa siihen miten laitteisiin pääsee. Pääseekö kaikkiin vai vain yhteen. Ja on arpapeliä, kun ensimmäisen kerran laitteeseen menee, että tuleeko siellä helvetin pahaolo vai järjetöntä hauskuutta. Minä olen siitä onnekkaassa asemassa, että olen päässyt erilaisiin laitteisiin. Mutta onko se aina ollut kivaa. EI. Olen mennyt laitteisiin yhtään miettimättä ja tuloksena yrjöt, itku ja potku. Ahdistuneena mutta rohkeana olen siirtynyt seuraavaan laitteeseen ja tulos on sitten mitä on. Viime aikoina elämä on heittänyt eteeni aivan liikaa paskaa. Liian monta menetystä, liian lyhyessä ajassa ja liikaa taloudellista kurimusta. Liikaa kaikkea. Tämä laite ei ole suosikkini. Mutta kaiken tämän jälkeenkin olen toiveikas. Kyllä. Toiveikas. Uusi laite odottaa!  Viimepäivinä olen alkanut ajatella, miten mutsi olisi ylpeä...