Mikään ei voimista niin, kuin suru joka hautaa alleen. Sieltä on mahdollista kaivautua ulos, mutta se ei ole helppoa. Jos olisi, olisi mukana kuokka, kun alkaa upottamaan.
Minä olen uitettu surussa ja haudattu multaan. Istun täällä syvällä ja kaukana ja itken ääneen harvasen ilta. On niin saatanan vaikeaa selvitä hiljaisista hetkistä.
Päätä särkee ja joka päivä mietin miksi olen olemassa. Tuntuu hetkittäin, etten jaksa elämää. Mutta pakotettuna ryömin töihin joka aamu ja hengitän.
On niitä päiviä kun saan puheluita töihin lapsesta ja tuska tuntuu niin suurelta. Niinä hetkinä, olen yksinäinen. Kukaan ei ymmärrä. En suko, että olemassa on ketään joka ymmärtää. Lapsen kavereiden vanhemmat kieltävät vain yhdessä olemisen. Ei normaaleja yökyläilyjä, ei leikkiä, ei hengailua, koripalloa tai pyöräilyä. Vain ilta ilman kavereita ja kiukkua, surua ja suunnatonta hormoonimyrskyä.
Käyttäytymisongelmat ovat aina vanhempien syytä. Eikö olekin. Jostain sen syyn pitää löytyä ja helpoin syyllinen on vanhemmat. Siksi sanon, ettei ymmärtäjiä ole liiemmälti. On vain kauhean monta neuvojaa ja syyttäjää.
Poliisi, sosiaalityöntekijät, tukihenkilöt, psykiatrinen sairaanhoito, koulu. Jokainen niistä tekee kaikkensa, mutta mikään ei riitä. Olemme syöksymässä syvään kuiluun. Syöksy pistää huimaamaan ja oksettamaan. Enkä pysty pysäyttämään pyörimistä. Tuntuu, etten edes jaksa yrittää enää.
Huudan apua, mutta kukaan ei oikeastaan kuule. Vaikka ymmärtäjiä ja huolen jakajia on, kukaan ei kuule.
Apua.
Loistavuuden majakka! Viestisi on sekä oivaltava että hyvin muotoiltu. Kiitos arvokkaan näkökulmasi jakamisesta.
VastaaPoista