Arki. Ota minut sellaisena kuin olen. Ole hellä ja rakastava.

Aamu aukesi, silmäni eivät. Raotin niitä varovasti toivoen, ettei vielä tarvitsisi nousta. Siirsin peiton syrjään ja kampesin itseni laidalle istumaan. 

Tänä aamuna minua lähinnä hymyilytti. Rakkaista rakkaimmalla lapsenlapsellani olisi syntymäpäiväjuhlat ja saisin syleillä ja leikkiä. Olla vaan. Olla mummuna ja hömpöttää. 

Aamiainen valmistui kuin itsestään. Tavallaan. Simomussu paistoi herkkuleivät ja keitti kahvit. Ihan niin kuin jokaisena viikonloppu aamuna. Rakastan häntä. Ja aamiaistani. 

Koira oli jo jalat ristissä ja kupla otsassa menossa pissille, kun minä vasta keräsin itseäni. Outoa. Viimeisen kuukauden olemme viettäneet lomaa erilaisissa paikoissa ja erilaisilla aamurutiineilla. Palaaminen tähän arkeen sujui kuitenkin mutkatta, kun sain itseni vihdoin ulos aurinkoon. Koira loikki tyytyväisenä nurmella ja nautti omien nurkkien nuuhkuttelusta. 

Loma tuntui pitkältä. Se oli paras loma ikinä. Kaiken jälkeen olin voimaantuva ja eheytyvä. En sano, että suru olisi väistynyt mihinkään. Että ikävä olisi minua rauhaan jättänyt. Mutta olen muistellut ja rakastanut pakahtumiseen saakka. Isäni ääni on nauranut kanssani, kuunnellut Elvis covereita, tanssinut kesäillassa, juonut punaviiniä ja valitellut kihtiä. Rakas. 

Arki. Ole minulle hellä. Anna armoa ja ota minut sellaisena kuin olen. Älä pakota kiireeseen ja pimeään. Anna valoni loistaa. 

Lasillinen kylmää

​Varpaita paleltaa. Mutta mieli on tyyni. Lasissa kylmää, vaikka ilma ei ole morsianta nähnytkään. Lasi tuntuu mukavalta kädessä. Sen sileä pinta jotenkin lohduttaa. Pyörittelen hennosti vaaleanpunaista lientä ja ihmettelen, miten se voikin maistua niin hyvältä juuri nyt. 

Ulkona sataa ja paistaa. Asteikko hiipii mielestäni liian viileän puolella, mutta en salli itseni valittaa. Jos sallisin, valittaisin kaikesta ja koko ajan. Sen sijaan muikeilen ja otan sivistyneitä suullisia pikkuisen paheellisesta juomastani. Ajattelen, että kesä on vasta alussa ja elämä vielä edessä. Ja niinhän se onkin. 

Olen vielä nuori. Elämänkokemus on kasvanut minun kanssani ja ylikin. Se on jo pidempi kuin minä. Tuo hupsu pieni juttu. Elämänkokemukseni on minulle hyvin rakas. Se haistattelee minulle usein, kuten kunnon teinin pitääkin, mutta rakastan sitä silti. Niin paljon, etten anna sen mennä luotani milloinkaan. Se ei voi kuolla ennen minua, joten en ole huolissani. Joskus voisin enemmänkin jutella sille. Silitellä päätä ja pitää sylissä, mutta elämän pyörteissä se tuppaa jäämään. Niinpä yleensä vain halaan sitä pikaisesti ja palaan taas askareisiini. 

Lasini pohja alkaa näkyä. Revin villasukat makkaralta ja kääriydyn vilttiin. Kukaan ei tarjoile minulle lisää, mutta ei haittaa. Olen jo kyllin humalassa tähän iltaan. 

Aurinko laskee ja pimeä alkaa tulla. Kyllä. Pimeä. Juhannus vasta oli ja nyt tulee jo pimeää. Olisin alakuloinen, mutta en viitsi. Se on ihan laimeeta hommaa. 

Aaltojen loiskeessa, elämän pyörteessä

​Tuhka laskeutui merenpinnalle tuulen pyörteissä. Samalla sekunnilla kun se kosketti aallon pohjaa minä jäin kuuntelemaan surua. En kuullut sitä, vaikka se rusensi sieluani ja tiristi kyyneleet poskilleni. Ajattelin riipaista kännit, mutta en pystynyt edes siihen. Itkin siskon sanoille. Kauniille ja totuuden mukaisille. Itkin hiukan. 

Eilen yritin jatkaa elämääni. Opintojen parissa työelämässäoppimassa. Ja niin teinkin. Menin. Kehuin ja sain kehuja. Reflektoin ja pohdin, ajattelin ääneen keskustellen. Suljin itkun sisääni. 

Aamulla yritin nousta. Epäonnistuin. Makasin selälläni unen ja valveen välimaastossa. Koira jalat ristissä tökki nenällään sääreen. ”Mentäiskö pissille pliis!”. Ja me menimme. Harjasin hampaat ja kävin itsekin pissillä. Mutta sitten vajosin pehmeälle sohvalle ja jäin siihen. Ei ajatuksia, tunteita, puhetta. Vain painostava hiljaisuus ja pakottava ikävä. 

Ikävä ihmistä joka kasvatti minut. Ihmistä jota rakastin varauksetta ja joka rakasti minua takaisin juuri tällaisena kun olen. Ilman odotuksia ja vaatimuksia. Miestä, joka oli perheen pää. Miestä, joka tunsi minut. Näki kasvoiltani milloin olin vailla satikutia, vailla helliä sanoja, vailla kuuntelevaa korvaa ja lohduttavaa olkapäätä. 

Faija oli elämäni pilari. Tukijalka ja mitäniitänyton. Ihminen joka sai osakseen liikaa sairautta, epäonnea ja muuta paskaa. Joka ei enää jaksanut ja antoi itselleen vihdoin vapauden kaikesta kivusta. Nyt oli aika mennä. 

Haluan vain sanoa, että olen kiitollinen. Että minulla on perheeni, kaikki sisarukseni, mutsi ja kaikki ihmiset ympärilläni. 

Faija. Rakastan sua nyt ja aina. Kiitos kaikesta. 

Mä mietin. Sitten harkkapaikasta. Syyllisyydestä ja hyvästä fiiliksestä. Vähän kuolemaa ja sikana elämää.

Todella pitkästä aikaa olen innoissani ja hyvällä tuulella. Tunnen itseni energiseksi ja draivi on hyvä.

Mutta kaikilla ei ole niin ja tunnen lievää syyllisyyttä asiasta. 

Ympärilläni on ihmisiä, jotka surevat ja ovat alakuloisia, jopa masentuneita. Ahdistuneita ja kokevat yksinäisyyttä. Millä oikeudella minä en tunne niin? Haluaisin puristaa jokaista ja ottaa syliin. Silittää päätä ja lohduttaa, että kaikki muuttuu vielä paremmaksi.

Olen menettänyt rakkaista rakkaimman isäni. Tapahtumat ovat järkyttäviä ja synkkiä. Niin synkkiä, että vakuutusyhtiölle sisareni kirjailemassa kirjeessä läpikäydyt muistot tulvahtivat sieluuni kammottavalla voimalla. Voima olkoon kanssasi sisko. Teet arvokasta työtä läheistesi eteen.  

Mutta ei. En tunne suurta tuskaa tai ahdistusta. Suruakin vain ajoittain. Pelkään, että tilanne muuttuu jossain vaiheessa. Itken kännipäissäni räkä poskella  kaiken ulos tilanteessa, jossa se ei ole soveliasta. Tai sitten hajoan atomeiksi nanosekunnissa, enkä pysty suoriutumaan arjesta pitkään aikaan.

Syyllisyyden kanssa kamppailen kyllä, mutta samalla olen erittäin iloinen siitä, että minulla on ennemmin hyvä olo, kuin paska fiilis. 

Hyvä oloni johtuu mahtavasta työyhteisöstä jossa saan nyt suorittaa harjoitteluani. Esimies liidaa äärimmäisen rentoa, ammattitaitoista, hauskaa ja empaattista porukkaa. Lisää positiivisia synonyymeja olisi vaikka millä ja mitalla. Toinen seikka on tuleva harkka MTKL:ssa. Saan kunnian olla mukana tekemässä jännittäviä, uusia ja ihania juttuja. Niistä lähempänä enemmän. Lisäksi ohjaajanani on erittäin pätevä ja positiivinen ihminen. Hän osaa nostaa itsetuntoani kummallisesti muutamilla sanoilla ja sai minut tänäänkin tuntemaan itseni arvokkaaksi ja tärkeäksi. Lisäksi on kesä ja kärpäset. Opinnot sujuu ja koira on söpö.

Joskus ajattelen, että tunnen syyllisyyttä vain siksi, että pitää tuntea. Mutta ei se ole niin. Tunnen ihan aitoa syyllisyyttä ja surua, mutta olen niin hyvin lääkitty, etten syöksy enää päistikkaa alakuloon. Ei mikään ole varmaa. Ei edes se, että suren arvokkaasti. Mutta surenko arvokkaasti? Mikä on edes arvokkaasti suremista? 

Vanhuus yllättää

 Radio pauhaa makuuhuoneessa. Tv olohuoneessa. Selaan kännykkää, enkä mieti. Sitten se tulee mieleen.

Mutsi on vanhus. Milloin niin kävi? Miksi niin kävi ja miksi hänellä on kipuja?

Mutsi on ollut tervein ja upein ihminen ketä tunnen. Mutsilla ei ole ennen tätä ollut kipuja. Ei flunssaa kummempaa. Sitäkin harvoin. 

Nyt hän kulkee kyyryssä, jos kulkee. Istuu sohvalla ja juttelee kuten ennen, mutta jotain on muuttunut. Mutsista on tullut vanhus. Enkä minä ole huomannut sitä. Totuus lävähti kasvoille, kun faija nukkui pois. 

Silloin tajusin mihin maailmaan olemme ajautumassa. Olemme ajautumassa tai ajautuneet siihen pisteeseen, missä oma elämä alkaa tuntua toisarvoiselta ja pelottavalta. Missä kaikki ajatukset pyörivät mutsin luona. 

Mutsi nauraa makuuhuoneessa ja puhuu puhelimessa ystävättärensä kanssa. Kuuntelen hänen nauruaan ja sydämessäni läikähtää onni. Hänen huumorintajunsa on säilynyt kivuista huolimatta. Mun mutsi on maailman hauskin tyyppi!

Muistan miten kipulääkkeiden viemä terä palautui ja vitsit suihkivat pitkin huoneen seiniä. Ihanaa! Ihana nauraa hänen kanssaan. Sitä ei vanhuus ole poistanut.

Vanhempieni vanhuus on ollut minulle sokea piste. En ole halunnut ajatella sitä ja vaikka totuus on läpsinyt minua poskille jo vähän aikaa, olen vältellyt sitä tehokkaasti. Nyt. Ei ole enää paluuta. 

En kuitenkaa enää pelkää sitä. Huomaan ajattelevani kuinka onnekas olen. Saan kokea mutsin vanhuuden. Kaikille ei sitä iloa suoda. Mutsin vanhuus on siunaus sillä se helpottaa mm. omaan vanhenemiseeni liittyviä pelkoja ja epäilyksiä. 

Mutsi. Rohkea ja ihana nainen. Nainen, joka ei pelkää. Joka kohtaa oman vanhuutensa arvokkaasti ja rohkeasti. Mutsi on vanhus ja rakastan häntä juuri sellaisena kuin hän on. Naurava, viisas ja rakastettava vanhus.  

Kun isäni otti ja kuoli. Lyhyt tuntojen purkaus.

 On sanomattakin selvää, että elämäni on muuttunut. Mutta jotenkin jännästi... se ei ole muuttunut. Istun tässä sohvalla läppäri sylissäni, kuten ennenkin. Arki rullaa kotona, koulussa, töissä, kuten ennenkin. Koira on oma suloinen itsensä, lapsi ruinaa uutta skuuttia, ruoka porisee hellalla ja mikään ei ole muuttunut.

Isäni nukkui pois. Lähti saappaat jalassa, kuten sanotaan. Jos jostain, niin siitä olen onnellinen. Ei pitkittynyttä kärsimystä, ei tuskaa jota ei pysty käsittelemään, ei sairaanloista yksinäisyyttä. Vain kuolema, joka vei mennessään. Lähes kerralla. 

Varmasti jokainen haluaa lähteä saappaat jalassa, mutta faija ansaitsi sen. Kaiken sen jälkeen. Kaiken kokemansa ja elämänsä jälkeen. Hänen elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Ei helppoa, eikä kotoisaa. Eihän kenenkään elämä ole, mutta faija sai kyllä tarpeeksi paskaa niskaansa. Sairauksia, taloushuolia, konkursseja ja mitä vielä.

Faija rakasti Elvistä ja aurinkoa. Elviksen kokoomalevy ajautui joskus minulle ja kuuntelin sitä jonkin syyn vuoksi, en muista miksi. En oikeastaan tunne Elvistä muutamaa ylisoitettua hittiä lukuunottamatta, mutta itkin kun isäni poismenon jälkeen se soi hotellin ravintolassa. Ikinä kuullutkaan koko biisiä, mutta sen esittäjä kertoi laulun olevan Elvistä. Siispä itkin muutaman kyyneleen.

Minä, sisko ja siskontyttö otettiin tatuoinnit faijan muistolle. Jokaisella on omanlaisensa, mutta kaikissa on sama innoittaja. Faija.

Ja sitten itkusta sananen. En ole itkenyt kunnolla kertaakaan. En kertaakaan. Tänään itku oli lähellä töissä kerran, mutta ei niin lähellä, että olisin tuntenut tarvetta tiristää kyyneliä. Älkää nyt herranijumalani sentään luulko väärin! En ole itkenyt, mutta olen surun murtama. Ei mene hetkeäkään, kun mieleni tekisi huutaa: "faija on kuollut, antakaa minulle armoa!" Mutta en huuda, enkä edes inahda. Sen sijaan hengitän, elän, olen, ajattelen ja olen ajattelematta. Teen mitä pitää ja tunnen tyytyväisyyttä siihen, että pystyn. Siivosin tänään tiskipöydän ja olin siitä ylpeä. Ok muuten on kyllä paskaista. Mut, paskanko väliä?

Faija piti siisteydestä. Minä olin tarkka siisteydestä, kunnes päätin päästää itseni helpommalla ja luovutin. Pidän edelleen siisteydestä, mutta "se akka joka siivoaa meillä" ei jaksa välittää.

Faija RAKASTI aurinkoa. Niin minäkin. Sillä erotuksella, että faijan ei tarvinnut kuin ajatella keväällä aurinkoa, niin nahka ruskistui ja iho kesi. Minä taas saan grillata huolella ennen, kuin se näkyy missään. (Toim. huom. grillaaminen on epämuodikasta ja epäterveellistä!) Sinä päivänä, kun hyvästelimme faijan sairaalan vuoteella, hänen käsivartensa iho kesi. Hän oli siis saanut aurinkoa jota niin rakasti.

Faija oli myös motoristi. Minä olen veneilijä. Meitä yhdisti intohimo ja sitoutuminen, sekä ihan päätön halu harrastaa omaa lajiaan. Muistan hyvin, miten faija istui pyöränsä päälle ylpeänä. Voin kuvitella miten hyvältä ajaminen tuntui, koska uskon tuntevani samaa huumaa ja rakkautta. Faija joutui luopumaan kolmipyöräisestä moottoriajoneuvostaan joitain vuosia sitten ja se oli hänelle kova paikka. Tilalle tuli sähkömopo. Se ei ihan ollut sama asia, mutta antoi vapautta, jota faija varmasti kaipasi.

Olen puhunut sisarusteni kanssa. Äitini kanssa. Mieheni kanssa. Lasteni kanssa, työpaikalla, koulussa, ystäville ja ehkä kaupan kassallekin. Kaikesta puheesta huolimatta en pääse tuskastani. Veljeni viisas sanoi hyvin, kun sanoi, ettei tämä tunne koskaan häviä, mutta muuttaa muotoaan. Sen sanottuaan muistin, että erittäin läheisen ja rakkaan serkkuni kuolemasta on kulunut jo kymmeniä vuosia, ja silti tämä tunne on. On, eikä lähde. Muuttunut ja taustalla, mutta on silti. 

Päätän raporttini tältä erää tähän.

Kiitos. 

Rakkautta.

Lenille.

 Mä olin ihan pikkuinen. Sellainen alakoululainen. Mulla oli kivi. Sellainen sileä missä luki Leniza. Kauneimmalla kaunolla kirjoitettu, millä vain minun pikkuinen käteni osasi. Kuljin se mukana joka paikkaan. Koulussa se oli penaalissani ja katselin sitä kyynelsilmin. Sisko. Olit niin kaukana silloin. Ameriikassa asti. Sielussani oli ikävä.

Elämä ajoi meitä erilleen. Sinulla oli omasi ja minulla omani. Elin hurjia nuoruusvuosia ja sain siipeeni liikaakin. Ja silloin. Juuri silloin sinä otit minua kädestä kiinni ja vedit syliisi. Silitit minua hiuksista ja hymyilit. "Ymmärrän sinua. Sisko, olet tärkeä"  Ja olimme taas yhdessä. Sisko ja minä.

Paljon olen sinulle velkaa. Lähes kaiken. Olet kantanut minua aina. Luotan sinuun. Luotan elämään. Sisko. Kasvoin sellaiseksi naiseksi joka tänään olen, sinä vierelläni.

Olet minulle yksi maailman tärkeimmistä. Kiitollisena sinulle, halusin vain sanoa, että rakastan sinua.

Hyvää syntymäpäivää!

Rakkaudella

Pikkusisko