En muista enää mikä aamu se oli. Tai päivä. Tai mikään. Mut seisoin tiskipöytään nojaten ja katselin mun perhettä. Pieni neljävuotias, yksitoista- ja neljätoistavuotiaat sekä kissa ja mies. Siellä ne touhusivat jotain. En muista mitä, mutta siellä ne kaikki oli.

Meillä oli talo ja kaikki hyvin. Paitsi mulla. Mä tajusin siinä, että mä kuolen, jos en tee jotain. Jos nyt en pysähdy ja tee jotain.

Monta vuotta myöhemmin on vettä virrannut. Osa perheestä on jakautunut eri osoitteisiin ja lisääkin on tullut. Nyt meitä on kahdeksan. Joo, musta on tullut mummu. Kissa on vaihtunut koiraan.

Istun nyt tässä meidän vihreällä sohvalla, vuokrakodissa, kerrostalossa. Ja tunne on sama. Jos nyt en pysähdy, niin kuolen. Musta ei ole tuntunut tältä sitten kohta kymmeneen vuoteen. Luulin jo, ettei koskaan enää tunnukkaan, vaikka tiesin kyllä toisin.

Paskaa on satanut niskaan ihan riittävästi. Ihmisiä on menehtynyt ja ihmissuhteita on kariutunut. On menetetty määrätön määrä rahaa ja energiaa helvetin itsepäisyyteen. On tultu huijatuksi ja kiusatuksi. On menetetty työtä, opiskeltu senkin edestä ja menetetty lisää työtä. Istuttu työttömänä ja epätoivoisena sohvalla. Niin kun nyt.

Sohva on muotoutunut mun perseelle ja murtuneelle häntäluulle sopivaksi. Se ei satu, mutta muu sattuu. Muu ahdistaa, mutta ei itketä enää. Ikävä alkaa muuttua tuskaksi, joka muuttuu kyllä ajan myötä kaipuuksi, tiedän. Muistan yhtäkkiä kun serkkulikka kuoli, miten ikävä muuttui tuskaksi. Miten sattui niin paljon, kun ymmärsin, etten todella enää ikinä näe häntä. Olen samassa tilanteessa. Alkaa tajuntaan iskeä, ettei mulla ole vanhempia enää. Mun rakkaita vanhempia. Mutsia ja faijaa. Mummua ja vaaria. Tyyppejä, jotka piti mut hengissä. Että näiden kahden kuolema vei multa niin paljon. Liikaa.

Muistan, kun kohta kymmenen vuotta sitten menin lääkäriin ja mulle lyötiin lääkkeet kouraan ja määrättiin kahdenviikon saikulle. Nyt ei ole mitään mistä saikuttaa. Lääkkeetkin löytyy jo valmiiksi. Muistan, miten olin pelästynyt ja yksinäinen. Nyt olen vain väsynyt. Miten koko maailma tuntui kaatuvan. Nyt on jäljellä rauniot, enkä just nyt jaksa korjata mitään.

Tätä mä pelkäsin. Tätä kaikkea. Eilen paasasin ystävälle melkein kolme tuntia. Koko sen matkan mitä tultiin mökiltä kotiin. Reissu oli vielä kiva, mutta tänään kun heräsin, ei ollut enää kivaa. Tää sisältä kupliva pahaolo kasvaa ja kasvaa. TV ei helpota, musiikki ei helpota, kirjoittaminen tuntuu ainoalta ratkaisulta.

Erosin fasebookista muutama hetki sitten. Ajattelin, etten tarvitse sitä. Minuun saa yhteyden ilman sitäkin. Mutta nyt en enää näe muiden ihmisten kuulumisia ja minusta tuntuu yhtäkkiä yksinäiseltä, vaikka en ole sitä. Mutta tunne on vahva. Erilaisen pelkotilat nousevat pintaan ja syyllisyys menneestä tuntuu yliampuvan karmeelta.

Antakaa mulle kaikki anteeksi. Kaikki mitä olen ikinä tehnyt niin ehkä voin antaa itselleni anteeksi. En halunnut satuttaa ketään tyhmillä sanoillani. Vai onko tämä sittenkään syyllisyyttä? Ehkä  tämä on jotain muuta.

Sohva tuntuu edelleen riittävän pehmeältä. Häntäluu lepää. Paranee hitaasti. Niin kun ehkä minäkin. Vaikka tiedän, etten parane ikinä. Minä vain aaltoilen. Aaltoilen ja yritän hengittää aallon pohjalla. En halua hukkua vielä.

Opettajalle kiitos. Pelastit Lapseni hengen.

 Se hetki, kun myrsky väistyy, on uskomaton. Kaunis ja niin rujo. Maa tuoksuu sateelta. Tuuli on repinyt kaiken rikki. Suuret sadepisarat ovat rikkoneet ulos unohtuneet lasit. Ilmassa sinne tänne lentelevät oksat ovat tehneet syviä haavoja pitkin selkääni kun pakenin äkisti noussutta myrskyä suojaan. Katse vaeltaa murheellisessa näyssä ja kipu tuntuu selässä, mutta pilvien takaa paljastuva aurinko luo jotenkin uskomattomalla tavalla toivoa. “Siivoan tämän” -sanon ja alan kerätä lasinsirpaleita. Varon, etten saa haavaa ja saan silti. Mutta auringon lämmin henkäys pitää minut liikkeessä ja hymyn huulillani. Pikkuhiljaa maailma alkaa taas näyttämään paremmalta. Kaiken saa korjattua -ajattelen. Se ei kuitenkaan ole totta. Sirpaleet putoavat roskakoriin ja olen hyvin tietoinen, etten saa mistään enää samanlaista lasia. Ei se haittaa -ajattelen, mutta sekään ei ole totta. Se lasi oli minulla tärkeä. Täynnä muistoja ja rakkautta. Sitten aurinko siirtyy ja suljen silmäni. Se lämmittää rajun myrskyn jälkiä. En ehkä koskaan enää saa samanlaista lasia, mutta kaikki muistot jotka sain sen kanssa on suljettuna sydämeeni.

Särkynyt lasi on kuin lapseni. Lapsi, joka on peruuttamattomasti muuttunut ja rikottu. Lapsi, joka kuitenkin elää ja hengittää koska aurinko alkoi paistamaan keskellä rankinta myrskyä. Aurinko olet sinä Opettaja. Uskoit tai et, olet pelastanut poikamme hengen. Sinä olet se, joka tulit ja valaisit risukasan, pihan myrskyn jälkeen, Lapsen sydämen. Sinun voimallasi, Lapsi on tänään sellainen kuin on. Aurinkoinen ja ystävällinen, joka haluaa kaikille hyvää. Uhoa ja machoilua unohtamatta. Ulkomaailma oli liian julma Lapselle. Tulimme takaisin sinun vuoksesi ja sinä lunastit kaiken. Kiitos Opettaja kaikesta siitä työstä, jonka olet tehnyt ja teet. Olen kiitollinen sinulle ja samalla muille Lapsen hengissä pitäneille aikuisille. Teitä ei koskaan voi kiittää liikaa.

Sinä teet mieletöntä duunia. Uskot jokaiseen lapseen ja annat aina toisenkin mahdollisuuden. En tajua miten teet sen. Sinulla on meidän koulun suurin sydän ja avara katse. Pidä huolta itsestäsi. Nauti ulkoilmasta, kesästä, perheestäsi, luonnosta.

Sinun työsi on enemmän kuin merkityksellistä. Ainakin meidän koko perheelle. Uskon ja toivon, että Lapsi jaksaa kantaa tätä voimaa itsessään vielä alakoulun jälkeenkin. Että löydämme sen voiman avulla uusia keinoja käsitellä tunteita ja vaikeita asioita. Sinun antamasi voiman ja kaikkien meidän aikuisten avulla Lapsesta kasvaa ihan hyvä tyyppi, joka klaaraa elämänsä hyvin, uskon niin.

Ihanaa kesää. Kiitos. Tuhannesti kiitos.

Mama Dreamer

Kello on yöllä 1:45 ja istun pimeässä keittiössä ja kirjoitan. Päästän irti.

Ihan kohta on aika. On aika päästää irti. Surusta, ikävästä, kivusta ja tuskasta. Sisaruksista. Puukonkääntäjistä.

Tämä matka Teneriffalle huhtikuun alussa 2022. Matka on ollut tähän astisen elämäni kauhein matka. Vaikka millä mittarilla laskisi, niin tämä on ollut elämäni suurimpia tragedioita.

Olen saanut ja minulta on otettu. On otettu ja olen saanut. Kaikkea sitä ja moneen eri kertaan.

Kaikki alkoi siitä, kun faija sairastui lomamatkalla koronaan. Ensimmäiset maailmanlopun merkit alkoivat jos siitä miten me aloimme hoitamaan faijan asioita siellä. Kaikki meni väärin. Ihan kaikki. 

Matkan aikana faija sairastui ja kuoli rakastamassaan paikassa Teneriffalla päivettyneenä, iho käsivarresta kesien. Pidimme faijaa kädestä kiinni ja annoimme luvan lähteä. Oli aika. Taistelu oli jatkunut jo siitä, kun faija sairastui ensimmäisen kerran munuaistautiin  karvan päälle 40 vuotiaana. Nyt oli aika lopettaa pelleily ja antaa ikuinen rauha. Kaikesta kivusta ja tuskasta vapautunut isä lipui ikuiseen uneen ja kaikki paska alkoi ryöppyä niskaan.

Mutsi sairastui samalla matkalla. Tai meni liikuntakyvyttömäksi. Omin jaloin mutsi Teneriffalle meni ja paareissa sieltä takaisin Malmin sairaalaan, joka ei näyttänyt parastaan, vaikka ehkä sen tekivätkin. Ennen Malmia ja matkaa kotiin, oli kuitenkin paljon tapahtumia. 

Isän kuollessa jo alkoi sisartusteni välit välkehtiä. Salamoida. Herne kaivautui siskoni nenään ja se riitti. Kun faija sitten kuoli. pankki räjähti. Mutsin sairastuminen osteoporoottisiin murtumiin ja keuhkokuumeeseen oli silloisessa tilanteessa saatanan pelottavaa. Ja se näkyi siskoni silmissä. Mutsinkin. Itse olin kauhusta shokissa ja sekaisin. Ja voin vain kuvitella tuntemuksia kotona suomessa. Olimme kaikki keskellä kuplaa, jota kukaan ei pystynyt rikkomaan. Vietimme yhteensä viisi viikkoa Teneriffalla välillä muuttaen paikasta toiseen päästäksemme lähemmäs mutsin sairaalaa ja välillä illallistamassa vain, koska oli pakko syödä ja saada muuta ajateltavaa.

Ilman toisen siskoni tytärtä en olisi selvinnyt siitä. Hän tuli luoksemme asumaan siksi aikaa kuin oli tarve. Luojalle siitä kiitos. Hänen maanläheiset ja järkevät rutiinit pitivät minut edes jotenkin järjissäni, vaikka sitä en ollut. Pullo punkkua joka ilta. Aamulla hedelmiä, soijajogurttia ja kävelyitä. Joskus hän teki meille ruokaa, vain jottei joka ilta tarvinnut lähteä ulos. 

Olimme kaikki samassa kuplassa ja jokainen omassamme. Yhteiselomme ei meinannut sujua siskoni kanssa. En  kestänyt hänen pakkoaan olla oikeassa ja joka paikassa hänen ehdoillaan. Pakenin sitä viiniin. Aamuisin pakenin sitä soijajogurttiin ja hedelmiin. Vaikka siskosta oli tukeakin, näin jälkikäteen katsottuna olen ihmeissäni, että olin väleissä hänen kanssaan vielä jonkin aikaa.

Mutsi siis joutui sairaalaan ja kävimme joka päivä katsomassa häntä, soittelimme vakuutusyhtiöön ja selvittelimme mahdollisuutta matkustaa kotiin. Viimeinen suora lento lähtisi muutaman viikon kuluttua ja siihen olisi pakko päästä, koska äiti ei pystyisi matkustamaan istuallaan. 

Veljeni ojensi kätensä tässä kohtaa. Hänellä on vankkaa kokemusta potilaiden kuljetuksesta ja vakuutusyhtiöistä. Mutta sisareni tyrmäsi ajatuksen ja minä nyökyttelin siskon vieressä. Seurasi väärinkäsityksiä, vihaisia puheluita. Murjotusta ja silmitöntä vihaa. Uusia kädenojennuksia, jotka kaikki menivät vihaisiksi sanoiksi.

Tuskan verhon takaa en nähnyt todellisuutta. Siskontyttö silitti ja halasi. Piti edes hiukan tässä maailmassa kiinni. Mutta sitten tuli aika. Aika lähteä kotiin. Hyvästelin hänet, Teneriffan ja sisaruussuhteeni (tätä en vielä tiennyt).

Kotimaa otti kylmänä vastaan. Yritin palata arkeen, mutta huoli mutsista oli liikaa. En jaksanut ihan satasella. Kävin kyllä harjoittelupaikassani suorittamassa opintojani. Vaikka mieleni olisi tehnyt olla mutsin vierellä koko ajan. Mutta etäisyys teki hyvää, koska aloin huomata, että en enää tunne siskoani. En enää tuntenut sitä ihmistä, jonka kanssa lähdin Teneriffalle.

Faijan kuolema muutti kaiken. Mutsista piti alkaa huolehtia. Sisareni otti ohjat käsiinsä ja alkoi järjestämään. Mutta vaikka voisi luulla, että on helpottavaa, että joku tekee ja toimii, niin se kääntyi hyvin äkkiä joksikin ihan muuksi.

Menetin ensimmäisellä kierroksella pikkuveljeni. Riita, iso riita. Olin siinä kuplassa. En nähnyt tai kuullut omia sanojani ja kaikki mitä veljeni yritti minulle sanoa, sotkin ja sekoitin. Ja siskoni yllytti vieressä. Suuttui ja repi kierroksia. Hajotti ja haukkui. Yritti mainpuloida. Mutta koska pikkuveli on minulle maailmassa tärkeimpiä asoita, en voinut päästää irti vaan nöyrryin ja pyysin kontaten anteeksi. Itkin ja pyysin uudelleen. Jos vaikka veljeni on joskus helvetin ärsyttävä, niin hän on myös anteeksiantavainen ainakin minulle. Saimme sovittua. Emme enää jauhaneet asiasta vaan jatkoimme siitä, mihin loppui. 

Sisko etääntyi minusta entisestään. Asiat alkoivat käymään hänelle liian suuriksi ja ne alkoivat hämärtää hänen kykyään nähdä asioiden todellisuutta. Hän kaivautui yhä syvemmälle omaan kuplaansa ja alkoi manipuloida mutsia. Sisko pesiytyi äidin luokse, eikä kukaan muu saanut enää auttaa. Auttajia olisi olllut, jos sisko olisi vain antanut mahdollisuuden. Mutta minusta tuntuu, että se oli hänen tapansa selviytyä. Joskin me muut emme voinee selvityä. Meidän oli pakko sietää ja jaksaa, kestää kaikki. 

Mutsin viimeisiä sanoja minulle oli, että hän rakasti minua. Muille ne sanat saattoivat olla erilaisia. Manipulaatio on hirveä kidutuksen väline. Se kiduttaa niin manipuloitavaa, mutta myös läheisiä, jotka huomaavat, ettei kaikki ole nyt hyvin. Miten päästä siitä irti? Korjata kaikki?

Valitettavasti meille ei jäänyt sitä mahdollisuutta. Mutsi kuoli keuhkoveritulppaan nopeasti 5kk faijan kuoleman jälkeen.

Kaikkea ehti tapahtua ennen sitä. Mutta sen jälkeen kaikkea vasta alkoikin tapahtua. 

Oma elämä heitti häränpyllyä. Lapsi otti menetykset todella raskaasti ja yksitoista vuotiaan kyky käsitellä elämänsä suurimpia menetyksiä on jokseenkin keskeneräinen. Se horjutti koko perhettä. Siitä muodostui oma tragediansa.

Välit siskojeni kanssa saivat käänteitä ja pahaa verta. En enää ole heidän kanssaan tekemisissä. Olen siitä äärimmäisen surullinen, mutta juuri nyt ei ole voimia antaa viimeistä sanaa ja olla se jolle voi tehdä miten haluaa. En surultani jaksanut hetkeen hengittää, mutta omat murheet ovat nyt tärkeämpiä. 

On tullut aika päästää irti. Perintöriidat on kohta pois. Ei tarvitse kuunnella piikittelyä, syytöksiä ja haukkumisia. Ei tarvitse enää "nillittää" kaikesta. 

Heillä on omat elämänsä ja murheensa, enkä vähättele niitä. En vähättele sitä työtä joka on tehty vanhempieni eteen. Olisin itse vain halunnut tehdä enemmän. Samoin kuin kaikki muutkin. Kaikki kunnia sille työlle jota siskoni tälläkin hetkellä tekee omien läheistensä eteen.

Kiitos sisko sinulle kaikesta sellaisesta mikä on jättänyt minuun hyviäkin muistoja. Sellaisista rohkaisun sanoista ja teoista, joita olen juuri sillä hetkellä kaivannut. Mikään ei poista meidän menneisyyttä. Tulevaisuus vain on erilainen.

Nyt voin vihdoin painaa pääni tyynyyn ja nähdä muitakin unia kuin niitä joissa sanon suni puhtaaksi. Ne ovat uuvuttavia unia. Joskus puhdistavia, mutta pääsääntöisesti uuvuttavia. 

Olen aina ollut kiusattu vanhempien sisarusteni osalta. Aina. He eivät koskaan ole ottaneet minua tosissaan missään asiassa. Ja nyt se heitti minut siihen pisteeseen, etten enää näe mitään järkeä satuttaa itseäni ja perhettäni. Päästän irti siskoistani. Nyt.

Migreeni. Ei mulla muuta.

Läppäri auki ja töihin. Auts. Silmä tuntuu räjähtävän. Toinen yritys. Kone auki uudelleen ja exceli esiin. Auts toisen kerran. Silmä todella räjähtää kohta ja jos en kohta mene vessaan, tulee sotkua. Puhelin soi kesken kaiken ja työkaveri soittaa. "Sä kuulostat kuin olisit jossain tosi syvällä". Olenkin. Syvällä migreenin kammiossa. "nyt laitat läppärin kiinni ja otat loppuviikon leediä. Tämä firma ei sua tartte." Samaan hengenvetoon soittelen esihenkilön kanssa ja totean, että nyt koneet kiinni ja kaikki seis. 

Migreenipäivä vol.5 ja olen valmis kuolemaan. En jaksa enää. Persaukisena ei ole varaa biologisiin lääkkeisiin, vaan pitää popsia buranaa, panadolia, relaxanttia ja pahoinvointilääkettä. Popsia niitä kuin karamellia. Mikä ei ole munuaisilleni hyväksi.  Ne virtaa jo valmiiksi huonosti ja lukemat tippuvat koko ajan.

Luojan kiitos olen muuten terve... Jos ei hulluutta ja lihavuutta lasketa! 😂

Mutta tämä pää. Kuin jäisellä lusikalla kaivaisi paineen tunteesta kohta räjähtävää silmää. Samaan aikaan maha on saatanan kipeä ja vessa kutsuu. Oksettaa ja pyörryttää. Olo on ihan epätodellinen. Lääkkeitä on tässä vaiheessa enää turha popsia, koska ei auta. Rasittaa vaan sitä perkeleen munuaista lisää. Ja vatsaa. Kädet tärisee ja silmiä on pakko pitää auki. Jos ne sulkee, tuntuu vielä kamalammalta. Pakko keskittyä johonkin muuhun kuin tähän piinaavaan kipuun. En voi katosa televisiota, enkä tuijottaa näyttöä. Pystyn vilkuilemaan kännykkää noin puolen tunnin välein kaksi minuuttia (ehkä minuutin) kerrallaan. Ja sekin vain jos joku koittaa tavoitella. Pystyn puhumaan, sössötän. Pystyn pitämään auki silmiä, kaikki suttua. Pystyn kävelemään, päin seinää. Pystyn ajattelemaan, sekavasti. Pystyn vaikka mihin ja yleensä pakontan itseni toimimaan. 

Olen perkeleen sisukas mitä migreeniin tulee. Hyvin usein pystyn toimimaan lähes normaalisti vaikka päätä särkee. Yleensä, yleensä lääkkeet auttavat ja pystyn särystä huolimatta elämään elämääni. Nyt... ei pysty enää (taaskaan). Kuolen.

Kuolema kolkuttaa silmämunani takana. Se on kääriytynyt mustaan tuskaiseen kaapuunsa ja sen luisevat sormet riipivät avioistani paloja, joita kuolema sitten mutustelee tyytyväisenä. Perkeleen kuolema!

En ajatellut meneväni tippaan. En ole käynyt siellä vuosiin, enkä mene nytkään. Tiedän, että tämä loppuu. Milloin? Sitä en tiedä, mutta viisi päivää on jo takana. Aina se on loppunut. Ja loppuu se nytkin.

Mikään ei voimista niin, kuin suru joka hautaa alleen. Sieltä on mahdollista kaivautua ulos, mutta se ei ole helppoa. Jos olisi, olisi mukana kuokka, kun alkaa upottamaan.

Minä olen uitettu surussa ja haudattu multaan. Istun täällä syvällä ja kaukana ja itken ääneen harvasen ilta. On niin saatanan vaikeaa selvitä hiljaisista hetkistä. 

Päätä särkee ja joka päivä mietin miksi olen olemassa. Tuntuu hetkittäin, etten jaksa elämää. Mutta pakotettuna ryömin töihin joka aamu ja hengitän. 

On niitä päiviä kun saan puheluita töihin lapsesta ja tuska tuntuu niin suurelta. Niinä hetkinä, olen yksinäinen. Kukaan ei ymmärrä. En suko, että olemassa on ketään joka ymmärtää. Lapsen kavereiden vanhemmat kieltävät vain yhdessä olemisen. Ei normaaleja yökyläilyjä, ei leikkiä, ei hengailua, koripalloa tai pyöräilyä. Vain ilta ilman kavereita ja kiukkua, surua ja suunnatonta hormoonimyrskyä.

Käyttäytymisongelmat ovat aina vanhempien syytä. Eikö olekin. Jostain sen syyn pitää löytyä ja helpoin syyllinen on vanhemmat. Siksi sanon, ettei ymmärtäjiä ole liiemmälti. On vain kauhean monta neuvojaa ja syyttäjää.

Poliisi, sosiaalityöntekijät, tukihenkilöt, psykiatrinen sairaanhoito, koulu. Jokainen niistä tekee kaikkensa, mutta mikään ei riitä. Olemme syöksymässä syvään kuiluun. Syöksy pistää huimaamaan ja oksettamaan. Enkä pysty pysäyttämään pyörimistä. Tuntuu, etten edes jaksa yrittää enää.

Huudan apua, mutta kukaan ei oikeastaan kuule. Vaikka ymmärtäjiä ja huolen jakajia on, kukaan ei kuule.

Apua.

Menneisyys rikkoo ja lähimenneisyys tappaa.

 Minun tieni on ollut pomppuinen nyt muutaman vuoden. Jos mahdollista, enemmän kuin viimeiseen kymmeneen vuoteen on mahtunut. 

Olen menettänyt niin paljon, että sen ajatteleminen salpaa hengityksen. Olen menettämässä niin paljon, etten voi edes  ajatella.

Olen istunut niin monta kertaa tässä ja tuntenut tarpeen kirjoittaa, mutta en voi.

En voi kertoa sieluni tuskasta juuri mitään. Olen kirottu hautaamaan nämä asiat kanssani syvään multaan.

Kyyneleet virtaavat poskilleni. Haluaisin kertoa sinulle kaiken, mutta en voi. Teekuppi ei lämmitä enää, villasukissani on reikiä. Sormet vapisevat niin, ettei ne osu oikeisiin kirjaimiin. Koitan lämmittää itseäni kaikin mahdollisin keinoin, mutta en onnistu.

Olen lakannut kirjoittamasta. Olen lakannut ajattelemasta, mutta en tuntemasta. Olen ja elän. Siis hengitän. Mutta jaksanko ja kuinka kauan?

Puran tähän nyt lähimenneisyyden taakkaa. Annan kaiken valua näihin mustiin kirjaimiin. Oikeisiin kirjaimiin. Kulautan kourallisen tabletteja kurkustani alas. Sattuu. Sattuu päähän. Sattuu joka paikkaan. EHkä kohta helpottaa. Edes hetkeksi. Kaipaan sitä. Hukutan murheeni tuohon kuppiin ja jäähtyneeseen lempiteeheni. Vaikka ne eivät sinne huku, tiedän sen. Yritän kumminkin. Piste.

Kun aloitin lopullisen matkan kohti normaalipainoa tai edes normaalia olotilaa.

 Kun aloitin tämän lopullisen matkan kohti normaalipainoa ja ennen kaikkea normaalia olotilaa, päätin, että tämä muuttuu. Kohta vuosi myöhemmin olen saavuttanut -10kg. Mutta... vyörätön ympärys ei ole kutistunut. Eli jotain teen väärin. Vai teenkö?

Olen mukana HUSin terveyslaihdutusvalmennuksessa johon pääsee lähetteellä. Olen myös opiskellut opintopisteiden verran ravitsemusta ja vuosien myötä kerryttänyt erilaisia tietoja siitä. Mutta tämä terveyslaihdutusvalmennus on paras mitä tähän mennessä olen kokenut. En nyt osaa sanoa, onko tämä jotenkin ihmeitä tekevä. Tai ei se tietenkään ole. Minustahan se ihmeen tekeminen lähtee. Ja tarvitseeko kaiken olla niin ihmeellistä?

Aikaa on kulunut. Vauhti oli alkuun kova, mutta tyssäsi sitten erilaisiin lääkejuttuihin. Nyt tilanne näyttää taas valoisammalta, mutta oloni ei ole sellainen. On iltapäivä ja olen syönyt päivällisen. Joka on spaghettia ja tomaattikastiketta tonnikalalla. Koska ainekset siihen löytyi kaapista ja tilillä on 3€. Sillä ei juhlita.

Mutta ei tämä persaukisuus minua lannista. Vaikka siltä tuntuukin, kun ei ole varaa ostaa tuoreksia, tai ylipäätään mitään. Ruokakaapit puhkuu tyhjyyttään, mutta leipään on ainekset. Siispä leipää tekemähän.

Tilanne ei toivottavasti ole pysyvä, mutta rikastumisesta tai keskiluokkaan nousemisesta on turha haaveilla, kiitos ulosottovelkojen, joita en koskaan saa lyhennettyä. Ulosottovelkojen, jotka syntyivät, kun yritimme puolustaa omaa terveyttämme ja oikeuttamme puhtaaseen kotiin. Oikeusvaltio...

Se siitä. Keskitytään tähän toiseen juttuun, eli painon kuriin saamiseen. Elämäntapojen muuttamiseen. Se on hitusen vaikeampaa kun ei ole rahaa, mutta ei mahdotonta. Ei voi olla. 

Jotta saan tämän homman rullaamaan, pyrin avaamaan koko hommaa tänne. Vuodatan kaiken läskin tänne, jotta te, hyvät ystäväni, saatte seurata sivusta niiden hupenemista tai hupenematta jäämistä. Tarkoituksenani on avata omia silmiäni. Auttaa ymmärtämään mitä voisin, jaksaisin, pystyisin tekemään, jotta tilanne olisi toisenlainen vuoden päästä. 

No juu. Tunteita ja kokemuksia siis tulossa. Kiitos, aamen ja hyvää yötä.