Ajattelin jakaa teidän kanssanne unelman joka koskettaa varmasti suurinta osaa pohjoismaalaisista naisista. Voidaan ehkä puhua suurimmasta osasta maailman naisia?
Laihtuminen. Uskoisin, että eniten klikkauksia saa mainokset joissa puhutaan joko seksistä tai laihduttamisesta. Mitään faktaa minulla ei ole, mutta on kuitenkin sieltä täältä pomittuja muistikuvia tutkimuksista ja elämän mukanaan tuomia mielikuvia.
Minä olen laihtunut. Taas. Olen laihduttanut. Pannut aikaa, verta, hikeä ja kyyneliä tähän touhuun. Taas. Olen tutkiskellut itseäni ja päättänyt, että tällä kertaa kaikki olisi toisin. Taas.
Kuten varmasti aika moni, minäkin olen kokeillut kaikkea. Ihan kaikkea. Ja miksi?
Olen laihtunut elämässäni varmasti lähes viisikymmentä kiloa ja tällä kertaa kymmenen.
Synnytin kolmannen lapsemme viime kesäkuussa. Kesäloma oli edessä ja vannoin, että sitä en pilaa ajattelemalla painoa. En pilannutkaan. Tosin, en imettänyt. En pystynyt. Se oli ensimmäinen askel matkalle painonpudottamiseen. Taas. Kolmannen kerran. En siis pilannut kesälomaa laihduttamisella, mutta sain kuitenkin sotkettua sitä hiukan ottamalla naurettavaa painetta imettämisestä. Osaksi sen vuoksi, että tiesin, että niin helppoja kalorinpolttamisia saa hakea.
Kesä meni ja pulloruokinta alkoi. Lähdin lenkkeilemään. Ostin helvetin kalliit vaunut joiden kanssa pääsisi juoksemaan. Sain syysflunssan ja jouduin pitämään taukoa. Juoksin päivän ja taas sain jokun helvetin flunssan ja jouduin ottamaan taukoa. Tässä vaiheessa en vielä ollut koskenut ruokavaliooni. Päätä särki taas jatkuvasti ja päätin lopettaa leivän mupeltamisen ja palata syömään terveellisemmin. Painossa ei tapahtunut suuria muutoksia syksyllä. Tiesin, että tarvitaan aikaa ja vähän tehokeinoja. Tunnistan pakonomaiset tarpeeni alkaa laihduttamaan siitä, että mielenterveyteni alkaa rakoilla. Itkuraivareita siitä kun mikään ei mahdu. Mahdoton syyllistäminen ja itseinho. Yök. En pidä noista oireista. Ne tulee minulle vaikka en haluaisi.
Sanon: "olen kaunis juuri tällaisena"
Tarkoita: "voi vittu, että rasittaa kun on niin läskit kainalot"
Sanon: "painoni putoaa jos putoaa, mutta sen ei tarvitse"
Tarkoitan: "mä haluan olla painoindeksin alarajalla"
Sanon: "tunnen itseni, joka sopukkani ja rakastan niitä!"
Tarkoitan: "en voi katsoa itseäni peilistä kun alkaa oksettamaan toi järjetön ihrapallura"
Tällä kertaa olen päättänyt ihan oikeasti tehdä toisin. Syksy taittui talveksi.
En ole sortunut mihinkään pikalaihdutuksiin vaikka olen jo vakavasti harkiten Allit ja muut rasvasieppaajat tutkinut. Tiedostan, että ruokavaliolla on suurin merkitys tähän kaikkeen, mutta liikunnalla pidän huolen omasta jaksamisestani. Olen mitannut itseni kriittisiä kohtia marraskuussa ensimmäisen kerran ja pidän ruokapäiväkirjaa. Olen palauttanut mieleeni ruokavalion tärkeimpiä askelmia ja siistinyt omaa syömistäni. Juoksen niin usein kun vain kynnelle kykenen ja siihen lisäksi lihaskuntoa punteilla ja jumpalla.
Olen päättänyt opetella rakastamaan itseäni tällaisena kuin olen. Haluan olla sanojeni mittainen nainen. Pakotan itseni antamaan itselleni aikaa ja hyväksyntää.
Talvi on kääntynyt kevääksi. Rämmin taas lievässä itseinhossa ja yllätyksekseni älysin yhdistää tämän kiukuttelun lähes PMS-tyyppiseksi ratkaisuksi. Otin siis itseäni niskasta ja mittasin. Mmm... tulokset oli positiivisia, mutta ei riittäviä. "Nyt akka hiljaa! Mene peilin eteen ja katso itseäsi ulkopuolisen silmin. Katso itseäsi kuin katsoisit jotakin toista naista."
Menin peilin eteen, mutta en oikein nähnyt mitään uutta. En osannut katsoa. Koitin ottaa kuvia, mutta pokkari haluaa salamoida, eikä kuvista näkynyt muuta kuin valo. Päätin uskaliaana naisena ottaa videoklipin. Niinpä asensin kameran pöydän reunalle ja pistin nauhoittamaan. Kekkaloin kameran edessä alushousuissa ja rintaliiveissä. Avasin kissalle parvekkeen oven, menin kyykkyyn ja pyörähtelin. Koitin olla olematta.
Olen yllättynyt ja iloinen. Minähän olen ihan tavallinen nainen. En ole valuvaa laardimassaa. En ole ruma. Olen ihan tavallinen nainen. Tavallisella mahalla, reisillä, pakaroilla varustettuna. Ihan tavalliset rinnat ja ihan tavalliset kainalot! Minä voin siis rakastaa itseäni. Voin. Ihan kohta. Ensin pitää deletoida kaikki tekorintaiset mannekiinit silmistä. Uskoa kun mies rakastaa ja uskoa omia silmiä.
Jatkan juoksemisen opettelua ja tulen aina syömään terveellisesti koska minun kroppani tarvitsee sitä. Tarvitsen sitä, että en mene rikki. En siksi, että olisin laiha. Minun pikavinkki ihannepainoon ja upeuteen onkin, että opettele rakastamaan itseäsi oikeasti. Oikeasti.
Pus.
Laihtuminen. Uskoisin, että eniten klikkauksia saa mainokset joissa puhutaan joko seksistä tai laihduttamisesta. Mitään faktaa minulla ei ole, mutta on kuitenkin sieltä täältä pomittuja muistikuvia tutkimuksista ja elämän mukanaan tuomia mielikuvia.
Minä olen laihtunut. Taas. Olen laihduttanut. Pannut aikaa, verta, hikeä ja kyyneliä tähän touhuun. Taas. Olen tutkiskellut itseäni ja päättänyt, että tällä kertaa kaikki olisi toisin. Taas.
Kuten varmasti aika moni, minäkin olen kokeillut kaikkea. Ihan kaikkea. Ja miksi?
Olen laihtunut elämässäni varmasti lähes viisikymmentä kiloa ja tällä kertaa kymmenen.
Synnytin kolmannen lapsemme viime kesäkuussa. Kesäloma oli edessä ja vannoin, että sitä en pilaa ajattelemalla painoa. En pilannutkaan. Tosin, en imettänyt. En pystynyt. Se oli ensimmäinen askel matkalle painonpudottamiseen. Taas. Kolmannen kerran. En siis pilannut kesälomaa laihduttamisella, mutta sain kuitenkin sotkettua sitä hiukan ottamalla naurettavaa painetta imettämisestä. Osaksi sen vuoksi, että tiesin, että niin helppoja kalorinpolttamisia saa hakea.
Kesä meni ja pulloruokinta alkoi. Lähdin lenkkeilemään. Ostin helvetin kalliit vaunut joiden kanssa pääsisi juoksemaan. Sain syysflunssan ja jouduin pitämään taukoa. Juoksin päivän ja taas sain jokun helvetin flunssan ja jouduin ottamaan taukoa. Tässä vaiheessa en vielä ollut koskenut ruokavaliooni. Päätä särki taas jatkuvasti ja päätin lopettaa leivän mupeltamisen ja palata syömään terveellisemmin. Painossa ei tapahtunut suuria muutoksia syksyllä. Tiesin, että tarvitaan aikaa ja vähän tehokeinoja. Tunnistan pakonomaiset tarpeeni alkaa laihduttamaan siitä, että mielenterveyteni alkaa rakoilla. Itkuraivareita siitä kun mikään ei mahdu. Mahdoton syyllistäminen ja itseinho. Yök. En pidä noista oireista. Ne tulee minulle vaikka en haluaisi.
Sanon: "olen kaunis juuri tällaisena"
Tarkoita: "voi vittu, että rasittaa kun on niin läskit kainalot"
Sanon: "painoni putoaa jos putoaa, mutta sen ei tarvitse"
Tarkoitan: "mä haluan olla painoindeksin alarajalla"
Sanon: "tunnen itseni, joka sopukkani ja rakastan niitä!"
Tarkoitan: "en voi katsoa itseäni peilistä kun alkaa oksettamaan toi järjetön ihrapallura"
Tällä kertaa olen päättänyt ihan oikeasti tehdä toisin. Syksy taittui talveksi.
En ole sortunut mihinkään pikalaihdutuksiin vaikka olen jo vakavasti harkiten Allit ja muut rasvasieppaajat tutkinut. Tiedostan, että ruokavaliolla on suurin merkitys tähän kaikkeen, mutta liikunnalla pidän huolen omasta jaksamisestani. Olen mitannut itseni kriittisiä kohtia marraskuussa ensimmäisen kerran ja pidän ruokapäiväkirjaa. Olen palauttanut mieleeni ruokavalion tärkeimpiä askelmia ja siistinyt omaa syömistäni. Juoksen niin usein kun vain kynnelle kykenen ja siihen lisäksi lihaskuntoa punteilla ja jumpalla.
Olen päättänyt opetella rakastamaan itseäni tällaisena kuin olen. Haluan olla sanojeni mittainen nainen. Pakotan itseni antamaan itselleni aikaa ja hyväksyntää.
Talvi on kääntynyt kevääksi. Rämmin taas lievässä itseinhossa ja yllätyksekseni älysin yhdistää tämän kiukuttelun lähes PMS-tyyppiseksi ratkaisuksi. Otin siis itseäni niskasta ja mittasin. Mmm... tulokset oli positiivisia, mutta ei riittäviä. "Nyt akka hiljaa! Mene peilin eteen ja katso itseäsi ulkopuolisen silmin. Katso itseäsi kuin katsoisit jotakin toista naista."
Menin peilin eteen, mutta en oikein nähnyt mitään uutta. En osannut katsoa. Koitin ottaa kuvia, mutta pokkari haluaa salamoida, eikä kuvista näkynyt muuta kuin valo. Päätin uskaliaana naisena ottaa videoklipin. Niinpä asensin kameran pöydän reunalle ja pistin nauhoittamaan. Kekkaloin kameran edessä alushousuissa ja rintaliiveissä. Avasin kissalle parvekkeen oven, menin kyykkyyn ja pyörähtelin. Koitin olla olematta.
Olen yllättynyt ja iloinen. Minähän olen ihan tavallinen nainen. En ole valuvaa laardimassaa. En ole ruma. Olen ihan tavallinen nainen. Tavallisella mahalla, reisillä, pakaroilla varustettuna. Ihan tavalliset rinnat ja ihan tavalliset kainalot! Minä voin siis rakastaa itseäni. Voin. Ihan kohta. Ensin pitää deletoida kaikki tekorintaiset mannekiinit silmistä. Uskoa kun mies rakastaa ja uskoa omia silmiä.
Jatkan juoksemisen opettelua ja tulen aina syömään terveellisesti koska minun kroppani tarvitsee sitä. Tarvitsen sitä, että en mene rikki. En siksi, että olisin laiha. Minun pikavinkki ihannepainoon ja upeuteen onkin, että opettele rakastamaan itseäsi oikeasti. Oikeasti.
Pus.
Kommentit
Lähetä kommentti