Haha...
Luin haasteesta Mami Go Go Mintun blogista. Ja tunnustan. Sosiaalinen media työnsi tämän syliini.
Koska olen äiti ja minussa virtaa tiukan feminisin verta, löytyy minusta hitusen rohkeutta ja ripaus hulluutta.
Olen kolmekymmentäneljävuotias joskus kiukkuinen kolmen lapsen äiti. Olen korviani myöten rakastunut vaimo ja nainen, jolla on unelmia ja tavoitteita. Minä olen itsetuntoani ja rohkeuttani etsivä ihminen. Joskus olen rohkea, kaunis, itsevarma ja joskus taas hormonimyrskyissä kamppaileva yksinäinen nainen, joka ei tiedä miltä näyttää ja kuulostaa.
Olen laihduttanut teini-ikäisestä asti. Äitini ei koskaan minua rumaksi opettanut vaan yhteiskunta, kaverit, koulu, elämä. Kaikki oli hyvin, kunnes koulun vessassa luokkakaverit sanoivat, että tukka haisee pahalta ja se on likainen, vaikka olin sen edellisenä iltana pessyt. Sen jälkeen olen pessyt hiukseni pilalle ja minusta on kasvanut neuroottinen puhtausfriikki. Sen jälkeen keksin, että ulkonäöllä on väliä ja uskomaton elämä väärien vaatteiden ja oman tyylin etsimisessä on kuluttanut minut puhki ja tehnyt minusta tällaisen kun nyt olen.
Mutta vaikka elämä on laiffii, niin se on kaikesta huolimatta tehnyt minusta kauniin ja antanut minulle kolme kuvankaunista lasta. Se on muokannut vartalostani sellaisen kun se on ja arvatkaa mitä... se on ihan tavallinen. Se on oikeastaan kaunis ja ennen kaikkea se on kohtuullisen terve ja se on minun.
Olen aina ollut vähän jeesustelija. "Minä en laihduta... syön vain tiedostavasti" tai "jos en kelpaa näin niin sitten en kelpaa". Oikeasti, ihan aikuisten oikeesti ja rehellisen kipeästi minä laihdutin. Minä en myöskään ole hyväksynyt itse itseäni tällaisena ja olen joka kerta kauhuissani, kun vartaloni joutuu ihan minkälaisen tahansa huomion kohteeksi.
Kammoan miehiä jotka kohteliaisuuksissaan sanoo että näytät kivalta ja järkytyn suuresti, jos joku yrittää iskeä tai vilkaisee niitä paikkoja, jotka ei hänelle kuulu.
Johtuuko se huonosta omastatunnosta vai mistä, en tiedä, mutta toivon tyttärelleni vähän parempaa otetta elämään. Toivoisin, ettei hän rakenna koko palettia vartalonsa päälle, vaan unohtaa edes joskus sen ja elää elämää täysillä nauttien. Toivoisin, ettei hän murehtisi makkaroitaan ja surullisena huomaan, että hän tekee sitä nyt jo. Ja arvatkaa mitä... minä olen sen hänelle opettanut. Osittain vahingossa, osittain tarkoituksella.
Mutta siinä kun minä opettelen edelleen elämää ja oikein olemista, tyttäreni kasvaa sivussa aikuiseksi. Halusin tai en, hän poimii valittuja asioita ja ottaa ne elämän ohjeekseen. Hän ei kysy minulta siitä, vaan tekee päätöksensä itse ja alitajuisesti. Minä voin vain toivoa parasta ja uskoa häneen kuin vuoreen.
Niipä olen esimerkkinä ja vaikka en niin välitäkään poseeraamisesta niin tässä niitä nyt on. Tänä aamuna otettuja kuvia minusta tällaisena kuin olen. Teen tämän itseni takia, mutta ennen kaikkea kaikkien naisten takia. Äitien, tyttärien, naisten. Mummojen, mammojen, missien ja unelmaprinssien vuoksi.
Jokaisella on oikeus olla sellainen kuin on. On oikeus olla timmikroppainen. On oikeus olla kehitysvammainen ja erilainen. Erinäköinen ja toisen värinen. On oikeus olla samanlainen ja hukkua massaan. On oikeus olla lihava tai liian laiha. On oikeus olla onnellinen.
Minä olen onnellinen. Tällaisena. Vaikka joka päivä ajattelen vääriä asioita ja vähättelen olemistani. Vaikka joka päivä laihdutan, ahdistun, innostun ja häpeän. Vaikka olen ylpeä itsestäni ja rehellinen. Vaikka valehtelen itselleni ja tunnustan kohta peililleni. Olen onnellinen.
Luin haasteesta Mami Go Go Mintun blogista. Ja tunnustan. Sosiaalinen media työnsi tämän syliini.
Koska olen äiti ja minussa virtaa tiukan feminisin verta, löytyy minusta hitusen rohkeutta ja ripaus hulluutta.
Olen kolmekymmentäneljävuotias joskus kiukkuinen kolmen lapsen äiti. Olen korviani myöten rakastunut vaimo ja nainen, jolla on unelmia ja tavoitteita. Minä olen itsetuntoani ja rohkeuttani etsivä ihminen. Joskus olen rohkea, kaunis, itsevarma ja joskus taas hormonimyrskyissä kamppaileva yksinäinen nainen, joka ei tiedä miltä näyttää ja kuulostaa.
Olen laihduttanut teini-ikäisestä asti. Äitini ei koskaan minua rumaksi opettanut vaan yhteiskunta, kaverit, koulu, elämä. Kaikki oli hyvin, kunnes koulun vessassa luokkakaverit sanoivat, että tukka haisee pahalta ja se on likainen, vaikka olin sen edellisenä iltana pessyt. Sen jälkeen olen pessyt hiukseni pilalle ja minusta on kasvanut neuroottinen puhtausfriikki. Sen jälkeen keksin, että ulkonäöllä on väliä ja uskomaton elämä väärien vaatteiden ja oman tyylin etsimisessä on kuluttanut minut puhki ja tehnyt minusta tällaisen kun nyt olen.
Mutta vaikka elämä on laiffii, niin se on kaikesta huolimatta tehnyt minusta kauniin ja antanut minulle kolme kuvankaunista lasta. Se on muokannut vartalostani sellaisen kun se on ja arvatkaa mitä... se on ihan tavallinen. Se on oikeastaan kaunis ja ennen kaikkea se on kohtuullisen terve ja se on minun.
Olen aina ollut vähän jeesustelija. "Minä en laihduta... syön vain tiedostavasti" tai "jos en kelpaa näin niin sitten en kelpaa". Oikeasti, ihan aikuisten oikeesti ja rehellisen kipeästi minä laihdutin. Minä en myöskään ole hyväksynyt itse itseäni tällaisena ja olen joka kerta kauhuissani, kun vartaloni joutuu ihan minkälaisen tahansa huomion kohteeksi.
Kammoan miehiä jotka kohteliaisuuksissaan sanoo että näytät kivalta ja järkytyn suuresti, jos joku yrittää iskeä tai vilkaisee niitä paikkoja, jotka ei hänelle kuulu.
Johtuuko se huonosta omastatunnosta vai mistä, en tiedä, mutta toivon tyttärelleni vähän parempaa otetta elämään. Toivoisin, ettei hän rakenna koko palettia vartalonsa päälle, vaan unohtaa edes joskus sen ja elää elämää täysillä nauttien. Toivoisin, ettei hän murehtisi makkaroitaan ja surullisena huomaan, että hän tekee sitä nyt jo. Ja arvatkaa mitä... minä olen sen hänelle opettanut. Osittain vahingossa, osittain tarkoituksella.
Mutta siinä kun minä opettelen edelleen elämää ja oikein olemista, tyttäreni kasvaa sivussa aikuiseksi. Halusin tai en, hän poimii valittuja asioita ja ottaa ne elämän ohjeekseen. Hän ei kysy minulta siitä, vaan tekee päätöksensä itse ja alitajuisesti. Minä voin vain toivoa parasta ja uskoa häneen kuin vuoreen.
Niipä olen esimerkkinä ja vaikka en niin välitäkään poseeraamisesta niin tässä niitä nyt on. Tänä aamuna otettuja kuvia minusta tällaisena kuin olen. Teen tämän itseni takia, mutta ennen kaikkea kaikkien naisten takia. Äitien, tyttärien, naisten. Mummojen, mammojen, missien ja unelmaprinssien vuoksi.
Jokaisella on oikeus olla sellainen kuin on. On oikeus olla timmikroppainen. On oikeus olla kehitysvammainen ja erilainen. Erinäköinen ja toisen värinen. On oikeus olla samanlainen ja hukkua massaan. On oikeus olla lihava tai liian laiha. On oikeus olla onnellinen.
Minä olen onnellinen. Tällaisena. Vaikka joka päivä ajattelen vääriä asioita ja vähättelen olemistani. Vaikka joka päivä laihdutan, ahdistun, innostun ja häpeän. Vaikka olen ylpeä itsestäni ja rehellinen. Vaikka valehtelen itselleni ja tunnustan kohta peililleni. Olen onnellinen.
Tuijotan nytkin ruutua ja ihmettelen, olenko oikeasti tekemässä tätä. Laitanko oikeasti kuvani jakoon. Kaikki vanhat möröt näkevät minut nyt. Tämä tulee varmasti minua vastaan jossakin. Joku nostaa tämän ja kääntää sen minua vastaan. Kestänkö sen? Onko minusta tähän?
On.
Elli, olet rohkea ja hyvän näköinen nainen! Luota ihmeessä itseesi ja nauti muiden katseista <3.
VastaaPoistaTnx Love!
Poista