Siirry pääsisältöön

Fitimpää hifistelyä ruokaongelmaisittain

Olen terve. Niin minulle on sanottu. Olen ennenkin avautunut tästä aiheesta.
Olen siis terve. Minut on testattu monesti erilaisilla testeillä. Ainoa, mikä minulta löytyi joskus, oli lisämunuaisen vajaatoiminta, joka korjaantui (lääkärin mukaan) sillä, että pienensin liian suurta D-vitamiiniannostani. 

Minulla ei ole:
Diabetes
Reuma
Syöpä
Vatsakatari
Aivokasvain
Taimitäänmuutakaan

Silti minulla on lähes joka päivä särkyjä ja kipuja. Yleensä päässä, mutta se onkin migreeni eikä sitä voi sairaudeksi kutsua. Se vain on. 
Sen lisäksi vatsani ei ole kunnossa ja se aiheuttaa minulle päivittäin ihan typeriä oireita. Esim. että minua oksettaa , pyörryttää ja hikoiluttaa. 
Ja sitten viimeisenä nivelet. Voi, että minä tykkään näistä minun nivelistä! Niitä juilii niin mahdottomasti.

En myöskään ole vielä löytänyt liikunnalle kultaista keskilinjaa. En voi olla liikkumatta, koska se lisää kipujani. En myöskään voi liikkua, koska se rikkoo paikkani. Olen tulehdusaltis ja lihakseni tulehtuvat todella herkästi liikunnan vuoksi.

Mutta hey! Mä olen terve. Lääkärit sanoo niin.

Olen ottanut ohjat omiin käsiin. Olen kyllästynyt oireiden hoitamiseen ja siihen, ettei kukaan halua selvittää syytä. En ole lääkäri, eikä minulla ole muuta mahdollisuutta kuin kokeilla ja odottaa. Tämä on pitkäpiimäistä hommaa, mutta se on tehtävä.
Siis etsin minulle sopivia ruoka-aineita ja liikuntamuotoja sekä elämäntyyliä. Toivon, että se riittää ja joskus pääsen irti särkylääkkeistä.

Nyt olen viikon kuurilla. Kokeilen kikkakolmosta ja puhdistan viikon ajan kroppaa tehokkaasti. Sen jälkeen pitäisi vielä parikymmentä päivää jatkaa kokeilua vähän kevyemmin. En vielä yhtään osaa sanoa mikä tämän tulos voisi olla, mutta pakkohan tässä on jotain yrittää. En ruodi tässä tätä tarkemmin. Tämä on toisten mielestä humpuukia ja toisten mielestä tie fitimpään elämään. Minä en vielä tiedä.

Jos tämä toimii niin kiva jos ei niin so not. Uutta testiä putkeen. 
Toivoisin, että löytäisin ratkaisun ihan luonnon omista tuotteista, eikä minun tarvitsisi ostaa lääketehtaiden ylihinnoittelemia tuotteita tai lisäravinteita. Toivoisin, että pinaatin voisi syödä pinaattina ja parsakaalin parsakaalina ja se riittäisi. Voin toivoa liikoja, varsinkin niin kauan kun suolistoni on mitä on. 

Toivoisin, että joskus voisin lopettaa tämän hifistelyn, ja meidän perheellä olisi hyvä perusrutiini ruoassa nykyisen hankalan, jatkuvan muutoksen sijaan. Tyttäreni pitää nykyisin välttää gluteenia joten meillä syödään gluteenitonta, vähähiilihydraattisen ja vähämaitoisen lisäksi. Vaikeampiakin ruokaperheitä varmasti on, mutta tässä on meille ihan tarpeeksi soveltamista. 

Jatkuva ruoan ajattelu on väsyttävää. Toivon, että löydämme oikeat asiat ja opimme käyttämään niitä niin, että siitä tulee vakituinen osa elämää. Niin, että kaupassakäynti sujuu rutiinilla ja ruoanlaitto on helppoa.


Toivon.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kun sattuu, sattuu niin paljon.

Olen saanut kuulla tehneeni asioita menneisyydessä väärin. Sain myös kuulla tekeväni tiettyjä asioita edelleen väärin. Yhden ihmisen tuskanhuuto tuntuu kauhealta. Kuin ilmat lyötäisiin pihalle. Kuin joku potkisi sinua päähän. Au, sattuu! Sattuu! Minua on syytetty kaikenlaisesta ja oltu samalla syyttämättä. Mutta se tuntuu syytökseltä, kun saat vuosien painon päällesi yhdeltä istumalta. Et voi muuta kuin kuunnella. Et voi, sillä jokaista sanaasi voidaan käyttää sinua vastaan. Joten mieti mitä sanot tai joudut oikeuden eteen. Voi, kun aikaa voisi kääntää taaksepäin. Kun voisinkin muuttaa muiden kokemaa toiseksi. Kun voisinkin muuttaa traumat traumattomiksi. Mutta en voi. Minun pitää siettää se kipu, joka kaikesta tulee. Kipu ja ikävä. Suuri ikävä. Se tunne kun, kun musta vyöryy yli. Kun henki ei enää kulje. Et voi itkeä, et nauraa. Et pysty sanomaan mitään järkevää, tai ainakaan mitään mikä riittäisi. Istun sohvanreunalla. Katson suurin silmin ihmisiä ympärilläni. Mitä olenkaan tehnyt? M...
En muista enää mikä aamu se oli. Tai päivä. Tai mikään. Mut seisoin tiskipöytään nojaten ja katselin mun perhettä. Pieni neljävuotias, yksitoista- ja neljätoistavuotiaat sekä kissa ja mies. Siellä ne touhusivat jotain. En muista mitä, mutta siellä ne kaikki oli. Meillä oli talo ja kaikki hyvin. Paitsi mulla. Mä tajusin siinä, että mä kuolen, jos en tee jotain. Jos nyt en pysähdy ja tee jotain. Monta vuotta myöhemmin on vettä virrannut. Osa perheestä on jakautunut eri osoitteisiin ja lisääkin on tullut. Nyt meitä on kahdeksan. Joo, musta on tullut mummu. Kissa on vaihtunut koiraan. Istun nyt tässä meidän vihreällä sohvalla, vuokrakodissa, kerrostalossa. Ja tunne on sama. Jos nyt en pysähdy, niin kuolen. Musta ei ole tuntunut tältä sitten kohta kymmeneen vuoteen. Luulin jo, ettei koskaan enää tunnukkaan, vaikka tiesin kyllä toisin. Paskaa on satanut niskaan ihan riittävästi. Ihmisiä on menehtynyt ja ihmissuhteita on kariutunut. On menetetty määrätön määrä rahaa ja energiaa helvetin itsep...

Kello on yöllä 1:45 ja istun pimeässä keittiössä ja kirjoitan. Päästän irti.

Ihan kohta on aika. On aika päästää irti. Surusta, ikävästä, kivusta ja tuskasta. Sisaruksista. Puukonkääntäjistä. Tämä matka Teneriffalle huhtikuun alussa 2022. Matka on ollut tähän astisen elämäni kauhein matka. Vaikka millä mittarilla laskisi, niin tämä on ollut elämäni suurimpia tragedioita. Olen saanut ja minulta on otettu. On otettu ja olen saanut. Kaikkea sitä ja moneen eri kertaan. Kaikki alkoi siitä, kun faija sairastui lomamatkalla koronaan. Ensimmäiset maailmanlopun merkit alkoivat jos siitä miten me aloimme hoitamaan faijan asioita siellä. Kaikki meni väärin. Ihan kaikki.  Matkan aikana faija sairastui ja kuoli rakastamassaan paikassa Teneriffalla päivettyneenä, iho käsivarresta kesien. Pidimme faijaa kädestä kiinni ja annoimme luvan lähteä. Oli aika. Taistelu oli jatkunut jo siitä, kun faija sairastui ensimmäisen kerran munuaistautiin  karvan päälle 40 vuotiaana. Nyt oli aika lopettaa pelleily ja antaa ikuinen rauha. Kaikesta kivusta ja tuskasta vapautunut isä lip...