Mitä haluaisit nähdä?
Minä en halua nähdä tätä mihin olen
itseäni määrätietoisesti ajamassa. En halua nähdä sitä, miten olen taistellut
tieni suuressa yrityksessä tähän pisteeseen. Kestänyt kaikki muutokset, ylä- ja
alamäet sekä talouden kurimukset. En halua nähdä sitä, miten joka päivä kestin
asiakkaiden epäasiallisen käytöksen ja prosessien jatkuvan ontumisen. Miten
kehitin kehittämistäni ja palkaksi en saanut edes lämmintä kättä.
En halua nähdä, miten suurimman osan
elämästäni omistan sellaiselle asialle, mikä on itselleni yhdentekevä.
Älkää käsittäkö väärin. Minulla ei ole
kauheaa stressiä, en koe vastenmielisyyttä työnantajaani kohden, eikä minua
kohdella huonosti työpaikalla. Minulla on ihan hyvä työpaikka ja yhteisö.
Asiakkaat ovat pääsääntöisesti asiallisia
ja heidän kanssaan työskentely on joskus antoisaakin. Työni on mukavaa ja pidän
siitä. Projektityöskentely sopii minulle. Minulla on erinomaiset työolosuhteet,
hyvät työvälineet ja esimiehet. Kollegat ovat mukavia ja auttavia, eikä minun
koskaan tarvitse selvityä asioista yksin. Minua ei kiusata, eikä työilmapiiri
ole huono.
Mutta.
En halua nähdä tällaista elämää. Aamu
alkaa työllä ja päättyy illalla työhön. Sellaiseen työhön joka ei sytytä.
Työhön joka ei herätä minussa intohimoja, eikä anna minulle oikeasti mitään. Ei
siis anna elämälleni mitään sisältöä. Ammatillisesti työni on jees, mutta ei
oman henkilökohtaisen elämäni kannalta mitenkään merkittävää.
On vähän naiivia ajatella, että elämä menisi niin kuin Strömsössä
ja että elämässä pitäisi aina olla sisältöä, mutta minä nyt kuitenkin ajattelen
niin kaikkien muidenkin vähän päälle kolmekymppisten naisten ja miesten kanssa.
En ole sittenkään sitä sukupolvea, joka ajattelee että ensin tulee työ ja
sitten elämä.
Ei. Ensin tulee elämä ja sitten työ. Työ
voisi olla elämä, jolloin niitä ei tarvitsisi välttämättä erottaa niin
vahvasti. Olisiko se muka niin hölmöä? Ei. Mutta kun se talous!!
Miksi kaiken pitää riippua taloudesta?!?
Miksi rahan pitää olla niin hemmetin tärkeä? Voisin ihan hyvin alkaa työstämään
uutta kirjaani ja kaupitella itseäni lehdille bloggaajana tai kirjoitella
novelleja, ehkä jopa jotain muutakin, mutta kun minä en saa siitä rahaa. Minun
pitäisi muuttaa arvojärjestystäni radikaalisti, että voisin tehdä muutoksen.
Minun pitäisi pudottaa raha ja saavutettu elintaso jonnekin toiselle tasolle,
jotta voisin tavoitella toisenlaista työelämää. Helpommin sanottu kuin tehty.
En muuten edes ole tässä tilanteessani
yksin. Minun lisäkseni perheessäni on neljä henkilöä. Tämä koskettaa heitä
kaikkia. Kaikkien elintasoa. Harrastusten määrä, ruoan laatu ja lomamatkojen
määränpää, muilla paikkakunnilla vietetyt viikonloput, lomat kahdestaan minun
ja mieheni kesken, illalliset ystävien kanssa. Kaikki tämä muuttuisi. Mitä
vaatteita lapsillani oli päällä ja miten hyvät lenkkarit he jalkaansa
laittaisivat. Ennen kaikkea minä en enää kävisi kampaajalla (jossa käyn kerran
vuodessa), eikä hiuksiin tulisi uutta väriä, vaatekaappi jäisi sille tolalle
missä se nyt on ja ne uudet talvikengät jäisi ostamatta. Palelisin näillä
vanhoilla talvitakeilla ja unelmoisin uudesta sitten joskus. Mieheni ei minun
vaatetuksestani ole moksiskaan, mutta kyllä nuo lomamatkojen uupumiset voisi
kirpaista. Ja onhan meillä vene. Sen ylläpito ei ole halpaa. Siitä en luovu
joten avocadot jäisi ruokakauppaan ja kirpputorilta kävisin ostamassa
nykyistäkin useammin. Asumiskustannukset ovat pienemmät nyt kuin kerrostalossa
asumisen aikana, joten sillä tavalla tilanne voisi nyt olla otollinen.
Kuten kollegani sanoi asiaa minun kanssa
pohtiessani, moni sitä kolikkoa kääntelee, pitää vain löytää se kirkkaampi
puoli.
Kukaan ei tee tätä puolestani, eikä tämä tule olemaan helppoa meni
se sitten niin taikka näin. Unelmien eteen on painettava duunia…
Kommentit
Lähetä kommentti