Aamu on aina vaikein. Hengittäminenkin sattuu ja sielua kääntää niin, ettei uskoisi. Nousen silti vaikka silmiä kirveltää ja pää on tuhkaa.
Jokainen liike on tuskallinen ja elämä hajottaa pala palalta enemmän ja enemmän.
Päivä edessä. Suunnittelen sen niin, että voin nukkua mahdollisimman paljon. Viisi tuntia kaupunkiin puolen tunnin lääkärin vastaanotolle. Nukun suurimman osan matkasta ja jopa lääkärin odotusaulassa. Nukun.
Nukkuisin lisää jos voisin, mutta siinä piilee perkele.
Se perkele joka ei päästä vaan hyppii silmille. Valveunissa se kiroilee ja pitää minut tuskassa väkisin. Se velvoittaa ja vetää minua yhä syvemmälle.
Perkelettä vastaan on turha taistella, mutta hereillä se ei kiusaa. Hereillä sen lapset kuplivat sisälläni ja patoavat pahojaan niin, että kun uni taas tulee on perkele voimissaan.
Perkele.
Sepä kissaanikin kiusaa ja sille kuumeen nosti. Nyt pikkuinen vain nukkuu ja oksentelee, karvansa pudottaa ja varjoaankin pelkää. Onko se sama perkele? No tuskin, mutta perkele sekin. Se jos minulta vielä kissan viepi niin mitä sitten?
Perkele mummuni vei. Ihan tässä. Mummu tahtoi lähteä, mutta mikä pakko sen oli tähän hätään? Oliko pakko avata vuosikymmenten pinotut ja padotut ajatukset, tunteet ja elämä? Oliko pakko herättää tuska uudelleen? Ihan kuin tämä nykyinen ei olisi riittänyt? Mumun mukana on haudattava rippeet viimeisetkin muistoista ja edesmenneistä. Mummun mukana on katsottava menneisyyttä uudelleen enkä jaksaisi sitä. Minusta ei oikein olisi siihen.
No tässä sitten istun ja pakotan itseni kirjoittamaan. Avaamaan sanaista arkkuani, että en hulluksi tulisi. Hullu minä olen, mutta voisin koittaa olla sitä vähän vähemmän. Kirjoitan nyt. Kirjoita saatana.
Hapeton olo. Hengetön tunnelma. Tätä tämä nyt on. On vain odotettava, että aurinko alkaa taas paistaa. On annettava itselle aikaa, vaikka nyt tuntuukin siltä, että en enää jaksa. En jaksa tätä taas ja taas ja taas. Aina vaan uudelleen ja uudelleen. Se tulee varmasti ja polkee minut perkeleen armoille maan rakoon itkemään, vapisemaan ja turtumaan tuskasta.
Turta tuskasta. Päätn raporttini täältä helvetin kuilulta tänään tähän. Huomenna hengitän vielä, sen lupaan, mutta se tulee sattumaan ihan yhtä paljon kun tänään.
Jokainen liike on tuskallinen ja elämä hajottaa pala palalta enemmän ja enemmän.
Päivä edessä. Suunnittelen sen niin, että voin nukkua mahdollisimman paljon. Viisi tuntia kaupunkiin puolen tunnin lääkärin vastaanotolle. Nukun suurimman osan matkasta ja jopa lääkärin odotusaulassa. Nukun.
Nukkuisin lisää jos voisin, mutta siinä piilee perkele.
Se perkele joka ei päästä vaan hyppii silmille. Valveunissa se kiroilee ja pitää minut tuskassa väkisin. Se velvoittaa ja vetää minua yhä syvemmälle.
Perkelettä vastaan on turha taistella, mutta hereillä se ei kiusaa. Hereillä sen lapset kuplivat sisälläni ja patoavat pahojaan niin, että kun uni taas tulee on perkele voimissaan.
Perkele.
Sepä kissaanikin kiusaa ja sille kuumeen nosti. Nyt pikkuinen vain nukkuu ja oksentelee, karvansa pudottaa ja varjoaankin pelkää. Onko se sama perkele? No tuskin, mutta perkele sekin. Se jos minulta vielä kissan viepi niin mitä sitten?
Perkele mummuni vei. Ihan tässä. Mummu tahtoi lähteä, mutta mikä pakko sen oli tähän hätään? Oliko pakko avata vuosikymmenten pinotut ja padotut ajatukset, tunteet ja elämä? Oliko pakko herättää tuska uudelleen? Ihan kuin tämä nykyinen ei olisi riittänyt? Mumun mukana on haudattava rippeet viimeisetkin muistoista ja edesmenneistä. Mummun mukana on katsottava menneisyyttä uudelleen enkä jaksaisi sitä. Minusta ei oikein olisi siihen.
No tässä sitten istun ja pakotan itseni kirjoittamaan. Avaamaan sanaista arkkuani, että en hulluksi tulisi. Hullu minä olen, mutta voisin koittaa olla sitä vähän vähemmän. Kirjoitan nyt. Kirjoita saatana.
Hapeton olo. Hengetön tunnelma. Tätä tämä nyt on. On vain odotettava, että aurinko alkaa taas paistaa. On annettava itselle aikaa, vaikka nyt tuntuukin siltä, että en enää jaksa. En jaksa tätä taas ja taas ja taas. Aina vaan uudelleen ja uudelleen. Se tulee varmasti ja polkee minut perkeleen armoille maan rakoon itkemään, vapisemaan ja turtumaan tuskasta.
Turta tuskasta. Päätn raporttini täältä helvetin kuilulta tänään tähän. Huomenna hengitän vielä, sen lupaan, mutta se tulee sattumaan ihan yhtä paljon kun tänään.
Kommentit
Lähetä kommentti