Mieletön matka masennukseen

On ihan käsittämätöntä, miten olen vuosikaudet elänyt luullen olevani terve. Onhan minulle kerrottu tosiasiat päin naamaa, mutta olen sulkenut sen itseni ulkopuolelle.
Olen saattanut kertoa ihmisille (kuten täällä blogissakin) että minulla on mielen sairaus, mutta en ole halunnut ajatellla sitä.

Tässä minä nyt kuitenkin olen. Rikkipaskana ja masentuneena. Minulla ei ole mitään syytä. Ei ensimmäistäkään. Silti minun on vaikea hengittää ja silmissä mustuu vähän väliä. En haluaisi ottaa lääkkeitä, mutta minulla ei ole vaihtoehtoja sillä minun aivokemiani ovat ihan (kisorana) sotkussa. Aivokemiat.

On pakko katsoa taakseen ja todeta, että minulla todella on sairaus, joka tulee olemaan kanssani aina. Tekisi mieleni sanoa tästäkin (olen sanonut niin migreenistä), että mielummin syöpä kuin tämä; Sen voi joko leikata tai siihen kuolee. Mutta en sano niin. Sillä syöpä on jotain, mitä en voi edes ymmärtää.

Kun en pääse ylös vuoteesta. En jaksa nostaa edes kättä. Aamut ovat kaikkein kamalampia. Nappaan lääkkeet. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin odottaa, että ne alkavat vaikuttaa. Tänä aamuna pakotin itseni viemään lapsen päivähoitoon, mutta kun tulin kotiin... kaaduin sänkyyn ja vedin peiton korville.

Mitäpä jos joudunkin syömään lääkkeitä myös depressiivisen kauden jälkeen. Silloin en kokisi sitä uskomattoman hyvää tunnetta. Sitä, että on elossa! Minä kaipaan sitä...