Kello on yöllä 1:45 ja istun pimeässä keittiössä ja kirjoitan. Päästän irti.

Seison keittössä. Tai tarkemmin, nojaan tiskialtaaseen keittiön tapaisessa tilassa.
Kyyneleet valuvat poskilleni ja kurkkua kuristaa.
Tiskiallas tuntuu takapuoltani vasten ja tunnoton suru puskee läpi niin, että korvissa soi.

Kurkunpäähän sattuu silmittömästi, mutta pienen ihmisen vaativat huudot pakottavan pyyhkimään kyyneleet.
Lapsi kiljahtelee onnesta, juoksee sohvan taakse piiloon ja lopuksi kiipeä syliin. Enkä voi mitään kyynelille jotka valuvat armottomasti rinnuksilleni. Pyyhin kasvoni lapsen puseroon niin, että pieni nauraa ymmärtämättä mistään mitään.

En minäkään ymmärrä.

Tätä tämä on. Jossain vaiheessa matkaa huomaan olevani aallonharjalla. Olen iloinen, huoleton ja täynnä elämää. Sitten se tulee. Säännöllisesti ja aina. Varmasti ja joka kerta. Pohja. Syvänne johon olen hukkua. Joskus se on helpompaa ja pääsen kiipeämään takaisin ylös suhteellisen helposti. Toisinaan kaivonpohja on niin syvällä, että matka sieltä ylös on liian pitkä.

Se on minun tuomioni. Minun rangaistukseni kaikesta pahasta ja hyvästä. Putoan ja nousen aina ja varmasti, eikä siihen koskaan ole syytä. Voimani loppuvat aina yhtä yllättäen ja palautuvat samalla tavalla. Vuodesta toiseen.

Minulla on kahdensuuntainen mielialahäiriö. Lievä. Silti se on rasittava ja voimia vievä.
Tänään on taas se päivä, kun huomaan lentäväni matalalla. Yllätän itseni itkemästä ilman syytä ja voimattomuus on niin valtava, että se tuntuu fyysisenä vapinana. Kiukkuan lähimmäisilleni ilman syytä. He ovat minun oman sotani siviliuhreja. Voi, kunpa voisin olla jotain muuta. Voi, kun minulla ei olisi sotatilaa sisälläni. Kun voisin olla parempi ihminen.

Mutta en ole. Olen juuri tällainen. Elämän sotkema pieni ihminen. Yritän parhaani. Muutama viikko ja sitten on helpompaa, ehkä.