Siirry pääsisältöön

Unelma Itämerestä!

Aamupäivä on mennyt lapsen kanssa jumpatessa. Ajatukset on pidetty visusti vyötäröllä ja hikipisaroissa. Tunne on mitä hienoin kun aurinko vielä hellii päivän lounashetkeä. Ottomönkiäinen on nyt nukkumassa ja mieleeni juolahti ensi kesä. Oi ihana kesä! Olen kesän lapsi viimeiseen hengenvetoon ja niin on koko perhe.

Olemme unelmoineet yhdessä uusista aluevaltauksista purjehtien. Kaikki alkoi siitä kun lähdimme rinkat selässä Ruotsiin venettä ostamaan. Takaisin ei tultaisi siljan kyydissä. Aivan mieletön ja ikimuistoinen reissu vieraiden veneissä ja mökeissä yöpymisineen. Toimme kuin toimmekin sieltä veneen jonka seilasimme Herttoniemeen ja sieltä lavalla Näsijärvelle.
Siitä jäi kaiho merelle. Syvä kaiho joka pakotti meidät muutamaan Näsijärven makeista vesistä takaisin Itämeren rannoille. Silloinen vanha rouva jäi järvelle seilaamaan ja me otimme jälleen Siljalta liftin kohti Ruotsia ja uutta venettä. Tällä kertaa tehtiin reissua kahteen kertaan, eikä lähdetty ihan niin uhkarohkeasti matkaan. Ensin käytiin katselemassa ja kaupoilla. Seuraavalla kerralla se olikin sitten silkkaa purjehtimisen iloa kevään kylmässä meressä. Toimme jälleen yhden vanhemman, mutta vankan ja hyvän purjeveneen Suomeen.

Venekuume on jokakeväinen tauti niin, kuin joillakin on autokuume, prätkäkuume tai lemmikin kaipuu. Se tulee vaikkei sitä kaipaa, tarvitse tai halua. Niin se tuli taas. Mutta niin tuli myös uutinen uudesta perheenjäsenestä. Siispä uudelle veneelle oli kuin olikin tilausta!
Tämänkertaista kesäasuntoa etsittiin Saksaa myöden. Maha pystyssä kuljettiin Saksaan ja Ruotsiin veneitä katsomaan. Vanha luottonaapuri Ruotsi piti kuitenkin jälleen meidän puolia ja sieltä löytyi uskomattoman upea kaunotar joka tulisi olemaan meidän kesäasunto, koti ja lomaparatiisi seuraavat vuodet.
Tämän kertaisen tuontireissun teki Simo "poikaporukalla" (Simo on miehistöstä nuorin) ja minä kärsin ikävissäni kotona yksin. Suomi voitti jääkiekon maailman mestaruuden ja Lady Helmsman "Grace" saapui kotisatamaan.

Viime kesä meni niin ja näin. Otto syntyi ja pääsikin jo viikon ikäisenä veneilemään ja lomailemaan. Syntyi unelma kesästä 2012. Nyt on mahdollisuus joka ei toistu ihan heti. On mahdollisuus järjestää kaksi kuukautta lomaa putkeen! Se tarkoittaisi sitä, että voisimme purjehtia pidemmälle kuin aikaisemmin seilatut Viro, Latvija ja Ruotsi. Voisimme mennä aina Saksaa, Tanskaan, Puolaan ja Liettuaankin asti!

Ja kuinka ollakaan, kaikesta jännittämisestä huolimatta Simon pomo myöntyi lomaan ja suunnittelu voi alkaa! Olemme istuneet iltoja karttojen seassa. Matkasimme Saksaan maailman suurimmille venemessuille etsimään vastauksia kysymyksiin, varusteita ja kokemuksia. Olemme tehneet hankintoja ja budjetoineet. Miettineet nukkumajärjestelyjä ja ravintoa. Googlettaneet, googlettaneet ja istuneet taas lisää kartoilla. Jänitys tiivistyy ja kesä lähenee. Kesäkuun alussa köydet irtoaa ja Lady Grace miehistöineen suuntaa keulan kohti uusia seikkailuja. Vieläpä puuttuu kuitenkin muutamia varusteita.... Niitä etsien kevääseen!

Syksyn viimeisiä purjehduksi 2011. Lady nostamassa purjeita ja suuntaamassa ihanan viikonlopun jäljiltä kotisatamaan. (Kiitos Kati kuvasta!)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kun sattuu, sattuu niin paljon.

Olen saanut kuulla tehneeni asioita menneisyydessä väärin. Sain myös kuulla tekeväni tiettyjä asioita edelleen väärin. Yhden ihmisen tuskanhuuto tuntuu kauhealta. Kuin ilmat lyötäisiin pihalle. Kuin joku potkisi sinua päähän. Au, sattuu! Sattuu! Minua on syytetty kaikenlaisesta ja oltu samalla syyttämättä. Mutta se tuntuu syytökseltä, kun saat vuosien painon päällesi yhdeltä istumalta. Et voi muuta kuin kuunnella. Et voi, sillä jokaista sanaasi voidaan käyttää sinua vastaan. Joten mieti mitä sanot tai joudut oikeuden eteen. Voi, kun aikaa voisi kääntää taaksepäin. Kun voisinkin muuttaa muiden kokemaa toiseksi. Kun voisinkin muuttaa traumat traumattomiksi. Mutta en voi. Minun pitää siettää se kipu, joka kaikesta tulee. Kipu ja ikävä. Suuri ikävä. Se tunne kun, kun musta vyöryy yli. Kun henki ei enää kulje. Et voi itkeä, et nauraa. Et pysty sanomaan mitään järkevää, tai ainakaan mitään mikä riittäisi. Istun sohvanreunalla. Katson suurin silmin ihmisiä ympärilläni. Mitä olenkaan tehnyt? M...
En muista enää mikä aamu se oli. Tai päivä. Tai mikään. Mut seisoin tiskipöytään nojaten ja katselin mun perhettä. Pieni neljävuotias, yksitoista- ja neljätoistavuotiaat sekä kissa ja mies. Siellä ne touhusivat jotain. En muista mitä, mutta siellä ne kaikki oli. Meillä oli talo ja kaikki hyvin. Paitsi mulla. Mä tajusin siinä, että mä kuolen, jos en tee jotain. Jos nyt en pysähdy ja tee jotain. Monta vuotta myöhemmin on vettä virrannut. Osa perheestä on jakautunut eri osoitteisiin ja lisääkin on tullut. Nyt meitä on kahdeksan. Joo, musta on tullut mummu. Kissa on vaihtunut koiraan. Istun nyt tässä meidän vihreällä sohvalla, vuokrakodissa, kerrostalossa. Ja tunne on sama. Jos nyt en pysähdy, niin kuolen. Musta ei ole tuntunut tältä sitten kohta kymmeneen vuoteen. Luulin jo, ettei koskaan enää tunnukkaan, vaikka tiesin kyllä toisin. Paskaa on satanut niskaan ihan riittävästi. Ihmisiä on menehtynyt ja ihmissuhteita on kariutunut. On menetetty määrätön määrä rahaa ja energiaa helvetin itsep...

Kello on yöllä 1:45 ja istun pimeässä keittiössä ja kirjoitan. Päästän irti.

Ihan kohta on aika. On aika päästää irti. Surusta, ikävästä, kivusta ja tuskasta. Sisaruksista. Puukonkääntäjistä. Tämä matka Teneriffalle huhtikuun alussa 2022. Matka on ollut tähän astisen elämäni kauhein matka. Vaikka millä mittarilla laskisi, niin tämä on ollut elämäni suurimpia tragedioita. Olen saanut ja minulta on otettu. On otettu ja olen saanut. Kaikkea sitä ja moneen eri kertaan. Kaikki alkoi siitä, kun faija sairastui lomamatkalla koronaan. Ensimmäiset maailmanlopun merkit alkoivat jos siitä miten me aloimme hoitamaan faijan asioita siellä. Kaikki meni väärin. Ihan kaikki.  Matkan aikana faija sairastui ja kuoli rakastamassaan paikassa Teneriffalla päivettyneenä, iho käsivarresta kesien. Pidimme faijaa kädestä kiinni ja annoimme luvan lähteä. Oli aika. Taistelu oli jatkunut jo siitä, kun faija sairastui ensimmäisen kerran munuaistautiin  karvan päälle 40 vuotiaana. Nyt oli aika lopettaa pelleily ja antaa ikuinen rauha. Kaikesta kivusta ja tuskasta vapautunut isä lip...