Tämä on ote kirjoitustyönalla olevasta kirjastani. Onko tuttua? Herääkö muistot jossakin kaukana? Kiireisen äidin arkea...
---------------------------------------------------
---------------------------------------------------
En avannut
ensimmäistäkään kirjaa kotimatkalla. En tuntenut normaalia pakottavaa tarvetta
selata yhdenkään sivuja. Kirjat painoivat kasissa kun kävelin viimeisiä
metrejä. Pysähdyin portinpieleen. Katselin taloamme. Milloin onni on jättänyt
tuon talon? Se on kaunis ja pieni, mutta se ei ole onnellinen koti enää. Kun me
saimme sen, se oli onnellinen. Siellä on eletty normaalia tasapaksua, mutta
onnellista elämää. Tai niin luulisin. Talon maalatut seinät alkavat kaivata
uutta kerrosta ja räystäät notkuu. Otto on ihan kohtuullisen taitava käsistään,
mutta se ei näy ainakaan talossamme. Oton taidot ja kädet ovat eräänkin rakkaan
konepellin alla. Huokaan syvään ja otan päättäväisesti askeleen kohti ovea. En
tiedä mitä minun pitäisi tuntea. Olenko katkera Otolle kun hän ei ole pitänyt
huolta talostamme. Onko se yksi syy tähän apatiaan? Ettei Otto ole tehnyt
mitään kunnostusta. Ei parisuhteessa eikä talossa. Samassa suutun itselleni;
Miten voin syyttää tästä Ottoa? Minä osaan pitää vasaraa kädessäni ihan
yhtälailla! Minä olen yhtä syyllinen talon rapistumiseen. Talon ja parisuhteen.
Askeleet ovat tuoneet minut ovelle ja
muistan kuin salamaniskusta, että oli minun vuoroni hakea Sanni tarhasta. Voi
helvetti! Katson paniikissa kelloa ja
huomaan, että olen nyt jo myöhässä. Päiväkoti menee ihan juuri kiinni ja Sannin
hoitoaika on loppunut jo tunti sitten. Avaan oven ja heitän kirjat eteiseen.
Kumpikaan isommista tytöistä ei ole kotona. Paiskaan oven takaisin kiinni ja
lähden juoksemaan kohti Sannin päiväkotia. Kiukku kasvaa sisälläni samaan
tahtiin juoksuaskelteni kanssa. Olen erittäin pettynyt itseeni. Minä en koskaan
unohda tällaisia asioita ja nyt taas. Tämä on jo toinen tai kolmas kerta kun
unohdan hakea Sannin omalla vuorollani. Aikaisemmin olen muistanut sen
kuitenkin jotenkuten ajoissa ja olen ehtinyt ilman, että joku joutuisi
odottamaan minua. Nyt en ehdi ajoissa ja tiedän, että joku joutuu jäämään
ylitöihin minun vuokseni, enkä pidä ajatuksesta yhtään. Se sama henkilö joutuu
nyt luultavasti pitkittämään jonkun muun työpäivää kun se joku muu odottaa
toisen päiväkodin pihalla, että äiti tai isä tulisi hakemaan, kun äiti tai isä
myöhästyy kun ei pääse töistä ajoissa kun sen äidin tai isän hoitolapsen äiti
myöhästyy!. Voi helvetin helvetti! Pitäisikö minun mennä lääkäriin? Onkohan
minulla joku etenevä muistisairaus? Minä en koskaan unohtele mitään ja nyt
tuntuu, että unohdan koko ajan ja ihan kaikkea. Pakotan itseni juoksemaan
vaikka keuhkoihin sattuu ja minua oksettaa. En enää pysty edes ajattelemaan kun
joudun keskittymään, että saan happea. Päiväkoti häämöttää tien päässä ja näen
Sannin pikkuisen hahmon seisomassa aitaa vasten. Pikkuisen epämääräisen hahmon
vieressä seisoo aikuinen ja kuvittelen miten tätä aikuista vituttaa enemmän
kuin pitkään aikaan. Kuvittelen miten vihainen hän on MINULLE. Siis minulle.
Inhoan sitä jos joku on vihainen minulle. Revin viimeisetkin voimat itsestäni
ja juoksen vielä muutaman kymmentä metriä kunnes olen portilla. Ystävällinen
aikuinen nainen hymyilee minulle ja sanoo, ettei minun olisi tarvinnut juosta.
Kyllä hän olisi odottanut. "Sanni on hauska tyttö. Ei tässä mitän hätä
ole." Hymyilen hänelle, samalla hallitsematon kyynelten parvi pyrkii ulos
ainoasta avoimesta ikkunasta ja alan itkeä lohduttomasti. "Herran
jumala!" Nainen sanoo ja tulee poritn toiselle puolelle uskomattoman
nopeasti. Hän tarttuu hartioihini ja yrittää tavoittaa katsettani. En
kuitenkaan pysty enää nostamaan päätäni vaan itken lohduttomasti ja kurkkuun
nouseva räkä pistää minut oksentamaan. Sanni alkaa olla peloissaan, mutta ei
sano mitään, tuijottaa vain seisoen aitaa vasten. Tunnen naisen kädet
ympärilläni ja hänen lämmin ja vilpitön halauksensa tuntuu lohdulliselta. Hän
ei sano mitään, halaa vain. Pyyhin suupieliäni ja kyyneleitäni. Nikottelen
tuskaisesti ja naisen läsnäolo helpottaa oloani sen verran, että saan itseeni
ryhtiä. "Voi anna anteeksi. En yhtään tiedä mikä muhun meni. Olen varmaan
vain tiedätkö väsynyt kun on nukkunut öitä vähän huonosti. Mä sotkin nyt sun
takinkin kun tällälailla, anteeksi hei ihan hirveästi. Mä unohdin hakea Sannin
kun kävin kirjastossa ja tai siis en unohtanut, mutta aikataulu meni tiukaksi
ja vitsi, mä… en tiedä, anteeksi, en mä tahallani, en…" Aikuinen nainen
pitää minua hartioista edelleen kiinni ja nostaa epäuskoiset kasvoni kevyellä
kosketuksella leukaani. "No niin. Ei ole mitän hätää. Ota tyttö ja menkää
kotin lepäämään. Tuo tyttö huomenna aamusta taas tänne ja sinä menet lääkärin
hakemaan vähän apua. Tätä sattuu joskus. Pienen lasten vanhemmat on
uskomattoman paineen alla. Älä meistä aikuisista huoli. Kaikki kääntyy hyväksi,
usko minua.". Vasta, kun saan pienen tyttäreni syliini tajuan, että nainen
ei ole Sannin omia hoitajia. Kurtistan vähän kulmiani ja hiukan murtaen suomea
puhuva kurdinainen hymyilee minulle. "Olen sijainen tänän ja huomenna.
Sairastapaus. Huolehdi itsestäsi. Lapsesi tarvitsee sinua." Hän sanoo ja
vilkuttaa meille hyvästiksi poistuessaan päiväkotiin sisälle. Hän menee
luultavasti laittamaan paikat kiinni ja poistuu sitten omaan kotiinsa missä
ikinä se sitten onkaan. Paha oloni painuu syrjään kun Sannin herkeämätön katse
on minussa kiinni. Lapsi tuntuu kysyvän minulta tapahtuneesta, mutta en halua
sanoa mitään. Painan lapsen päätä olkapäätäni vasten ja sanon kaiken olevan
ihan hyvin. Äidillä on vain vähän pahamieli kun äiti ei oikein tiedä mistään
mitään. Sanni puristaa minua syliinsä koko kotimatkan. Olen turtana
tapahtuneesta, emmekä sano sanaakaan koko matkan aikana. Kun pääsemme portille,
lasken Sannin maahan ja otan häntä kädestä kiinni. Katson talon nuhjuisia seiniä
uudelleen. Tunnen tarvetta korjata kaikki. Jokainen nurkka ja räystäs. Naulat
on naulattava uudelleen ja ulkoseinät on maalattava. Räystäät päätän puhdistaa
tällä viikolla ja lupaan itselleni puhua Oton kanssa remontista. Tämä on minun
koti. Meidän koti. Se näyttää juuri siltä kun sieluni ja minä haluan, että se
näyttää paremmalta.
----------------------------------------------------------------------------------------------
Vielä on sivuja kirjoitettavana... kohta, oi kohta mä saan kirjoittaa kokonaisen viikon!
Kommentit
Lähetä kommentti