Minut on. Monesti. Niin monta kertaa ja niin rajusti, että en tarkkaan edes muista.
Haavat muistan. Sen, miten minua edelleen sattuu joskus. Olen välillä sekaisin ja rikki. Reagoin asioihin liian voimakkaasti ja minua pidetään vähän kajahtaneena.
Siitä ei koskaan puhuta. Efebofilia.
Varsinkaan jos mitään ei tapahdu. Mitään fyysistä.
Minua ei kosketeltu. Minua ei raiskattu fyysisesti, mutta minulta vietiin elämä. Olin murrosikäinen ja minua rakasti aikuinen nainen. Manipuloimalla hän sai minut muuttamaan luokseen ja aikaa myöten minulla ei ollut enää ystäviä. Minulla ei kohta enää ollutkaan muuta kuin hänet.
Hän sabotoi sieluani jatkuvasti. Yritti vääristää seksuaalista suuntautumistani ja valehteli elämästä. Saatoimme istua iltaisin hänen autossaan ja satuilimme romanttisia tarinoita toisillemme. Se oli lähes normaaleinta mitä välillämme oli. Minä en koskaan rakastanut häntä. Hän oli minulle ystävä. Muistan ihmetelleeni ääneen, miten hän otti minut joka paikkaan mukaan. Miten hänen käsityksensä mukaan hän ja minä olimme yhtä. Minä en ollut yhtä hänen kanssaan, mutta hän oli minun kanssa. En osannut rimpuilla irti. Pelkäsin, että hän hajoaa atomeiksi. Niin hän minulle väitti. Minä olin yhtäkkiä vastuussa aikuisen naisen elämästä. Minä, teini-ikäinen.
Hän halusi nukkua samassa vuoteessa kanssani ja kun muutimme sellaiseen asuntoon missä molemmilla oli oma huone, hän murtui. Hän itki, että tahtoi nukkua samassa huoneessa kanssani, mutta minä pidin pintani. Halusin ehdottomasti nukkua yksin.
Sitten tapasin nykyisen aviomieheni. Hän pelasti minut. Otti syliinsä ja kantoi turvaan.
Ystäväni efebofiili istui iltaisin keittiössä ja aneli minua lukemaan hänelle satuja, peittelemään. Yli kolmekymmentävuotias kaappilesbo ja rikkinäinen seitentoistakesäinen.
Voin vain kuvitella mitä silloinen tuore poikaystäväni ajatteli. Pian muutin pois helvetistä ja pääsin omaan kotiin. Perustin perheen ja olin onnellinen. Mutta mieleni on sairastunut. Se ei parane koskaan. Sieluni on saastunut ja vajaa.
Aikuisen naisen sairas rakkaus. Minusta ei tule koskaan kokonaista.
Haavat muistan. Sen, miten minua edelleen sattuu joskus. Olen välillä sekaisin ja rikki. Reagoin asioihin liian voimakkaasti ja minua pidetään vähän kajahtaneena.
Siitä ei koskaan puhuta. Efebofilia.
Varsinkaan jos mitään ei tapahdu. Mitään fyysistä.
Minua ei kosketeltu. Minua ei raiskattu fyysisesti, mutta minulta vietiin elämä. Olin murrosikäinen ja minua rakasti aikuinen nainen. Manipuloimalla hän sai minut muuttamaan luokseen ja aikaa myöten minulla ei ollut enää ystäviä. Minulla ei kohta enää ollutkaan muuta kuin hänet.
Hän sabotoi sieluani jatkuvasti. Yritti vääristää seksuaalista suuntautumistani ja valehteli elämästä. Saatoimme istua iltaisin hänen autossaan ja satuilimme romanttisia tarinoita toisillemme. Se oli lähes normaaleinta mitä välillämme oli. Minä en koskaan rakastanut häntä. Hän oli minulle ystävä. Muistan ihmetelleeni ääneen, miten hän otti minut joka paikkaan mukaan. Miten hänen käsityksensä mukaan hän ja minä olimme yhtä. Minä en ollut yhtä hänen kanssaan, mutta hän oli minun kanssa. En osannut rimpuilla irti. Pelkäsin, että hän hajoaa atomeiksi. Niin hän minulle väitti. Minä olin yhtäkkiä vastuussa aikuisen naisen elämästä. Minä, teini-ikäinen.
Hän halusi nukkua samassa vuoteessa kanssani ja kun muutimme sellaiseen asuntoon missä molemmilla oli oma huone, hän murtui. Hän itki, että tahtoi nukkua samassa huoneessa kanssani, mutta minä pidin pintani. Halusin ehdottomasti nukkua yksin.
Sitten tapasin nykyisen aviomieheni. Hän pelasti minut. Otti syliinsä ja kantoi turvaan.
Ystäväni efebofiili istui iltaisin keittiössä ja aneli minua lukemaan hänelle satuja, peittelemään. Yli kolmekymmentävuotias kaappilesbo ja rikkinäinen seitentoistakesäinen.
Voin vain kuvitella mitä silloinen tuore poikaystäväni ajatteli. Pian muutin pois helvetistä ja pääsin omaan kotiin. Perustin perheen ja olin onnellinen. Mutta mieleni on sairastunut. Se ei parane koskaan. Sieluni on saastunut ja vajaa.
Aikuisen naisen sairas rakkaus. Minusta ei tule koskaan kokonaista.
Rohkea kirjoitus, kiitos Elli. Nämä on asioita, joista ei valitettavasti ääneen puhuta. Hienoa, että uskalsit tuoda oman tarinasi julki <3!
VastaaPoistaKiitos Katinka. TIedän, että toisten mielestä olisi pitänyt olla hiljaa, mutta eihän näitä tarvitse lukea jos ei tunnu siltä. Minä korjaan itseäni pala kerrallaan vieläkin, vaikka tuostakin on jo yli kaksikymmentä vuotta. Enkä minä syytä sitä naista. Hänellä oli omat ongelmansa, minä vain satuin eteen. Hän on kunnon ihminen nyt, kun on saanut apua.
VastaaPoistaMä en osaa sanoa mitään, mutta musta tuntuu että mä haluan kuitenkin että tiiät että mä luin tämän. Ja tämähän ei ollut mikään uutinen. Mutta ensimmäistä kertaa ääneen sanottu. <3 <3 <3 <3
VastaaPoistaKiitos. Et arvaakkaan miten tärkeä sun kommentti nyt olikaan. <3
PoistaMinun on pakko kommentoida poistamaani anonyymin kommenttia.
PoistaÄlä luule, että tässä on kyse lesboudesta. Ei ole. Älä luule, että tämä oli provokaatiota tai vitsi. Ei ole. Tämä on minun juttuni ja minun kokemukseni. En voi valita lukijoitani enkä sitä miten luettu ymmärretään. Melkein kaduttaa, että tulin julki tämän kanssa, mutta en aio katua. En valitse lukijoitani enkä sitä miten tekstiäni ymmärretään. Toivottavasti tästä on kuitenkin jollekkin apua tai että tämä antaa edes ajattelemisen aihetta.
Anonyymille ja kaikille muillekkin vielä, etten syytä tuota naista. Uskon, että hän on kuitenkin hyvä ihminen. Hän on saanut apua ja on nyt toivottavasti onnellinen.
VastaaPoista