"Ponnista!" kätilö sanoi, enkä arvannut, että siitä alkaisi elämäni paras ja kauhein aika. Ponnistin. Ponnistin minkä pystyin ja itkun sekaisin tuntein huomasin, ettei tästä tulisi mitään. Olin luovuttamassa, mutta minua kannustettiin lempeästi ja toistuvasti. Ja tiesinhän minä, ettei tästä enää voi perääntyä. Sattui niin vietävästi aina siihen asti, kun sain koskettaa sinun nenänpäätäsi. Kaikki kipu hävisi. Tai niin luulin. Siltä se tuntui. Sen hetken.
Toisen synnytyksen kohdalla menetin hetkeksi tajuntani ja kolmannen kanssa se sujui kuin tanssi. Kaikki kolme olivat niin erilaisia, kuten syntyneet lapsetkin. Ja niiden äiti. Jokaisen kohdalla erilainen. Eri ihminen.
Minä olen ollut terroristi, kauhujen kauhu ja maailman paras mutsi. Olen voittanut paskin mutsi -palkinnon monta kertaa omasta mielestäni, mutta myös lasteni. OIkeasti. Olen ollut huono äiti. Mutta myös hyvä. Ehkä paras mitä lapsilleni olisi koskaan voinut tulla.
Kun sairastuin, järkytyin. Luulin, että nyt minä olen nyt huono äiti. Luulin väärin. Nyt vasta minä olen hyvä äiti. Ennen diagnoosia en suoriutunut äitiydestä kunnialla. Sain raivokohtauksia ja kasvatusmetodini olivat kuin silloisista realitysarjoista kotoisin. Vääristyneitä mielipiteitä ja olettamuksia. Luulin olevani hyvä ja jämpti mutsi. En ollut.
En tajunnut, äitiydestä mitään ennen kolmatta lasta ja diagnoosia. Ennen lääkitystä ja oikeaa hoitoa. En tajunnut siitä kertakaikkiaan mitään. Kaksi vanhempaa lastani joutuivat kärsimään sairauteni varjopuolista aika monta vuotta.
Voi kun voisin ottaa kaikki ne vuodet takaisin ja muuttaa itseäni. Mutta en voi. Kun voisin siirtää vuoria ja taivaita lasteni vuoksi. Mutta en voi. Nyt maksan sitä velkaa, jonka silloin tein. Ja lapseni myös.
Elämä ei ole koskaan helppoa. Tiedän sen, mutta olisin voinut antaa paremman startin elämälle, jos... jos...
Lapseni maksavat minun sauraudestani ja käytöksestäni nyt. Kalliisti. Kauniisti ja kunnialla heistä kaikki rastinsa kantavat ja ehkä joku päivä saan anteeksi. Rakastanhan heitä kuitenkin enemmän kuin kukaan toinen. Riittääkö se, riittäähän?
Kommentit
Lähetä kommentti