Iltapala. Se on kohokohta. Vai oliko se kuolaaminen kohokohta? En enää muista, niitä on yhtäkkiä niin paljon. Kärryssä on tarjolla leipää, juustoa, ehkä kinkkua ja sitten mahdollisesti tomaattia taikka kurkun viipaleita. Teetä ja vettä on luontevasti myös. Mitä enempää ihminen voisi toivoa? No ei kuulkaas mitään. Paitsi ehkä…
Seura. Olen vaihtanut osastoa. Vähemmän kuolaamista
ehdottomasti, enemmän keskustelua ja sosiaalista toimintaa… APUA!
No kestän sen kyllä. Ihan varmasti. Onhan tämä hauskaakin. Kun olin lätkinyt härskiintynyttä margariinia leivälle ja sen päälle puoliksi kuivahtaneita kinkun siivuja, istuin alas suureen pöytään. Jokaisella tuolilla nökötti joku enemmän tai vähemmän puheliaana.
Minun vieressäni istuu Jorma (en
oikeasti kyllä muista nimeä). Jormalla on pikkutakki päällä ja hän syö ainakin
seitsemän leipää jonka päällä on valehtelematta puoli pakettia sitä
härskiintynyttä margariinia ja kaikki kinkkusiipaleet mitkä vain löytyi (hyvä
ettei minun siivuja alkanut ryöväämään). Jorma on puhelias mies. Hänellä
riittää juttua varsinkin siitä, miten hänellä kyllä olisi varaa
yksityisellekin, onhan hän yrittäjä. Hänellä on hirveän hyvät sopimukset
yksityiselle, eihän työntekijät katsos tiedä, minkälaisia sopimuksia johtajilla
on. Jorma voisi tilata tännekin tosta noin vaan johtajalääkärin katsomaan häntä
ja homma olisi sillä selvä, mutta kun ei hän viitti…
En voinut mitään, mutta silmäni alkoivat pyöriä samalla
tavalla kuin ne nyt oli tottuneet tässä kuluneiden päivien aikana pyörimään.
Kuolan sain pidettyä kurissa, mutta haamukuolasin kyllä ja rutkasti. Ihan
hetkittäin minä tunnen olevaani ihan terve. Ihan pieninä hetkinä kun Jorma tai
kaverit tulevat jutulle. En nyt ihan juhlimaan alkaisi, mutta niinä hetkinä
uskon vahvasti tulevaisuuteen. Tai ainakin seuraavaan kahteen minuuttiin.
Enempää en muista. Miksi muistamaankaan. Osasto on kummallinen paikka. Siellä tapaa ihmisiä, joita ei koskaan enää tapaa. Vaikka niin luvattaisiin, ei tapaa.
Kommentit
Lähetä kommentti