Kurkista verhon taakse!

Pidättäkää hengitystä! Kurkatkaa varovasti verhon taakse...
Alla uusi pätkä "Onnellisesta". Mitäpä tämä sinussa herättää? Herättääkö mitään? Kerro, kommentoi ja tunne!

"En ole koskaan ollut masentunut. Paitsi silloin kun Silja syntyi. Nyt maailma kaatuu päälleni, vaikka yritän pyristellä vastaan. Puhelin roikkuu edelleen kädessäni, enkä osaa sulkea sitä. Tältäkö masennus tuntuu? Mutta miksi, miksi helvetissä tämän kaiken pitää tapahtua minulle ja minun pienelle perheelleni, joka ei ole tätä totisesti ansainnut? Ulkona koivu näyttää yksinäiseltä. Sen alastomat oksat roikkuvat surullisina ja heiluvat tuulen mukana, kuin hakeakseen lohtua sen hiljaisesta kosketuksesta. Puhelin putoaa kädestäni, mutta olen lamaantunut. En pysty liikkumaan. Ulkona sataa. Tytöt ovat märkiä kun tulevat kotiin, ajattelen. Pitää laittaa kone pyörimään heti, ettei märät vaatteet ala haista ummehtuneelle. Nousen robottimaisesti paikaltani ja kävelen kylpyhuoneeseen. Lataan pyykkikoneen täyteen pyykkiä ja pistän sen käyntiin. Kun tämä tuiki tärkeä askare on suoritettu, siirryn keittiöön ja kaadan keittämäni kahvin kuppiin. Lorautan maitoa ja istun keittiön pöydän ääreen maistelemaan sitä. Se maistuu vähän palaneelta. Taitaa olla paahdossa vähän eroa. Joskus sitä huomaa kun juo aina samaa merkkiä, että paahdoissa on vähän eroa. Maku voi muuttua ja olenpa joskus jättänyt koko paketillisen kahvia juomattakin, kun se on maistunut liian kitkerältä. Mutustelen makua suussani ja ajattelen, että tätä makua voisi vähän hälventää jos lisäisi aavistuksen kiehuvaa vettä. En kuitenkaan tee sitä, vaan annan palaneen kahvin liukua kurkustani alas.  Kun kuppi on tyhjä, jään paikoilleni istumaan. Kuuntelen pesukoneen ääniä. Kilinää, kolinaa, lorinaa ja suhinaa. Äänet tuntuvat porautuvat päästäni läpi ja mieleni tekee korvatulppia. Minulla ei taida olla niitä missään. Katseeni on nauliintunut ulos. Siellä ei näy mitään, tai ehkä sittenkin. Taivaalla lentää pikkulintuja. Millähän oikeudella ne lentelevät juuri nyt tuolla niin vapaina? Lentääköhän äiti niiden kanssa? Jos äidistä tulikin pikkulintu, joka lentää nyt rauhassa parvensa mukana. Sydämeni jättää lyönnin väliin. En saa henkeä kunnolla, mutta yritän olla haukkomatta, etten pyörry. Tytöt tulevat ihan kohta kotiin ja minun pitää laittaa heille ruokaa. Työnnän polvitaipeillani tuolini kauemmas ja nousen varovasti pöydästä. Vien tyhjän kahvikupin tiskialtaalle ja otan jääkaapista ruokaan aineksia. Olen varannut aineita kasvissosekeittoon, mutta en oikein enää tunnu muistavat mitä kaikkea siihen tulee. Alan ajattelematta kuoria kaapista löytämiäni porkkanoita, kun kuulen kun ovi käy. Kasa iloisia tyttöjä juoksee ovesta sisälle ja huutelevat minulle. "Kukkuu äiti, ootko kotona?" "Olen. Laitan ruokaa. Pistäkää märät vaatteet kylppäriin niin pesen ne teille huomiseksi." Sanon kun kuorin vielä viimeisiä porkkanoita. Ojennan itseni parempaan ryhtiin ja kurotan kaapista leikkuulautaa, jotta voin pilkkoa porkkanat kattilaan. Sitten kaivan laatikosta isoimman kattilan joka meillä on ja veden lisämisen jälkeen laitan sen liedelle ja lieden päälle. Otan veitsen käteeni ja alan pilkkoa porkkanoita rauhalliseen tahtiin. "Äiti, ei ulkona sada. Ei me olla märkiä. Onko kaikki hyvin?" Silja kysyy selkäni takaa. Säikähdän vähän, sillä en kuullut tytön lähestymistä. "On, on. Kaikki on ihan hyvin. Mä olin katsovinani, että siellä on märkää. No ei sitten. Sittenhän kaikki on tosi hyvin." Silja koskettaa olkapäätäni, mutta ravistan hänen kätensä hellästi pois. Kosketus ei tunnu hyvältä vaan nostaa välittömästi kurkkunpäähän oksettavan tunteen. Silja ei sano mitään, mutta hän ymmärtää poistua keittiöstä paimentamaan pienempiään. Otto on jäänyt tekemään ulos jotakin, enkä muista hänen olemassa oloaan. Kaikki porkkanat on viipaloitu pieniksi kuutioiksi kattilaan."

Miltä tuntui? TIedän, että se on irroitettu kontekstistaan, mutta kaikenlaiset palautteet voisi olla nyt tervetulleita.

Pus.

ps. perjantaina saan kirjoittaa koko päivän!!!

Jos voisin välittää tämän fiiliksen!

Olen istunut tässä koneella jo liian kauan. Selkäni välilevyt vihoittelevat ja pikkuisella on kakka housussa. Mutta. Mutta kun nyt on niin hyvä tunnelma. Selaan ihani kuvia Pinterestissä ja mieleni karkaa mitä hauskimpiin ajatuksiin omasta talosta, pihasta jonka koristelen itsetehdyillä kynttilöillä ja ruukkupuutarhasta joka elää kanssani vain sen pienen hetken. Musiikki soi ja ulkona on kaunis kuura. Olen ihan varma, että kevät alkoi tänään. Niin se teki. Tänään se alkoi.

Maisemoin mielessäni puutarhajuhlia jotka on järjestetty vain minulle ja perheelleni. Kuinka kesäiltana vietämme ihania hetkiä hyvän musiikin ja mainion ruoan seurassa. Olen koristellut pihapuuhumme valoja ja rakentanut lyhtyjä lasipurkeista. Olen ripustanut niitä sinne tänne ja kirpputorilta ostettu, itse "tuunattu" puutarhapöytä on koristeltu tuoreilla kukkasilla naapurikedolta. Jokainen astia on erilainen, jokainen tuoli on erilainen, jokainen ihminen on erilainen. Illan viiletessä kiedomme ympärillemme huovan ja istumme vielä hetken ulkona. Nautimme siitä, että nyt on se hetki ja hetki on nyt. Ruoka sulaa suussa, musiikki soi ja aurinko laskee. Kun on aika laittaa lapset nukkumaan, jää sotkut huomiselle.

Kotona vallitsee rauha ja harmoninen sisustus rauhoittaa mielen jo heti ensinäkemältä. Kotini on täynnä pieniä asioita, itsetehtyjä, toisen muokkaamia, suuria tunteita ja unelmia vain unelmoimisen vuoksi. Arki näkyy sukkamyttyinä lattialla, mutta en anna sen häiritä juuri nyt. Työnnän sukat sivuun ja haen keittiöstä juuri oikeanlaiset viinilasti, juuri tälle kyseiselle etelä-arfrikkalaiselle viinille. Kaadan laseihin ranneliikkeellä tasan sen verran kun lasiin kaatuu ja siemaisen vain maistaakseni, että se on ihan niin hyvää kuin uskoin sen olevan.
Kannan lasit takkahuoneeseen jossa rakkaani sytyttää kyntitlöihin tulta. Takassa loimuaa pieni, juuri ja juuri hengissä oleva liekki. Se on henkeäsalpaavan kaunis tanssiessaan ylös kohti kesäyötä. Afrikkalaiset pehmeät rytmit kiidättävät meitä kohti mielen rauhaa. Hiljainen musiikki saa suun hymylle ja viini maistuu taivaalliselta. Mikään ei voi rikkoa tätä hetkeä nyt.

Näihin unelmiin on hyvä lopettaa. Tyttäreni ei enää kestä pikkuisen hajua ja pikkuinenkin alkaa ilmeisesti jo vähän kärsiä tuotteista housuissa... no, kohta jatkan fiilistelyä. Ennen sitä hoidan hymyillen pari juttua.

Pus.

Sanat joita en saa sanottua

Tarinat joita en saa kerrottua, tunteet joita en saa tunnettua. Niitä on nippu. Yritän olla analysoimatta itseäni liikaa ja antaa ajan kulua. Tulee vielä se päivä kun saan kertoa, sanoa, tuntea. Yksi unelmistani on saamassa käänteentekevän mahdollisuuden. Olen saamassa mahdollisuuden kirjoittaa ja tekstini voivat tavoittaa muutaman ihmisen enemmän kuin tämä minun ikioma piskuinen blogini.

Olen siis elämäni kynnyksellä ja tihkun jännistystä, odotusta ja riemua. Samaan aikaan minua pelottaa. Jos tämä onkin vain unelmaa, jonka luulen toteutuvan? Ehkä tuleekin jotain muuta ja minun onnettomat sanani jäävät sen muun alle. Ehkä lupaus tulevasta otetaan minulta pois. Silloin kaivaudun syvemmälle arkeen ja teen töitä enemmän, että voin tehdä niitä vähemmän. Sitten minun pitää alkaa ottamaan aikaa jostakin, mistä en halua ottaa sitä ja se tuntuu vielä kaukaiselta. Olen haluton etenemään niin. Tiedän, tiedän; "pitää tehdä töitä unelmiensa eteen", mutta onko sen vuoksi pakko uhrata perheensä?
Minä en kyllä sille tielle aio edetä. En aio uhrata perhettäni, niin se vain on.

Mutta uhkakuvista viis. Mitäpä jos unelmani toteutuvat? Mitäpä jos minulle tarjottu mahdollisuus avaa ovia ja voin tulla kaapista ulos? Voin kasvaa kokonaiseksi kirjoittajaksi?  Matkaa on vielä, mutta minä en osaa kasvaa opiskelemalla vaan tekemällä. Niinpä kirjoitan, kirjoitan ja kirjoitan. Toki kehittyminen olisi helpompaa jos joskus saisi rakentavaa palautetta "vink, vink", mutta osaan onneksi itse olla kriittinen ja katsoa kirjoituksiani etäältä. Toki oppiminen on parasta, kun se on monipuolista. Ja olkaa huoleti, kyllä minä yritän myös opetella kirjoittamaan oikeilla sanoilla, pilkuilla sekä pisteillä ja kappalejaoilla.

Tänään juuri tein urotyön ja kun kipeän lapsen nukkuessa tuskaista untaan, minä tallensin tämän blogin kaikki tekstit verkkolevylle. Siinä samalla tulin silmäileeksi kirjoituksia uudelleen ja löysin paljon parannettavaa. Huomasin myös, miten kirjoittamiseni muuntuu ajan kanssa ja vuodenajat näkyvät niiden vireessä hyvinkin selvästi. Toki on muistettava, että kesän kirjoittelin lokikirjaa joten muutaman kuukauden vuodatukset puuttuu.Mutta siis uskon kyllä, että minulla on mahdollisuuksia, kun vaan saan oikeita ihmisiä ympärilleni. Olen niin vahvasti ryhmätyöskentelijä, että oikein viritetty ihminen saa minussa aikaan tolkuttoman määrän sanoja ja tunteita, ajatuksia ja mielipiteitä. Tarvitsen siis ihmisiä ja heidän kokemuksiaa, sättimistä, kehuja, arvostelua ja pelkkää seuraa. Jospa luottaisin siis tulevaisuuteen ja ihmisiini ja vain kirjoittaisin. Etenisin asioissa niiden eteentulemisjärjestyksessä ja nauttisin elämästä? Tämä kuulostaa hyvältä.

Elli-Jasmiini

Asenteellinen aikuinen

Minä ole vahvasti asenteellinen aikuinen. Vaikka pidän itseäni joskus ihan älykkäänä ihmisenä, huomaan olevani joskus jopa kaksinaamainen. Olen saattanut ajoittain julistaa, että minua ärsyttää vahvasti asenteelliset ihmiset. Ihmiset, jotka eivät pysty näkemään omien asenteidensa läpi. No niin. Minä olen itse sellainen.

Minulla on vahvoja asenteita liittyen jos jonkinmoisiin asioihin. Pahimmillaan se on sitä, että yritän ujuttaa oman mielipiteeni ja ajatukseni jonkun toisinajattelijan päähän. Kuten esimerkiksi ruokailutottumukset, liikunta tai kasvatus. Rakkaat ystäväni joutuvat jatkuvasti minun asenteideni kohteeksi. Tuossa hiljan Joulun alla ripitin ystävääni lapsensa kasvattamisesta. Enhän minä voi tehdä niin! Herran jestas sentään. Jouduin pyytämään anteeksi, sillä tällä kertaa huomasin ja häpesin.

Kävin tänään lääkärissä. Tunnustin avoimesti syöväni 5g päivässä D-vitamiinia. Lääkäri ei ollut uskoa korviaan ja totesi, ettei ole ihme, että lokakuussa mittauttamani arvo on niin hyvä. Se kun ei normaali Suomalaisella ole sinnepäinkään. No, arvo ei ollut kuin siinä keskellä, eli ei lähelläkään mitään ns. myrkytystiloja, mutta lääkäri vaati, että testit otetaan uudelleen ja varmistetaan, etten tapa itseäni D-vitamiinilla. Ja huomaatteko?!? Taas asenteeni hyökää rivien välistä. Eihän se ole lääkärin vika, että hänelle on opetettu vuosikausia asioita ja minä en vain ole samaa mieltä. Miksi siis närkästyn siitä? Sehän on hänen mielipide, ei minun. Onnistuin olemaan neutraali, enkä saanut hermoromahdusta, mutta onnistuin olemaan asenteellinen.

Ravinto on tällä hetkellä minulle varmasti ympäristön lisäksi yksi asenteellisin asia. Ainakin se on arka. Jos joku vahingossa kysyy minulta "Hoikan vartalon saloja" tai "onko sen aina pakko olla luomua" tai vastaavaa, niin huomaan paasaavani suu vaahdossa asioista joihin minä uskon. Sen lisäksi huomaan arvottavani ihmistä hänen näkemystensä mukaan. En haluaisi tehdä sitä, mutta niin se vain on. Jos joku ei jaa minun asenteita ja näkemyksiäni niin en osaa oikein suhtautua ihmiseen. Toki osaan sivuuttaa hänen toisinajattelunsa ja käyttäytyä kohteliaasti, mutta sen seurauksena välttelen pitkiä keskusteluja juuri tämän kyseisen ihmisen kanssa. En kestä jos joku on eri mieltä ilman kunnollisia perusteita ja niin yleensä on. Harvempi suhtautuu niin hölmöllä intohimolla omaan syömiseensä tai ekologisiin valintoihin kuin minä. Ystävät on asia erikseen. Ne perhanat jaksaa kinata kanssani hamaan yöhön tai sitten he juottavat minut niin humalaa, etten enää kykene muuhun kuin laulamaan epävireisesti karaokea sohvalla ja julistamaan ikuista rakkauttani.

Ehkä minä en sitten inhoakaan asenteellisia ihmisiä? Jospa minä vähän niin kuin olen huonolla itsetunnolla varustettu ja inhoankin itseäni? Peitän sen vain toisten ihmisten inhoon. No nyt kun tuon noin sanoo niin vasta inhoankin itseäni. Ah.

Ehkä jätän tämän käsittelemisen tähän ja juon kupin terapiateetä. Asenteita on ihan kaikilla, ihan varmasti. Tar det lungt! Ja teetä perään. Niin ja siis mummokupista!

Liikaa lihaa ihmiselle!

Minun ruokavalioni on tarkka. On paljon asioita mitä en voi syödä pidemmän päälle ja paljon asioita mitä voin. Olen matkalla. Etsin rytmiä, helppoutta ja käytännöllisyyttä. Olen joutunut heittämään romukoppaan kaiken virallisterveellisen ja ennen kaikkea sen opitun. Monen vuoden työn tuloksena elämä on vähän helpompaa ja selkäranka ohjaa kaupassa aina ensin HeVi osastolle jossa vietän suurimman osan ajasta ja jonne upotan suurimman osan rahasta. Mutta vielä en ole siinä pisteessä, että elämä olisi helppoa ja valinnat luontevia. Olen edelleen vailla monipuolisuutta ja sorrun jatkuvasti vanhaan totuttuun mukahelppoon.

Minulla on myös moraali, omatunto tai miksi sitä sanoisi. Sellainen joka huutaa minulle joka kerta kun kävelen läskipalan eteen. "Et osta! Et voi taas ostaa lihaa. Jätä se!" Mutta sivuutan sen ja nappaan possun ostoskärryihin. Sivuutan sen, koska se on niin helppoa. Possu uuniin ja kasvikset perään. Terveellistä ja hyvää, mutta.... kun se possu. Se on tullut tehotilalta jossa sen elämä on ollut jotain aika epäinhmillistä. Eikä minun mielestä eläimiä pidä inhmilillistää, mutta joku raja saa olla kuitenkin.
Olen nähnyt tv:stä miten possut teurastetaan tehokkaasti ja miten lehmä sekoaa kun kaveri tapetaan... huh. Se on aika painavaa katsottavaa. Mutta se tuli telkkarista, eikä se hyppää silmille jos sen osaa painaa mielestä. Tässä on kirja jonka aion nyt lukea. Olen päättänyt, että avaan silmäni ja siirrän perheeni taas askeleen kohti parempaa elämää. Minä syön lihaa. Olen koittanut olla ilman, mutta se ei ole luontevaa. Mutta jos syön lihaa, niin onko ihan pakko syödä sitä huonosti kasvatettua lihaa joka saattaa sisältää kaikenlaiseta epämiellyttävää ja joka on kärsinyt koko hemmetin elämänsä. Onko pakko. Ei.

Alan etsiä aktiivisesti vaihtoehtoja. Saa vinkata. En ole metsämies, eikä minusta ikinä olisi siihen, joten olen ammattilaisten armoilla. Etsin luomutiloja ja tiloja joista voi hakea suoraan. TIloja joiden toiminta on oikeasti läpinäkyvää. Varmasti kirjan lukemisen jälkeen tiedän vielä vähän paremmin mitä etsin.

Sitä odotellessa... taidan paistaa sen luomujoulukinpun pakaran joka on jääkaapissa odottamassa. Se kun oli niin halpa... :/

Äidin omat pelkotilat

Istun junassa yksin. Olen jättänyt lapseni kotiin. Monen vuoden jälkeen, on minun vuoroni. Minun vuoroni istua tässä, yksin. Odotan tältä niin paljon. Odotan ensimmäistä lasia punaviiniä, illallista ilman lapsia, huutoa, itkua ja kiirettä. Maisemat vaihtuu ja mitä kauemmaksi kotoa matkani minua vie, sen iloisempi olen. Vedän syvään henkeä ja hymyilen salaa itsekseni. Kotoa lähtiessäni jätin lasten henkilöllisyykortit pöydälle niin, että ne ovat heti esillä. Koti on siivottu ja asiat järjestetty. Jos en enää palaa. Suutelin lapseni, vuodatin kyyneleen. Suutelin mieheni ja rohkaisin mieleni. Jos en enää palaa. Olen jo kaukana, enkä halua palata vielä.

Puuteri leviää kasvoilleni keveästi. Poskille kevyt puna ja huulille kiille. Olen valmis illalliselle. Vatsassani on perhosia ja katselen kaikkia näitä vieraita ihmisiä. Minua vähän kylmää ja vaistomaisesti etsin lapsiani, mutta ennen kun huolestun, muistan. Olen jättänyt lapseni kotiin. On minun vuoroni istua yksin, juoda lasillinen hyvää viiniä, ilman huutoa, ilman kiirettä.

Ujostellen työntelen haarukalla ruokaani lautasella puolelle ja toiselle. Tämä on hyvää. Mmmm, kun on niin hyvää. Lapseni eivät pitäisi tästä. Heille tilaisin jotain muuta. Nostan lasin huulilleni toistamiseen ja tunnen miten se lämmittää minua. Joku katsoo minua muutaman hetken pidempään. Haluaakohan hän sanoa jotain? Karistan ajatuksen pois mielestä ja haarukoin pelkoni lautaselta. Eihän kukaan halua sanoa minulle mitään. Juon lisää viiniä ja vakuutan, että kaikki on hyvin tai melkein mainiosti.

Drinkkilasi kaatuu pöydälle ja sieltä alkoholi valuu tanssisalin lattialle. Sydämmeni on pysähtyä. Hikoilen ja paniikki pyrkii väkisin kyyneleinä silmiin. Mies ei katsokaan minua vaan jatkaa matkaa housunlahkeet märkänä. Huokaan ja ystäväni nauraa iloisesti. "Onneksi ei kaatunut sun päälle, olipa tosi törppö äijä! Mennäänkö tanssimaan?" Hänen vilpitön ilonsa laannuttaa minun pelkoni, mutta tanssiin en uskalla käydä. En vielä. Jos äskeinen mies hermostuukin minulle ja mitä sitten? "Tule nyt. Sä olet hassu! Tule tanssimaan niin menee tuo pahaolo pois." Nyökkään vaisusti ja ystäväni kuljettaa minut ihmisten keskelle.  Suljen silmät ja keskityn vain musiikkiin. Sen rytmi tuntuu jokaisessa solussani ja ystävän iloinen keinunta tarttuu minuun. Rentoutan hartiani ja päätän unohtaa pelkoni.

Iloinen mieli kantaa meidät karaokebaariin. Oi, minä niin rakastan karaokea. Kuin varkain, olen unohtanut, että minun pitäisi pelätä maailmaa. Pelätä sitä kaikkea mitä voisi sattua.  Sitä, etten palaa enää kotiin. Laulan nurkkapöydässä ääneen ja tunnen olevani voimakas ja onnellinen. Laulan, laulan. On minun vuoroni olla yksin, vahva ja kaunis.

Istun junassa yksin. Olen jättänyt lapseni kotiin. Monen vuoden jälkeen oli minun vuoroni olla yksin.Minun vuoroni istua tässä, yksin. Odotan kotiinpaluuta niin paljon. Odotan ensimäistä suudelmaa, pienten käsien kosketusta, kiirettä, itkua.Maisemat vaihtuu ja mitä lähemmäksi kotia matkani minua vie, sen iloisempi olen.
En pelkää. Enää en pelkää yhtään. Kohta olen kotona, turvassa, omassa kuplassa.

Ote Onnellisesta

Tämä on ote kirjoitustyönalla olevasta kirjastani. Onko tuttua? Herääkö muistot jossakin kaukana? Kiireisen äidin arkea...
---------------------------------------------------

En avannut ensimmäistäkään kirjaa kotimatkalla. En tuntenut normaalia pakottavaa tarvetta selata yhdenkään sivuja. Kirjat painoivat kasissa kun kävelin viimeisiä metrejä. Pysähdyin portinpieleen. Katselin taloamme. Milloin onni on jättänyt tuon talon? Se on kaunis ja pieni, mutta se ei ole onnellinen koti enää. Kun me saimme sen, se oli onnellinen. Siellä on eletty normaalia tasapaksua, mutta onnellista elämää. Tai niin luulisin. Talon maalatut seinät alkavat kaivata uutta kerrosta ja räystäät notkuu. Otto on ihan kohtuullisen taitava käsistään, mutta se ei näy ainakaan talossamme. Oton taidot ja kädet ovat eräänkin rakkaan konepellin alla. Huokaan syvään ja otan päättäväisesti askeleen kohti ovea. En tiedä mitä minun pitäisi tuntea. Olenko katkera Otolle kun hän ei ole pitänyt huolta talostamme. Onko se yksi syy tähän apatiaan? Ettei Otto ole tehnyt mitään kunnostusta. Ei parisuhteessa eikä talossa. Samassa suutun itselleni; Miten voin syyttää tästä Ottoa? Minä osaan pitää vasaraa kädessäni ihan yhtälailla! Minä olen yhtä syyllinen talon rapistumiseen. Talon ja parisuhteen.  Askeleet ovat tuoneet minut ovelle ja muistan kuin salamaniskusta, että oli minun vuoroni hakea Sanni tarhasta. Voi helvetti!  Katson paniikissa kelloa ja huomaan, että olen nyt jo myöhässä. Päiväkoti menee ihan juuri kiinni ja Sannin hoitoaika on loppunut jo tunti sitten. Avaan oven ja heitän kirjat eteiseen. Kumpikaan isommista tytöistä ei ole kotona. Paiskaan oven takaisin kiinni ja lähden juoksemaan kohti Sannin päiväkotia. Kiukku kasvaa sisälläni samaan tahtiin juoksuaskelteni kanssa. Olen erittäin pettynyt itseeni. Minä en koskaan unohda tällaisia asioita ja nyt taas. Tämä on jo toinen tai kolmas kerta kun unohdan hakea Sannin omalla vuorollani. Aikaisemmin olen muistanut sen kuitenkin jotenkuten ajoissa ja olen ehtinyt ilman, että joku joutuisi odottamaan minua. Nyt en ehdi ajoissa ja tiedän, että joku joutuu jäämään ylitöihin minun vuokseni, enkä pidä ajatuksesta yhtään. Se sama henkilö joutuu nyt luultavasti pitkittämään jonkun muun työpäivää kun se joku muu odottaa toisen päiväkodin pihalla, että äiti tai isä tulisi hakemaan, kun äiti tai isä myöhästyy kun ei pääse töistä ajoissa kun sen äidin tai isän hoitolapsen äiti myöhästyy!. Voi helvetin helvetti! Pitäisikö minun mennä lääkäriin? Onkohan minulla joku etenevä muistisairaus? Minä en koskaan unohtele mitään ja nyt tuntuu, että unohdan koko ajan ja ihan kaikkea. Pakotan itseni juoksemaan vaikka keuhkoihin sattuu ja minua oksettaa. En enää pysty edes ajattelemaan kun joudun keskittymään, että saan happea. Päiväkoti häämöttää tien päässä ja näen Sannin pikkuisen hahmon seisomassa aitaa vasten. Pikkuisen epämääräisen hahmon vieressä seisoo aikuinen ja kuvittelen miten tätä aikuista vituttaa enemmän kuin pitkään aikaan. Kuvittelen miten vihainen hän on MINULLE. Siis minulle. Inhoan sitä jos joku on vihainen minulle. Revin viimeisetkin voimat itsestäni ja juoksen vielä muutaman kymmentä metriä kunnes olen portilla. Ystävällinen aikuinen nainen hymyilee minulle ja sanoo, ettei minun olisi tarvinnut juosta. Kyllä hän olisi odottanut. "Sanni on hauska tyttö. Ei tässä mitän hätä ole." Hymyilen hänelle, samalla hallitsematon kyynelten parvi pyrkii ulos ainoasta avoimesta ikkunasta ja alan itkeä lohduttomasti. "Herran jumala!" Nainen sanoo ja tulee poritn toiselle puolelle uskomattoman nopeasti. Hän tarttuu hartioihini ja yrittää tavoittaa katsettani. En kuitenkaan pysty enää nostamaan päätäni vaan itken lohduttomasti ja kurkkuun nouseva räkä pistää minut oksentamaan. Sanni alkaa olla peloissaan, mutta ei sano mitään, tuijottaa vain seisoen aitaa vasten. Tunnen naisen kädet ympärilläni ja hänen lämmin ja vilpitön halauksensa tuntuu lohdulliselta. Hän ei sano mitään, halaa vain. Pyyhin suupieliäni ja kyyneleitäni. Nikottelen tuskaisesti ja naisen läsnäolo helpottaa oloani sen verran, että saan itseeni ryhtiä. "Voi anna anteeksi. En yhtään tiedä mikä muhun meni. Olen varmaan vain tiedätkö väsynyt kun on nukkunut öitä vähän huonosti. Mä sotkin nyt sun takinkin kun tällälailla, anteeksi hei ihan hirveästi. Mä unohdin hakea Sannin kun kävin kirjastossa ja tai siis en unohtanut, mutta aikataulu meni tiukaksi ja vitsi, mä… en tiedä, anteeksi, en mä tahallani, en…" Aikuinen nainen pitää minua hartioista edelleen kiinni ja nostaa epäuskoiset kasvoni kevyellä kosketuksella leukaani. "No niin. Ei ole mitän hätää. Ota tyttö ja menkää kotin lepäämään. Tuo tyttö huomenna aamusta taas tänne ja sinä menet lääkärin hakemaan vähän apua. Tätä sattuu joskus. Pienen lasten vanhemmat on uskomattoman paineen alla. Älä meistä aikuisista huoli. Kaikki kääntyy hyväksi, usko minua.". Vasta, kun saan pienen tyttäreni syliini tajuan, että nainen ei ole Sannin omia hoitajia. Kurtistan vähän kulmiani ja hiukan murtaen suomea puhuva kurdinainen hymyilee minulle. "Olen sijainen tänän ja huomenna. Sairastapaus. Huolehdi itsestäsi. Lapsesi tarvitsee sinua." Hän sanoo ja vilkuttaa meille hyvästiksi poistuessaan päiväkotiin sisälle. Hän menee luultavasti laittamaan paikat kiinni ja poistuu sitten omaan kotiinsa missä ikinä se sitten onkaan. Paha oloni painuu syrjään kun Sannin herkeämätön katse on minussa kiinni. Lapsi tuntuu kysyvän minulta tapahtuneesta, mutta en halua sanoa mitään. Painan lapsen päätä olkapäätäni vasten ja sanon kaiken olevan ihan hyvin. Äidillä on vain vähän pahamieli kun äiti ei oikein tiedä mistään mitään. Sanni puristaa minua syliinsä koko kotimatkan. Olen turtana tapahtuneesta, emmekä sano sanaakaan koko matkan aikana. Kun pääsemme portille, lasken Sannin maahan ja otan häntä kädestä kiinni. Katson talon nuhjuisia seiniä uudelleen. Tunnen tarvetta korjata kaikki. Jokainen nurkka ja räystäs. Naulat on naulattava uudelleen ja ulkoseinät on maalattava. Räystäät päätän puhdistaa tällä viikolla ja lupaan itselleni puhua Oton kanssa remontista. Tämä on minun koti. Meidän koti. Se näyttää juuri siltä kun sieluni ja minä haluan, että se näyttää paremmalta.

----------------------------------------------------------------------------------------------

Vielä on sivuja kirjoitettavana... kohta, oi kohta mä saan kirjoittaa kokonaisen viikon!

Kahden tässä maailmassa

Olen sinun. Hengitän tuoksuasi, enkä saa tarpeeksi.
Olen sinun ja sinä olet minun.
Odotan niitä hetkiä päivässä jolloin olemme kahden tässä maailmassa.
Odotan niitä hetkiä.

Olen rakastunut. Olen ollut jo monta aikaa. Siihen samaan ihmiseen. Jokaisena päivänä ja hetkenä. Rakastan. Rakastan niin paljon ja silti tuntuu, ettei se riitä.
Miehen tuoksu aamulla kypyhuoneessa, tyynyssä ja rinnalla. Sen ainoan, oikean.
Rakastan enemmän kuin eilen. Enemmän kuin hetki sitten. Suljen silmät ja näen sinut siinä, ihan lähelläni.

Vaikka maailma on julma, kylmä ja hiljainen, olet siinä, minun vierelläni. Se nvuoksi jaksan jokaisen mäen, vuoren ja myrksyn. Jaksan matkata maan ääriin. Että voin olla sinun kanssasi kahden tässä maailmassa.

Ennen kuin sanot mitään...

Olet hiljaa, olet siinä.
Ennen kuin sanot mitään, katso minua silmiin.
Olet kaunis, olet ikuinen.
Ennen kuin sanot mitään, ota minut syliin.

Olen hiljaa, olen tässä.
En sano mitään, katson sinua silmiin.
Olet kaunis, olet ikuinen.
En sano mitään, ota minut syliin.

Älä koske muhun nyt

Älä koske muhun nyt.
Älä koske kun olet kauempana kun koskaan.
Älä koske muhun nyt kun ikkunaan sataa vettä.
Älä kokse muhun nyt kun et enää rakasta mua.

Mä menen pois vaikka pyydät mua jäämään.
Mä menen pois, koska haluat niin.
Menen pois, ettet jättäisi mua ensin.
Menen pois.

Älä koske muhun nyt kun et enää rakasta.
Älä koske muhun nyt kun ei ole enää mitään.

Menen pois.
Menet pois.


 

Kivun piinaama

Istun. Se sattuu niin, että minun on pakko vaihtaa asentoa. "Älä kiemurtele" minulle sanotaan. Yritän pysyä paikallani, mutta levottomat jalkani eivät anna armoa ja minä liikahtelen levottomasti. Tunnen kuinka hermostuneet katseet piirittävät minut, mutta yritän olla huomaamatta sitä. Minä keskityn niin hyvin kuin vain voin, lupaan sen.

En jaksaisi kirjoittaa enää yhtään. Käsialani alkaa haparoida, mutta minun on kirjoitettava vielä monta sanaa. Väsyttää ja tuntuu raskaalta. Lopetan kesken kaiken ja minulle tulee paha mieli kun opettaja ei hyväksy kirjoitustani. yritän uudelleen ja väsyn entisestään.

Pääni on raskas kuin kivinen paino kaivon kannen päällä. Siristän silmiäni, mutta en pysty enää näkemään kunnolla. Haluaisin mennä nukkumaan, mutta en voi sillä työt pitää tehdä. Yritän, mutta särky ottaa ylivoiman ja pakotan itseni lepäämään. Työt jää taas tekemättä ja minun on tehtävä muutama tunti enemmän niiden eteen.

Luistin puristaa jalkapöytääni ja sääreni huutaa kivusta. Sirklaan minkä ehdin, kunnes en enää pysty. "Vastahan me tultiin!". "Joo, mutta nyt sattuu niin paljon, että en enää pysty. Luistelkaa te, minä katselen täältä." Pystynköhän koskaan luistelemaan ilman kipuja?

Minun elämä on ihan tavallista. Minulla ei ole mitään vakavaa sairautta vain nippu pieniä harmillisia juttuja. Pieniä juttuja on kertynyt niin, että olen huomannut niiden tuottavan minulle kohtuutonta haittaa. Mutta sille ei voi mitään. En voi muuta, kuin yrittää. Teen töitä vaikka väsyttäisi ja silmiin sattuu. Luistelen, koska lapset pyytävät kerran vuoteen minutkin mukaansa. Juoksen, jotta pysyisin edes jotenkin kasassa. Istun, kun työni niin vaatii tai koulutus tai kurssi tai kokous tai mikä vaan. Kirjoitan, vaikka ranne on niin solmussa, etten kivulta aina huomaa kirjoitusvirheitä.
Minun elämä on täynnä kipua ja särkyä. Joka päivä. Halusin tai en. Minun on vain elettävä sen kanssa. Kaikkien pikkujuttujen. Niitä on paljon. Niin paljon, etten muista niitä luetella kun niitä kysytään. Mikään niistä ei liity toisiinsa ja kaikki niistä ovat toisissaan kiinni. "Sä nyt olet vain sellainen, opettele elämään sen kanssa." Lääkäri totesi. Phuh. Opettelen, opettelen. Olen opetellut yli kolmekymmentäkolme vuotta.
Kaikkeni olen sen eteen tehnyt, ettei minuun sattuisi, mutta se ei auta. En voi siis muuta, kuin hymyillä ja nousta maasta uudelleen. En anna sen kaataa minua. Popsin särkylääkkeitä kuin makeisia, syön terveellisesti ja lähes optimaalisesti, liikun oikein ja riittävästi, lepään ja ravitsen sielua. Järjestän elämääni niin, että voin olla mahdollisimman vapaasti ja onnellinen. Kyllä tämä tästä sanoi mummo kun lumessa tarpoi... vai miten se oli.