Mama Dreamer

Pidättäkää hengitystä! Kurkatkaa varovasti verhon taakse... Alla uusi pätkä "Onnellisesta". Mitäpä tämä sinussa herättää? Herättääkö mitään? Kerro, kommentoi ja tunne! " En ole koskaan ollut masentunut. Paitsi silloin kun Silja syntyi. Nyt maailma kaatuu päälleni, vaikka yritän pyristellä vastaan. Puhelin roikkuu edelleen kädessäni, enkä osaa sulkea sitä. Tältäkö masennus tuntuu? Mutta miksi, miksi helvetissä tämän kaiken pitää tapahtua minulle ja minun pienelle perheelleni, joka ei ole tätä totisesti ansainnut? Ulkona koivu näyttää yksinäiseltä. Sen alastomat oksat roikkuvat surullisina ja heiluvat tuulen mukana, kuin hakeakseen lohtua sen hiljaisesta kosketuksesta. Puhelin putoaa kädestäni, mutta olen lamaantunut. En pysty liikkumaan. Ulkona sataa. Tytöt ovat märkiä kun tulevat kotiin, ajattelen. Pitää laittaa kone pyörimään heti, ettei märät vaatteet ala haista ummehtuneelle. Nousen robottimaisesti paikaltani ja kävelen kylpyhuoneeseen. Lataan pyykkikoneen täytee...

Olen istunut tässä koneella jo liian kauan. Selkäni välilevyt vihoittelevat ja pikkuisella on kakka housussa. Mutta. Mutta kun nyt on niin hyvä tunnelma. Selaan ihani kuvia Pinterestissä ja mieleni karkaa mitä hauskimpiin ajatuksiin omasta talosta, pihasta jonka koristelen itsetehdyillä kynttilöillä ja ruukkupuutarhasta joka elää kanssani vain sen pienen hetken. Musiikki soi ja ulkona on kaunis kuura. Olen ihan varma, että kevät alkoi tänään. Niin se teki. Tänään se alkoi. Maisemoin mielessäni puutarhajuhlia jotka on järjestetty vain minulle ja perheelleni. Kuinka kesäiltana vietämme ihania hetkiä hyvän musiikin ja mainion ruoan seurassa. Olen koristellut pihapuuhumme valoja ja rakentanut lyhtyjä lasipurkeista. Olen ripustanut niitä sinne tänne ja kirpputorilta ostettu, itse "tuunattu" puutarhapöytä on koristeltu tuoreilla kukkasilla naapurikedolta. Jokainen astia on erilainen, jokainen tuoli on erilainen, jokainen ihminen on erilainen. Illan viiletessä kiedomme ympärillemm...

Tarinat joita en saa kerrottua, tunteet joita en saa tunnettua. Niitä on nippu. Yritän olla analysoimatta itseäni liikaa ja antaa ajan kulua. Tulee vielä se päivä kun saan kertoa, sanoa, tuntea. Yksi unelmistani on saamassa käänteentekevän mahdollisuuden. Olen saamassa mahdollisuuden kirjoittaa ja tekstini voivat tavoittaa muutaman ihmisen enemmän kuin tämä minun ikioma piskuinen blogini. Olen siis elämäni kynnyksellä ja tihkun jännistystä, odotusta ja riemua. Samaan aikaan minua pelottaa. Jos tämä onkin vain unelmaa, jonka luulen toteutuvan? Ehkä tuleekin jotain muuta ja minun onnettomat sanani jäävät sen muun alle. Ehkä lupaus tulevasta otetaan minulta pois. Silloin kaivaudun syvemmälle arkeen ja teen töitä enemmän, että voin tehdä niitä vähemmän. Sitten minun pitää alkaa ottamaan aikaa jostakin, mistä en halua ottaa sitä ja se tuntuu vielä kaukaiselta. Olen haluton etenemään niin. Tiedän, tiedän; "pitää tehdä töitä unelmiensa eteen", mutta onko sen vuoksi pakko uhrata pe...

Minä ole vahvasti asenteellinen aikuinen. Vaikka pidän itseäni joskus ihan älykkäänä ihmisenä, huomaan olevani joskus jopa kaksinaamainen. Olen saattanut ajoittain julistaa, että minua ärsyttää vahvasti asenteelliset ihmiset. Ihmiset, jotka eivät pysty näkemään omien asenteidensa läpi. No niin. Minä olen itse sellainen. Minulla on vahvoja asenteita liittyen jos jonkinmoisiin asioihin. Pahimmillaan se on sitä, että yritän ujuttaa oman mielipiteeni ja ajatukseni jonkun toisinajattelijan päähän. Kuten esimerkiksi ruokailutottumukset, liikunta tai kasvatus. Rakkaat ystäväni joutuvat jatkuvasti minun asenteideni kohteeksi. Tuossa hiljan Joulun alla ripitin ystävääni lapsensa kasvattamisesta. Enhän minä voi tehdä niin! Herran jestas sentään. Jouduin pyytämään anteeksi, sillä tällä kertaa huomasin ja häpesin. Kävin tänään lääkärissä. Tunnustin avoimesti syöväni 5g päivässä D-vitamiinia. Lääkäri ei ollut uskoa korviaan ja totesi, ettei ole ihme, että lokakuussa mittauttamani arvo on niin h...

Minun ruokavalioni on tarkka. On paljon asioita mitä en voi syödä pidemmän päälle ja paljon asioita mitä voin. Olen matkalla. Etsin rytmiä, helppoutta ja käytännöllisyyttä. Olen joutunut heittämään romukoppaan kaiken virallisterveellisen ja ennen kaikkea sen opitun. Monen vuoden työn tuloksena elämä on vähän helpompaa ja selkäranka ohjaa kaupassa aina ensin HeVi osastolle jossa vietän suurimman osan ajasta ja jonne upotan suurimman osan rahasta. Mutta vielä en ole siinä pisteessä, että elämä olisi helppoa ja valinnat luontevia. Olen edelleen vailla monipuolisuutta ja sorrun jatkuvasti vanhaan totuttuun mukahelppoon. Minulla on myös moraali, omatunto tai miksi sitä sanoisi. Sellainen joka huutaa minulle joka kerta kun kävelen läskipalan eteen. "Et osta! Et voi taas ostaa lihaa. Jätä se!" Mutta sivuutan sen ja nappaan possun ostoskärryihin. Sivuutan sen, koska se on niin helppoa. Possu uuniin ja kasvikset perään. Terveellistä ja hyvää, mutta.... kun se possu. Se on tullut teh...

Istun junassa yksin. Olen jättänyt lapseni kotiin. Monen vuoden jälkeen, on minun vuoroni. Minun vuoroni istua tässä, yksin. Odotan tältä niin paljon. Odotan ensimmäistä lasia punaviiniä, illallista ilman lapsia, huutoa, itkua ja kiirettä. Maisemat vaihtuu ja mitä kauemmaksi kotoa matkani minua vie, sen iloisempi olen. Vedän syvään henkeä ja hymyilen salaa itsekseni. Kotoa lähtiessäni jätin lasten henkilöllisyykortit pöydälle niin, että ne ovat heti esillä. Koti on siivottu ja asiat järjestetty. Jos en enää palaa. Suutelin lapseni, vuodatin kyyneleen. Suutelin mieheni ja rohkaisin mieleni. Jos en enää palaa. Olen jo kaukana, enkä halua palata vielä. Puuteri leviää kasvoilleni keveästi. Poskille kevyt puna ja huulille kiille. Olen valmis illalliselle. Vatsassani on perhosia ja katselen kaikkia näitä vieraita ihmisiä. Minua vähän kylmää ja vaistomaisesti etsin lapsiani, mutta ennen kun huolestun, muistan. Olen jättänyt lapseni kotiin. On minun vuoroni istua yksin, juoda lasillinen hyvä...

Tämä on ote kirjoitustyönalla olevasta kirjastani. Onko tuttua? Herääkö muistot jossakin kaukana? Kiireisen äidin arkea... --------------------------------------------------- En avannut ensimmäistäkään kirjaa kotimatkalla. En tuntenut normaalia pakottavaa tarvetta selata yhdenkään sivuja. Kirjat painoivat kasissa kun kävelin viimeisiä metrejä. Pysähdyin portinpieleen. Katselin taloamme. Milloin onni on jättänyt tuon talon? Se on kaunis ja pieni, mutta se ei ole onnellinen koti enää. Kun me saimme sen, se oli onnellinen. Siellä on eletty normaalia tasapaksua, mutta onnellista elämää. Tai niin luulisin. Talon maalatut seinät alkavat kaivata uutta kerrosta ja räystäät notkuu. Otto on ihan kohtuullisen taitava käsistään, mutta se ei näy ainakaan talossamme. Oton taidot ja kädet ovat eräänkin rakkaan konepellin alla. Huokaan syvään ja otan päättäväisesti askeleen kohti ovea. En tiedä mitä minun pitäisi tuntea. Olenko katkera Otolle kun hän ei ole pitänyt huolta talostamme. Onko se yks...

Olen sinun. Hengitän tuoksuasi, enkä saa tarpeeksi. Olen sinun ja sinä olet minun. Odotan niitä hetkiä päivässä jolloin olemme kahden tässä maailmassa. Odotan niitä hetkiä. Olen rakastunut. Olen ollut jo monta aikaa. Siihen samaan ihmiseen. Jokaisena päivänä ja hetkenä. Rakastan. Rakastan niin paljon ja silti tuntuu, ettei se riitä. Miehen tuoksu aamulla kypyhuoneessa, tyynyssä ja rinnalla. Sen ainoan, oikean. Rakastan enemmän kuin eilen. Enemmän kuin hetki sitten. Suljen silmät ja näen sinut siinä, ihan lähelläni. Vaikka maailma on julma, kylmä ja hiljainen, olet siinä, minun vierelläni. Se nvuoksi jaksan jokaisen mäen, vuoren ja myrksyn. Jaksan matkata maan ääriin. Että voin olla sinun kanssasi kahden tässä maailmassa.

Olet hiljaa, olet siinä. Ennen kuin sanot mitään, katso minua silmiin. Olet kaunis, olet ikuinen. Ennen kuin sanot mitään, ota minut syliin. Olen hiljaa, olen tässä. En sano mitään, katson sinua silmiin. Olet kaunis, olet ikuinen. En sano mitään, ota minut syliin.

Älä koske muhun nyt. Älä koske kun olet kauempana kun koskaan. Älä koske muhun nyt kun ikkunaan sataa vettä. Älä kokse muhun nyt kun et enää rakasta mua. Mä menen pois vaikka pyydät mua jäämään. Mä menen pois, koska haluat niin. Menen pois, ettet jättäisi mua ensin. Menen pois. Älä koske muhun nyt kun et enää rakasta. Älä koske muhun nyt kun ei ole enää mitään. Menen pois. Menet pois.  

Istun. Se sattuu niin, että minun on pakko vaihtaa asentoa. "Älä kiemurtele" minulle sanotaan. Yritän pysyä paikallani, mutta levottomat jalkani eivät anna armoa ja minä liikahtelen levottomasti. Tunnen kuinka hermostuneet katseet piirittävät minut, mutta yritän olla huomaamatta sitä. Minä keskityn niin hyvin kuin vain voin, lupaan sen. En jaksaisi kirjoittaa enää yhtään. Käsialani alkaa haparoida, mutta minun on kirjoitettava vielä monta sanaa. Väsyttää ja tuntuu raskaalta. Lopetan kesken kaiken ja minulle tulee paha mieli kun opettaja ei hyväksy kirjoitustani. yritän uudelleen ja väsyn entisestään. Pääni on raskas kuin kivinen paino kaivon kannen päällä. Siristän silmiäni, mutta en pysty enää näkemään kunnolla. Haluaisin mennä nukkumaan, mutta en voi sillä työt pitää tehdä. Yritän, mutta särky ottaa ylivoiman ja pakotan itseni lepäämään. Työt jää taas tekemättä ja minun on tehtävä muutama tunti enemmän niiden eteen. Luistin puristaa jalkapöytääni ja sääreni huutaa kiv...