Siirry pääsisältöön

Kurkista verhon taakse!

Pidättäkää hengitystä! Kurkatkaa varovasti verhon taakse...
Alla uusi pätkä "Onnellisesta". Mitäpä tämä sinussa herättää? Herättääkö mitään? Kerro, kommentoi ja tunne!

"En ole koskaan ollut masentunut. Paitsi silloin kun Silja syntyi. Nyt maailma kaatuu päälleni, vaikka yritän pyristellä vastaan. Puhelin roikkuu edelleen kädessäni, enkä osaa sulkea sitä. Tältäkö masennus tuntuu? Mutta miksi, miksi helvetissä tämän kaiken pitää tapahtua minulle ja minun pienelle perheelleni, joka ei ole tätä totisesti ansainnut? Ulkona koivu näyttää yksinäiseltä. Sen alastomat oksat roikkuvat surullisina ja heiluvat tuulen mukana, kuin hakeakseen lohtua sen hiljaisesta kosketuksesta. Puhelin putoaa kädestäni, mutta olen lamaantunut. En pysty liikkumaan. Ulkona sataa. Tytöt ovat märkiä kun tulevat kotiin, ajattelen. Pitää laittaa kone pyörimään heti, ettei märät vaatteet ala haista ummehtuneelle. Nousen robottimaisesti paikaltani ja kävelen kylpyhuoneeseen. Lataan pyykkikoneen täyteen pyykkiä ja pistän sen käyntiin. Kun tämä tuiki tärkeä askare on suoritettu, siirryn keittiöön ja kaadan keittämäni kahvin kuppiin. Lorautan maitoa ja istun keittiön pöydän ääreen maistelemaan sitä. Se maistuu vähän palaneelta. Taitaa olla paahdossa vähän eroa. Joskus sitä huomaa kun juo aina samaa merkkiä, että paahdoissa on vähän eroa. Maku voi muuttua ja olenpa joskus jättänyt koko paketillisen kahvia juomattakin, kun se on maistunut liian kitkerältä. Mutustelen makua suussani ja ajattelen, että tätä makua voisi vähän hälventää jos lisäisi aavistuksen kiehuvaa vettä. En kuitenkaan tee sitä, vaan annan palaneen kahvin liukua kurkustani alas.  Kun kuppi on tyhjä, jään paikoilleni istumaan. Kuuntelen pesukoneen ääniä. Kilinää, kolinaa, lorinaa ja suhinaa. Äänet tuntuvat porautuvat päästäni läpi ja mieleni tekee korvatulppia. Minulla ei taida olla niitä missään. Katseeni on nauliintunut ulos. Siellä ei näy mitään, tai ehkä sittenkin. Taivaalla lentää pikkulintuja. Millähän oikeudella ne lentelevät juuri nyt tuolla niin vapaina? Lentääköhän äiti niiden kanssa? Jos äidistä tulikin pikkulintu, joka lentää nyt rauhassa parvensa mukana. Sydämeni jättää lyönnin väliin. En saa henkeä kunnolla, mutta yritän olla haukkomatta, etten pyörry. Tytöt tulevat ihan kohta kotiin ja minun pitää laittaa heille ruokaa. Työnnän polvitaipeillani tuolini kauemmas ja nousen varovasti pöydästä. Vien tyhjän kahvikupin tiskialtaalle ja otan jääkaapista ruokaan aineksia. Olen varannut aineita kasvissosekeittoon, mutta en oikein enää tunnu muistavat mitä kaikkea siihen tulee. Alan ajattelematta kuoria kaapista löytämiäni porkkanoita, kun kuulen kun ovi käy. Kasa iloisia tyttöjä juoksee ovesta sisälle ja huutelevat minulle. "Kukkuu äiti, ootko kotona?" "Olen. Laitan ruokaa. Pistäkää märät vaatteet kylppäriin niin pesen ne teille huomiseksi." Sanon kun kuorin vielä viimeisiä porkkanoita. Ojennan itseni parempaan ryhtiin ja kurotan kaapista leikkuulautaa, jotta voin pilkkoa porkkanat kattilaan. Sitten kaivan laatikosta isoimman kattilan joka meillä on ja veden lisämisen jälkeen laitan sen liedelle ja lieden päälle. Otan veitsen käteeni ja alan pilkkoa porkkanoita rauhalliseen tahtiin. "Äiti, ei ulkona sada. Ei me olla märkiä. Onko kaikki hyvin?" Silja kysyy selkäni takaa. Säikähdän vähän, sillä en kuullut tytön lähestymistä. "On, on. Kaikki on ihan hyvin. Mä olin katsovinani, että siellä on märkää. No ei sitten. Sittenhän kaikki on tosi hyvin." Silja koskettaa olkapäätäni, mutta ravistan hänen kätensä hellästi pois. Kosketus ei tunnu hyvältä vaan nostaa välittömästi kurkkunpäähän oksettavan tunteen. Silja ei sano mitään, mutta hän ymmärtää poistua keittiöstä paimentamaan pienempiään. Otto on jäänyt tekemään ulos jotakin, enkä muista hänen olemassa oloaan. Kaikki porkkanat on viipaloitu pieniksi kuutioiksi kattilaan."

Miltä tuntui? TIedän, että se on irroitettu kontekstistaan, mutta kaikenlaiset palautteet voisi olla nyt tervetulleita.

Pus.

ps. perjantaina saan kirjoittaa koko päivän!!!

Kommentit

  1. Teksti on selkeesti/hyvin kirjoitettu! Huomaan tulevani tänne aina lukemaan uuden postauksen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 kiitos kommentistasi! Hienoa, että löydät itsesi täältä aina uudelleen. Toivottavasti saan pidettyä sinut jatkossakin. :)

      Poista
  2. Hyvä tunnelma tekstissä. Jatka vain hyvää työtä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kumarran. Hauskaa, että teille maistuu. Nyt on hyvä draivi ja oppimisen määrä on ihan uskomaton.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kun sattuu, sattuu niin paljon.

Olen saanut kuulla tehneeni asioita menneisyydessä väärin. Sain myös kuulla tekeväni tiettyjä asioita edelleen väärin. Yhden ihmisen tuskanhuuto tuntuu kauhealta. Kuin ilmat lyötäisiin pihalle. Kuin joku potkisi sinua päähän. Au, sattuu! Sattuu! Minua on syytetty kaikenlaisesta ja oltu samalla syyttämättä. Mutta se tuntuu syytökseltä, kun saat vuosien painon päällesi yhdeltä istumalta. Et voi muuta kuin kuunnella. Et voi, sillä jokaista sanaasi voidaan käyttää sinua vastaan. Joten mieti mitä sanot tai joudut oikeuden eteen. Voi, kun aikaa voisi kääntää taaksepäin. Kun voisinkin muuttaa muiden kokemaa toiseksi. Kun voisinkin muuttaa traumat traumattomiksi. Mutta en voi. Minun pitää siettää se kipu, joka kaikesta tulee. Kipu ja ikävä. Suuri ikävä. Se tunne kun, kun musta vyöryy yli. Kun henki ei enää kulje. Et voi itkeä, et nauraa. Et pysty sanomaan mitään järkevää, tai ainakaan mitään mikä riittäisi. Istun sohvanreunalla. Katson suurin silmin ihmisiä ympärilläni. Mitä olenkaan tehnyt? M...
En muista enää mikä aamu se oli. Tai päivä. Tai mikään. Mut seisoin tiskipöytään nojaten ja katselin mun perhettä. Pieni neljävuotias, yksitoista- ja neljätoistavuotiaat sekä kissa ja mies. Siellä ne touhusivat jotain. En muista mitä, mutta siellä ne kaikki oli. Meillä oli talo ja kaikki hyvin. Paitsi mulla. Mä tajusin siinä, että mä kuolen, jos en tee jotain. Jos nyt en pysähdy ja tee jotain. Monta vuotta myöhemmin on vettä virrannut. Osa perheestä on jakautunut eri osoitteisiin ja lisääkin on tullut. Nyt meitä on kahdeksan. Joo, musta on tullut mummu. Kissa on vaihtunut koiraan. Istun nyt tässä meidän vihreällä sohvalla, vuokrakodissa, kerrostalossa. Ja tunne on sama. Jos nyt en pysähdy, niin kuolen. Musta ei ole tuntunut tältä sitten kohta kymmeneen vuoteen. Luulin jo, ettei koskaan enää tunnukkaan, vaikka tiesin kyllä toisin. Paskaa on satanut niskaan ihan riittävästi. Ihmisiä on menehtynyt ja ihmissuhteita on kariutunut. On menetetty määrätön määrä rahaa ja energiaa helvetin itsep...

Kello on yöllä 1:45 ja istun pimeässä keittiössä ja kirjoitan. Päästän irti.

Ihan kohta on aika. On aika päästää irti. Surusta, ikävästä, kivusta ja tuskasta. Sisaruksista. Puukonkääntäjistä. Tämä matka Teneriffalle huhtikuun alussa 2022. Matka on ollut tähän astisen elämäni kauhein matka. Vaikka millä mittarilla laskisi, niin tämä on ollut elämäni suurimpia tragedioita. Olen saanut ja minulta on otettu. On otettu ja olen saanut. Kaikkea sitä ja moneen eri kertaan. Kaikki alkoi siitä, kun faija sairastui lomamatkalla koronaan. Ensimmäiset maailmanlopun merkit alkoivat jos siitä miten me aloimme hoitamaan faijan asioita siellä. Kaikki meni väärin. Ihan kaikki.  Matkan aikana faija sairastui ja kuoli rakastamassaan paikassa Teneriffalla päivettyneenä, iho käsivarresta kesien. Pidimme faijaa kädestä kiinni ja annoimme luvan lähteä. Oli aika. Taistelu oli jatkunut jo siitä, kun faija sairastui ensimmäisen kerran munuaistautiin  karvan päälle 40 vuotiaana. Nyt oli aika lopettaa pelleily ja antaa ikuinen rauha. Kaikesta kivusta ja tuskasta vapautunut isä lip...