Häpeä mun päälleni

Istun autoon, takapenkille. Ystäväni istuu viereeni. Hieno Volvo, jossa on nahkapenkit, lipuu eteenpäin ja lähtee kohteeseen. 

Minua ei jännitä. Tuttuja ihmisiähän nämä. Alamme jutella yhdestä jos toisesta. Juttu kulkee soljuvasti ja mieleni tuntuu tyytyväiseltä.

Sitten se tapahtuu. Se mitä osasin kyllä odottaa, mutta minkä toivoin vain katoavan ilmaan kuin savu. Keskustelu siirtyy duuneihin. Aina duuneihin. Tuska höristää korviaan ja kuuntelee tarkasti. Aah. Duuniasioita. Niitä, joita minulla ei ole, ei ole ollut vähään aikaan, eikä tule.

Ysätäväni puhuu innoissaan. Uusi duuni, uudet kuviot. Miten ihanaa. Palkka juoksee ja elämä tuntuu hymyilevän.

Hymyilen. Mutta minua ei hymyilytä. Häpeä kuuntelee ja odottaa. Odottaa vuoroaan. Se haluaa nostaa punan kavoilleni ja päästää tuskan irti. Mutta minä nielen. Ja odotan. Veri pumppaa suonissani ja soi korvissani.

"Mites sun duunikuviot?" Kysyy hyvää tarkoittava ystäväni. 

Kaboom! Häpeä. Se on odottanut tätä hetkeä. Sitä se tekee joka kerta, kun kohtaan ihmisiä. Aina ja kaikkialla joku kysyy työkuvioista. Aina. Kuin meidät määriteltäisiin työn kautta.

Häpeä. "No ne on jäässä ainakin jouluun saakka..." takellellen kerron ja yritän kuulostaa varmalta, hyvältä tyypiltä jolla on selvät sävelet. Häpeä tuntuu kuumotuksena poskilla. En ymmärrä tätä. Ei MINUA saa hävettää. Minä olen kaiken tuollaisen yläpuolella, vai olenko?

Mieleni mutkittelee syyllisyydessä. Se kierii ja painii veren mukana joka soluun. Ahdistus tarttuu sitä kädestä ja menee mukana. Se liukuu kuin se olisi silikonia. Liukuu verisuoniini ja sitä kautta ohimoille. Olen työtön. Olen arvoton. Olen mieleltäni sairas. Olen erilainen kuin muut. Olen, mutta en saisi olla.

Päätä särkee. Tämä on niin... niin elämää. Elämää jota en koskaan halunnut elää, mutta olen siihen sidottu. Minä, työttömyys, sairasloma. Kaikki se, johon en koskaan uskonut.

Mutta sitten elämä tuli ja avasi oven, jonka taakse en olisi koskaan halunnut mennä, mutta menin, koska muutakaan ei ollut. Kaboom. Sairastuin. 

Minua hävettää. Hävettää sanoa ääneen, että hävettää. Hävettää myöntää, että olen vain ihminen. Haavoittuvainen ja pieni. Elämän potkima. 

Anna anteeksi äiti, etten ollut sellainen kuin luulin sinun haluavan. Anna anteeksi isä, etten kyennyt elättämään itseäni työllä. Minusta tuli tällainen, pieni ja viallinen.