Siirry pääsisältöön

Koira vaeltaa puolelta toiselle. Puista pudonneet lehdet on kuurassa. Talvi tulee, se on selvä. Mä puristan käsiäni nyrkkiin. Hengitän raitista ilmaa ja koitan olla ajattelematta. Musiikki soljuu korvissa. Taas.

Kukaan ei tunne mun tuskaa. Se kaivaa mun sielua ja vaikka kuinka pinnistelen, se on siellä. En halua ja koitan taistella sitä vastaan, mutta se on.

Mä voitan tän vielä. Tiedän sen. Olenhan voittanut tämän ennenkin. Ja siinä se on. Toivo. Olen etsinyt sitä ja uurastanut sen eteen. Se on siellä.

Mutta miksi se tuntuu niin kaukaiselta? Ja kun ulkoa pääsen sisälle, miksi minä istun taas tässä sohvalla ja kutistun pieneksi rusinaksi. Yksinäiseksi rusinaksi, joka on kuivunut ja maistuu homeelta.

Kävin kurssin. Viiden viikon mittaisen.  Siellä käsiteltiin myös toivoa. Se avasi jonkun sopukan ja näin sen toivonpilkahduksen jossain. Yritän pitää siitä kiinni. Kurssista oli muutakin hyötyä. Se avasi ovia. Niistä lisää joskus myöhemmin. 

Aah. Ääh. Televisiosta tulee remonttiveljekset. Ihmiset ostavat koteja ja remontoivat niistä ihmeellisiä. Upeita. Sekin ahdistaa. Minulla ei ole enää sitä kotia. Upeaa kotia, jossa olisimme voineet viettää monen monituista vuotta.

Miksi, oi miksi se tuli taas mieleen? Kaikki asiat paahtavat mieleen yksi kerrallaan ja olo on tukalampi kuin vielä hetki sitten. Kirosana. Toivo. Mihin se katosi? Ei, tuolla se on. Minulla on nyt koti, josta pidän kiinni. Ei sellainen, kuin olin kuvitellut, mutta hyvä ja sopiva. Se riittää.

Pidetään yhdessä kiinni toivosta. Siitä pienestäkin. Koska se pelastaa sitten, kun on sen aika.

Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kun sattuu, sattuu niin paljon.

Olen saanut kuulla tehneeni asioita menneisyydessä väärin. Sain myös kuulla tekeväni tiettyjä asioita edelleen väärin. Yhden ihmisen tuskanhuuto tuntuu kauhealta. Kuin ilmat lyötäisiin pihalle. Kuin joku potkisi sinua päähän. Au, sattuu! Sattuu! Minua on syytetty kaikenlaisesta ja oltu samalla syyttämättä. Mutta se tuntuu syytökseltä, kun saat vuosien painon päällesi yhdeltä istumalta. Et voi muuta kuin kuunnella. Et voi, sillä jokaista sanaasi voidaan käyttää sinua vastaan. Joten mieti mitä sanot tai joudut oikeuden eteen. Voi, kun aikaa voisi kääntää taaksepäin. Kun voisinkin muuttaa muiden kokemaa toiseksi. Kun voisinkin muuttaa traumat traumattomiksi. Mutta en voi. Minun pitää siettää se kipu, joka kaikesta tulee. Kipu ja ikävä. Suuri ikävä. Se tunne kun, kun musta vyöryy yli. Kun henki ei enää kulje. Et voi itkeä, et nauraa. Et pysty sanomaan mitään järkevää, tai ainakaan mitään mikä riittäisi. Istun sohvanreunalla. Katson suurin silmin ihmisiä ympärilläni. Mitä olenkaan tehnyt? M...
Lähetä kommentti
Lue lisää
En muista enää mikä aamu se oli. Tai päivä. Tai mikään. Mut seisoin tiskipöytään nojaten ja katselin mun perhettä. Pieni neljävuotias, yksitoista- ja neljätoistavuotiaat sekä kissa ja mies. Siellä ne touhusivat jotain. En muista mitä, mutta siellä ne kaikki oli. Meillä oli talo ja kaikki hyvin. Paitsi mulla. Mä tajusin siinä, että mä kuolen, jos en tee jotain. Jos nyt en pysähdy ja tee jotain. Monta vuotta myöhemmin on vettä virrannut. Osa perheestä on jakautunut eri osoitteisiin ja lisääkin on tullut. Nyt meitä on kahdeksan. Joo, musta on tullut mummu. Kissa on vaihtunut koiraan. Istun nyt tässä meidän vihreällä sohvalla, vuokrakodissa, kerrostalossa. Ja tunne on sama. Jos nyt en pysähdy, niin kuolen. Musta ei ole tuntunut tältä sitten kohta kymmeneen vuoteen. Luulin jo, ettei koskaan enää tunnukkaan, vaikka tiesin kyllä toisin. Paskaa on satanut niskaan ihan riittävästi. Ihmisiä on menehtynyt ja ihmissuhteita on kariutunut. On menetetty määrätön määrä rahaa ja energiaa helvetin itsep...
1 kommentti
Lue lisää

Kello on yöllä 1:45 ja istun pimeässä keittiössä ja kirjoitan. Päästän irti.

Ihan kohta on aika. On aika päästää irti. Surusta, ikävästä, kivusta ja tuskasta. Sisaruksista. Puukonkääntäjistä. Tämä matka Teneriffalle huhtikuun alussa 2022. Matka on ollut tähän astisen elämäni kauhein matka. Vaikka millä mittarilla laskisi, niin tämä on ollut elämäni suurimpia tragedioita. Olen saanut ja minulta on otettu. On otettu ja olen saanut. Kaikkea sitä ja moneen eri kertaan. Kaikki alkoi siitä, kun faija sairastui lomamatkalla koronaan. Ensimmäiset maailmanlopun merkit alkoivat jos siitä miten me aloimme hoitamaan faijan asioita siellä. Kaikki meni väärin. Ihan kaikki.  Matkan aikana faija sairastui ja kuoli rakastamassaan paikassa Teneriffalla päivettyneenä, iho käsivarresta kesien. Pidimme faijaa kädestä kiinni ja annoimme luvan lähteä. Oli aika. Taistelu oli jatkunut jo siitä, kun faija sairastui ensimmäisen kerran munuaistautiin  karvan päälle 40 vuotiaana. Nyt oli aika lopettaa pelleily ja antaa ikuinen rauha. Kaikesta kivusta ja tuskasta vapautunut isä lip...
1 kommentti
Lue lisää