Minulla on ollut vuosien aikana pakko kirjoittaa. Olen kirjoittanut päiväkirjaa ja blogeja ja paria kirjaa. Kirjoja en ole koskaan saanut valmiiksi ja blogit on jääneet unholaan, mutta päiväkirjaa pidän edelleen.
Olen poistanut verkosta kokovartaloellin. Älkää kysykö miksi. Siellä olisi ollut paljon luettavaa... mutta se on nyt poissa samoin, kuin kaikki sinne kirjoittamani. Pah.
Miksi sitten kirjoitan taas? Luin tätä blogia jota ole pitänyt vuonna 2013 kun sain diagnoosini. Olen avannut tänne päiviäni ja tunteitani ja koittanut tämän avulla selvitä.
Nyt, kun luen tätä huomaan, miten samanlaisessa jamassa olen nyt. Samoja tunteita ja ajatuksia, vaikka olen jo paljon viisaampi tämän sairauden suhteen.
Samoja ajatuksia jotka kiertävät kehää. Miksi en pääse niistä eroon? Jos siis haluat tietää mitä minulle kuuluu; lue tämä blogi.
On asiat muuttuneetkin. Olen nykyisin työtön. Sairaslomalla oleva työtön. Minulla on kotona enää yksi lapsi ja hänkin on jo kolmannella koulussa. Olemme hävinneet oikeudessa raskaasti ja talous on aivan kuralla. Asumme kerrostalossa ja homeinen mökkimme ammottaa tyhjyyttään odottaen pankin pakkohuutokauppaa. Olemme muuttaneet lohduttoman monta kertaa. Miehelläni on omat juttunsa ja kahdella vanhemmalla lapsella omansa, eikä pikkuinen ole yhtään sen huonompi. Meillä on koira kissan sijaan. Olen nykyisin koulutettu kokemusasiantuntija ja minulla on hyvä verkosto vertaistukijoita.
Kaikki on siis tavallaan paremmin ja tavallaan ihan perseellään.
Mutta se mikä on oleellisesti muuttunut on se, että tiedän nousevani tästä. Tiedän, että tämä kuuluu asiaan ja, että minä möngin täällä hetken. Mutta nousen täältä. Minulla on onnekseni hyvä hoitokontakti ja maailman paras perhe. Ja kiitos teille ystäväni. Ilman teitä olisin ollut täällä aivan liian kauan, enkä usko, että olisi enää olemassa. Teidän vuoksi olen tässä ja nyt. Elän ja hengitän. Teidän ja perheeni. Olen onnekas. Minulla on teidät.
Kommentit
Lähetä kommentti