Koskettelen sitä käsin, maistan sitä. Pyörittelen suussani, tunnen sen kitkerän suloisen maun.
Hiljaisuus repii riekaleiksi tunnotta, kysymättä. Hiljaisuus hellii onnellista kevyenä kosketuksena
sydämessä. Silittää tuskan unohdukseen ja antaa armon rikkoneelle.
Olen rikkonut. Menneisyys ei ole päästänyt minusta irti. Olen satuttanut ihmistä ihmisenä, sairaana,
yksinäisenä. Kun hiljaisuus sulkee minut sisäänsä, kuolen vaikka todellisuudessa synnyn uudelleen.
Istun kylmällä kalliolla. Sen halkeamat tuntuvat allani. Ehkä ne kertovat minulle, että elämään kuuluu uurteita. Syviä ja vaikeita, pinnallisia ja merkityksettömiä.
Hengitän hiljaisuutta, koettelen sitä käsin, maistan sitä. Pyöreä, täydellinen syyllisyys maistuu
kuvottavalta. Sen sormet pyyhkivät hiljaisuuden pois, huuto kaikuu korvissani. Manaavat äänet
kiroavat minut eivätkä anna armoa.
Olen puukottanut rakkaitani. Työntänyt petollisen tikarin syvälle sieluun ja kääntänyt sitä kerta
toisensa jälkeen.
En ole vaiennut. Minun on pitänyt puhdistaa itseni jotta olisin voinut olla jälleen hiljaa.
Täydellinen hiljaisuus on minun kärsimykseni ja onneni. Ajatukset lakkaavat juoksemasta ja
pysähdyn. Verenkiertoni seisahtuu, mutta sydän jatkaa lyömistä. Kallio hengittää kanssani. Huokuu
eilisen lämpöä, enteilee yön kylmää. Tunnen miten se viilenee.
Minä teen kuolemaa. Kaikki meistä tekevät kuolemaa yksinäisinä ja onnettomina. Onnettomuus on
ihmisen peruspiirre. Sitä ei voi poistaa pysähtymällä. Se jäytää sisällämme lakkaamatta ja nousee
pintaan varoittamatta.
Aurinko painuu maan alle jättäen minut maisemaan itkemään. Tunnen pohjatonta surua. Satutan
rakkaitani haluamattani. Olen liikkumatta ja yritän kuulla hiljaisuuden. Se hukkuu mustaan mereen,
enkä saa siitä otetta. Se hukkuu jättääkseen minut. Minua pelottaa ja paleltaa.
Olenko loputtomasti tässä? Ympärilläni hiljaa humisevat männyt, puolukan tuoksuvat varvut. Palelen enemmän kuin koskaan aiemmin. Olen yksin lopullisesti, ikuisesti.
Menetin kaiken illassa. Kukaan ei tiedä sitä. Olen tehnyt itsestäni reikäisen, uppoavan laivan. Olen
viemässä mukanani niitä ihmisiä joilla on merkitystä. Istun tässä ja odotan, että minulle tulisi armo ja
oikeutus.
Hiljaisuus on illuusio. Maailma ei ole koskaan hiljainen. Äänet kantautuvat korviini. Hiljaista on vasta kuolemassa. Jossain kuuluu lapsen itku. Jossain kuuluu aikuisen naisen itku. Itku kuuluu niin kovaa, että kurkkua alkaa pakottaa. Maailma täyttyy äänestä, vaikka hiljaisuus on kouriintuntuvan
todellinen.
Hengitän. Annan ilman virrata sisään ja ulos. Puhisen kuin teepannu. Tasaan sydäntäni hitaasti,
varmasti. Kuulen oman elämäni. Sykkivät suoneni, verenkiertoni. Tunnen täyttyvät keuhkoni
uudelleen ja uudelleen. Tunnen vartaloni, tunteeni, elämäni virran.
Tekoni muuttuvat merkityksettömiksi. Hiljaisuus on tavoittanut minut. Pidän siitä kiinni, enkä halua
päästää irti.
Elli-Jasmiini
Kommentit
Lähetä kommentti