Nousin tänään ylös, mutta tuntui siltä, kuin en olisi herännyt ollenkaan. Päivä kulkee hitaasti ja kuuntelen äänikirjaa hukuttamalla sen aivosumuun. En kuule, mutta en voi olla kuulematta.
Sohva alkaa tuntua ahdistavalta ja raitis ilma houkuttelee. Nousen, puen päälle punaisen takkini ja lenkkarit. Sitten olen valmis. Ulos. Maailmaan.
Kaivan naftaliinista vanhan järjestelmäkamerani ja ajattelen verestellä muistoja. Muistoja joita ei oikein ole. Kamera on minulle yhtäkkiä mysteeri. Mitä nämä nappulat oikein on ja mitä ihmettä minä teen.
En pääse metriäkään, kun näen ensimmäisen kuvauskohteen.
Metsä parantaa minua. Sen värit. Ikuiset värit. Kuvasin vanhalla kamerallani, mutta tie ei ollut smootti. Se ei suostunut kuvaamaan ja kuva oli linssistä katsottuna suttuinen. Miksi?!
Jos olisin aikoinani käynyt kursseilla niin osaisin varmaan vähän paremmin. Tai jos olisin viitsinyt tutkia alan kirjallisuutta. Löytyisi netistäkin varmasti hyviä vinkkejä valotukseen ja muuhun. Mutta mutta...
Sain aikaiseksi jonkinlaiset säädöt ja unohdin oman mieleni kokonaan. Luojan kiitos siitä.
Ihan mielenkiinnosta kuvasin samoja kohteita kännykällä. Pettymyksekseni huomasin, että monessa kuvassa kännykkä oli parempi. Koska valotus ja muut detailjet.
En minä ole valokuvaaja. Pidän yksinkertaisista asioista kuvaamisessa. En jaksa muokata niitä. Ne ovat mitä ovat.
Mutta joskus jokunen kuva onnistuu.
Nyt, fazerin sinistä, kahvia ja musiikkia. Metsä parantaa minua ja sen voimalla jaksan nytkin tämän.
Kommentit
Lähetä kommentti