Sydämeni jäätyi vain sulaakseen ja aloittaakseen uuden elämän

Avaan oven ja olen saada sydänkohtauksen. Vihreät silmät ja pellavainen pää nauraa makeinta nauruaan. "Voi prkl!" kiroan ja nauran itsekin. Lapsi rakastaa tätä. Minun säikyttämistä. Säikähdän joka kerta ja lapsi on kyltymätön. Minun pitää varmasti hankkia kohta tahdistin kun tuntuu, että sydämmeni jättää lyöntejä väliin joka kerta!

Ilta taituu yöksi ja istun kynttilän valossa. Muistan miten yksitoista ja puolivuotta sitten elämäni muuttui täysin. Olin juuri mennyt naimisiin ja odotin onnellisesti ensimmäistä lastamme. Sydämeni jäätyi sinä aamuna kun tajusin, että lapseni syntyy nyt. Liian aikaisin.

Kaksikymmentä kahdeksan tuntia sen jälkeen kun sydämeni jäätyi ja minusta tuli voimaton kuori, olen niin shokissa, etten uskalla hengittää. Odotan vain, että tuore isä tulee takaisin luokseni ja kertoo minulle edes jotain. Olen saanut pitkän ja vaikean synnytyksen jälkeen koskettaa pienen pientä nenänpäätä kun hänet jo kiidätettiin kilometrien päähän minusta, ettei pikkuiselta loppuisi voimat, kun hän vasta pääsi tähän maailmaan.

Päivä kuluu hitaasti ja odotan vain, että saan nähdä lapseni. Makaan vuoteellani itkemättä, nauramatta, hengittämättä. En tunne mitään, en ajattele mitään, en ole.
Pyörätuoli kolahtaa kynnyksen yli ja rakkaani pyytää minua mukaansa. Istun tuoliin, enkä huomaa kuinka paljon minuun sattuu. Tuoli kiitää kiihtyvään tahtiin pitkin Helsingin alla kulkevia käytäviä. Me lähes juoksemme, että pääsisimme mahdollisimman nopeasti nämä kilometrit ja saisimme kiinni nämä eron aiheuttamat säikeet. Vastaan tulee ihmisiä valkoisissa takeissa, huoltohenkilökuntaa, mutta ei muita potilaita. Täällä alhaalla on niin hiljaista, kuin ruumishuoneessa. Tunne on sanoinkuvaamattoman pelottava. Emme tiedä mitä meitä odottaa.Olemme vain me ja pelkomme.

Käytävä on loppunut ja hissi nousee kerroksiin. Osaston ovet avautuvat ja meitä on vastassa ystävällinen sairaanhoitaja joka kertoo meille osaston pelisäännöt. En kuule mitä hän sanoo. Korvissani kuohuu ja vereni tuntuu pyrkivan ulos kehostani. Toivoisin, että pääsisin nopeammin, mutta mieheni kuuntelee hoitajaa ja työntää minua rauhallisesti käytävää eteenpäin. Ohitamme huoneita missä on pieniä koppeja. Toisissa palaa valoja, toiset on pimeinä. Sydämmeni tuntuu puristuvan kasaan onnesta ja pelosta, surusta ja epätietoisuuden tuskasta. Pyörät pyörivät ja minusta tuntuu kuin iäisyys olisi kulunut siitä kun tulimme osaston ovista sisään. Miksi hoitaja ei voi vain päästää meitä pikkuisen luo! Miksi en voi vain jo mennä ja ottaa lastani syliini? Puristaa lujaa ja uskoa tulevaan. "Valitettavasti ette voi ottaa lasta ulos kaapista vielä. Voitte varmasti koskettaa varovasti, mutta ei muuta. Poika on vielä niin pikkuinen, että tarvitsee kaiken voiman elämiseen. Annetaan hänelle siis rauha kasvaa. Kosketuksella on kuitenkin parantava voima, joten voitte varmasti vähän silittää häntä. Ja jutelkaa pojalle. Hän tarvitsee teidän ääntänne. Teidän äänet antaa pojalle turvallisuuden tunnetta ja täällä kun piippaa ja  on kaikkea erilaista ääntä koko ajan niin juttelu on hirvittävän tärkeää."

Pyörätuoli ysähtyy huoneen ovelle ja ovi avataan. En mahdu tuolin kanssa huoneeseen koska pikkuiset kopit ovat niin lähekkäin. Näky järkyttää minua. Huone on täynnä pieniä sänkyjä, outoja ääniä, letkuja, mutta samaan aikaan huone on täynnä pohjatonta toivoa. Kävelen ilman kipua lapseni vierelle ja samalla hetkellä tiedän, että mikään ei voi enää erottaa meitä. Maailma voi olla paha paikka, mutta minä taistelen tämän lapsen vuoksi niin hyvin kuin osaan. Sillä hetkellä tiesin, että minä olen äiti. Tuon pienen pojan äiti. Näkymätön voima täytti minut sellaisesta määrästä rakkautta, mitä en uskonut edes olevan. Minä en tiennyt rakkaudesta mitään ja nyt sydämeni oli täynnä elämää enemmäin kuin koskaan ennen!

Puhallan kynttilän sammuksiin ja hymyilen. Sydämeni läpättää onnesta ja rakkaudesta. Itken vieläkin kun ajattelen tuota päivää. Nyt toivon voimaa ja rakkautta kaikille niille jotka pelkäävät syntymättömän lapsensa puolesta ja niille jotka istuvat enkelinsä vieressä tietämättä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Voimaa kaikille teille. Te pystytte siihen kyllä. Minäkin pystyn joka päivä lapseni vuoksi.

Sydän pamppaillen!

Kylpyhuoneesta kuuluu pauketta, surinaa ja sahan ääniä. Mies laulelee iloisesti ja rakentaa lauteita. Minua hymyilyttää. Minulla on kaunis koti ja se on juuri saamassa uuden, ihanan saunan jossa on helppo rentoutua. Lauteet alkavat hahmottua ja olen asettanut tuoksuporon uusitulle ikkunalaudalle. Ihana tunne. Jouluna saamme saunoa uudessa, kaunissa saunassa ja voin ihastella oman ammattimieheni kättenjälkiä.
Katselen kotiani. Olen nyt nähnyt sen eri näkökulmasta kun se on kuvattu myyntiin. Minä rakastan tätä paikkaa. Jokaista kukkaa tapetissa ja hankalaa seinää väärässä paikassa. Olen painanut tunteet taustalle ja uskotellut tämän olevan ihan oikea ratkaisu. On se. Mutta nukkekoti on silti minulle rakas. Tämä on minun ensimmäinen koti. Koti jossa viihdyn ja voin hyvin. Koti jota on rakennettu yhdessä sellaiseksi kun olemme halunneet. Meillä on euroopan paras koti. Oikeasti.

Tänään oli koulun Joulujuhlat. Lapset esiintyivät juhlissa taustarooleissa. Hyvin meni. Hymyilin ja itkin niin kuin aina. Liikutun ihan järkyttävän paljon joka kerta kun lapset esiintyy. Perinteisten esitysten jälkeen kävin poikani luokassa hakemassa todistuksen ja toivottamassa opettajalle hyvää Joulua. Luokassa ei ollut muita vanhempia ja pojilla oli kova meno päällä. Yksitoistavuotias esipuperteetti-ikäinen poikani konttasi lattioita myöden ja häpesi todistustaan. Kun vihdoin sain todistuksen käteeni ja pojan ylös lattialta, en ollut hämmästynyt. Surullinen kylläkin. Vaihdoin opettajan kanssa muutaman sanan ja halasin häntä Joulun toivotuksin. Pojalleni on sattunut varmasti euroopan paras opettaja. Oikeasti.

Kävelin kotiin reippain askelin, etten jäätyisi melko huonoissa talvikengissäni. Kun kurvasin askeleeni kotipihalle, näin naapurinrouvan kahden pienen lapsensa kanssa pihalla. Halasin naapuria lämpimästi, iloisesti yllättyneenä siitä, että törmäsin häneen. Juttelimme hyvän tovin ja katsoin hetken lasten perään kun naapuri kävi vaihtamassa lämmintä päälleen. Teimme lasten kanssa lumisia sydämmiä ja nauroimme. Meille on sattunut varmaan euroopan parhaimmat naapurit. Oikeasti.

Tässä istun sohvalla. Olen onnellinen, että saan viettää Joulun tässä kodissa rakkaitteni kanssa. Kauniissa kodissani. Avaan läppärin ja surffailen etuoveen kurkkimaan kotimme myynti-ilmoituksen tilastoja. Hyvältä näyttää. Liiankin hyvältä. En anna sille sen enempää ajatuksia ja asetan hakuun omat kriteerit ja painan "hae"-nappulaa. Sydämmeni jättää lyönnin välistä. Siinä se on! Unohdan kaikki aikaisemmat onnelliset hetket ja muistan hyvin kirkkaasti miltä minusta tuntui kun astuin ensimmäisen kerran unelmieni kotiin. Siihen kotiin joka ei vielä ole minun. Rakas puolisoni on paljon kovempi kauppamies kuin minä. Hän on pitänyt pintansa ja vaatinut minua pysymään housuissani. Emme ole siis vielä ostaneet uutta kotia, vaikka olemme sen jo löytäneet. Juuri muutama päivä sitten laitoin sähköpostia sen välittäjälle ja toivottelin hyviä Jouluja (salaa mieheltäni joka on sitä mieltä, että minun pitäisi olla viileä ja etäinen, etten ryssi koko kauppaa hätähousuillen) ja sain takaisin sähköpostin jossa välittäjä kertoi, ettei tee enää yhteistyötä myyjän kanssa. Sydämmeni jätti silloinkin lyönnin väliin ja luovuin ajatuksesta omasta omakotitalosta. Tänään se kuitenkin oli siellä taas! Minun unelmakoti on myynnissä edelleen! On ihan hirvittävä työ olla soittamatta välittäjälle ihan heti ja sanoa, että; "TÄMÄ ON MINUN!!"

Huh... nyt pysyn rauhallisena. Laitan sähköpostin uudelle välittäjälle ja pyydän näyttöä vielä ennen Joulua. Toivottavasti pääsemme tunnelmoimaan vielä kerran ja toivottavasti mieheni suostuu tekemään tarjouksen ja toivottavasti tarjous hyväksytään ja toivottavasti saamme unelmakodin ja toivottavasti nukkekoti saa uuden, onnellisen perheen ja toivottavasti...

Ota minut salaa, sulje silmät ja suutele!

Bussin ikkunasta ei näy mitään. On hiljaista. Aamuiset ihmiset eivät katso toisiinsa. Ikkunassa on pelkkää pimeää, mutta jokaisen katse on ikkunaan suunnatu.
Talvi on tullut kaduille ja lumi laskeutunut maahan. Minä tarvitsen lämpöä. Painan pipon syvemmälle päähän ja annan puhelimeni näytön valaista kasvoni. Luen ahneesti ja punastun hieman. Tunnen herääväni eloon ja luen häpeilemättä. Hymyilen äänekkäästi, enkä voi olla katsomatta ikkunasta ulos. Suljen silmäni hitaasti, kääntämättä päätäni, istumatta enää tässä.

Olen pakotettu sulkemaan puhelimen työpäivän ajaksi, mutta se kuumottaa minua koko päivän. Se katselee minua pöydältä ja houkuttaa . "Muutama sana vielä... lue minua vielä vähän ja lupaan, lupaan olla kiihkeä..." En voi hymylleni mitään, mutta pidän pääni. En lähde tuohon leikkiin, sillä en voi taata kurittoman mieleni liikkeitä. Minun on pystyttävä ilmeettömään työhön.

Kannettavan tietokoneen ruutu pimenee. Suljen kannen hätäisesti ja kerään tavarani kiireellä. Joudun ottamaan juoksuaskelia ehtiäkseni tavoittelemaani liikennevälineeseen. Epäonnekseni myöhästyn vähän ja joudun odottelemaan seuraavaa junaa. Puhelin painaa taskussani ja se on revetä riemusta kun kaivan sen esiin. Se avaa itsensä kuin arvaten aikeeni, siitä kohdasta mihin jäin. "Puren huultani huomaamattani. "Älä tee noin, tiedät mitä se aiheuttaa minulle." Cristian murahtaa." Puren huultani ja liikahdan levottomasti paikallani.Minulla on lämmin, vaikka täällä on pakkasta. Lunta tuiskuttaa vaakatasossa ja sormistani on loppunut verenkierto jo aikoja sitten. Tunnottomilla sormillani selaan sivuja eteenpäin. Vatsassani läikähtelee lupaavasti. Selkäni jännittyy odottavasti ja päätän päästä peiton alle tänään. Hymyilyttää taas niin, etten voi olla ilmeetön ilmeettömien joukossa. Miksi tätä ei ole äänikirjana!?

Kotona on meteliä ja melskettä. Illan tohina auttaa unohtamaan naisen tarpeet ja olen vain uskomattoman väsynyt äiti. Kun viimeinenkin enkeli on vuoteessaan ja päivä on painunut yöksi, tekee mieleni mennä peiton alle... nukkumaan. Kaadan kuppiin teetä ja otan puhelimen esiin. Urheiluruutu on mielestäni mainiota aikaa lukea erotiikkaa. Kulutan kirjan sivuja useamman kunnes en voi itselleni enää mitään ja pakotan television sulkeutumaan. Nousen sohvalta ja vedän rakkaani yön pimeyteen.

Aamulla peilistä katsoo hymyilevät kasvot. Jokaisen pitäisi pakottaa itsensä joskus lukemaan. Lukeminen tekee hyvää. Koko ihmiselle!

Aukea.net

On sunnuntai. Olen ollut koko päivän suurten tunteiden varassa.
Jätän ne järjen alle ja samalla epäilen, että olen väärässä. Tunteilla pitäisi olla tilaa. Niiden pitäisi saada kuulua.

En kuitenkaan voi antaa niille sijaa. Jos tekisin niin, olisin järjetön eläin ja elämä olisi hankalaa ja kipeää.

Istun sohvalle siemailemaan viiniä. Sunnuntain lähes täydellinen illallisen lautaset on jääneet keittiön pöydälle odottamaan halutonta kokkia jälkiään korjaamaan ja punaviini on hengittänyt lasissa liian kauan. Olo on raukea ja tabletin näytölle latautuu Hesarin uutiset.

Poks. Aukea.net!
Kaikki suuret tunteet häviävät kuin tuhka tuuleen ja saan uutta tuulta purjeisiin. Aukea.net. On siis olemassa paikka missä voin julkaista tekstiäni siinä toivossa, että saan rakentavaa palautetta. Palautetta sellaisilta ihmisiltä, jotka voivat minulle sitä antaa. Jotka voivat sanoa; "suksi suolle ja jätä nämä hommat!" tai sitten jotain muuta. Jotain muuta, toivon.

No niin. Minä etenen taas. Odotan, että saan ylläpidolta luvan jatkaa ja pääsen sivustoon todella käsiksi. Aion julkaista siellä muutamia tekstejäni ja sitten odotan. Mitään en tässä häviä.

Jännittävää ja hauskaa.

Cry me a river!

Aamulla silmiin sattuu. En jaksaisi nousta, mutta kuulen olohuoneessa uutisten alkavan. Parivuoteemme jalkopäätyyn sijoitetusta pinnasängystä pikkuinen kurkistelee varpaideni välistä ja väläyttää aurinkoisen hymyn. Nousen lämpimän peiton alta ja värähdän kylmää aamua. Nostan lapsen pinnasängystä ja aamun kylmyys kaikkoaa kun pikkuihminen halaa koko pienellä ruumillaan minua. Painan nenäni pikkuisen kaulakuoppaan ja suljen silmäni hetkeksi. Nämä muutamat sekunnit laitan sieluni sopukoihin talteen ja hymyillen kannan pikkuisen ja itseni olohuoneeseen uutisten ääreen. Aamukahvi tarjoillaan eteeni ja maitomuki nostetaan lapsen pieniin käsiin.
Isommat röllit kömpivät silmät unesta suloisina olohuoneeseen ja aamun rutiinit pyörivät omalla painollaan. Kukaan ei korota ääntään, eikä kukaan ole vihainen. Kenelläkään ei ole kiire, vaikka aikataulu on tiukka.

Aamun on ohi ja painan oven kiinni jokaisen lähdettyä omaan päivään. Jään yksin tähän pieneen kotiimme.
Silmiin sattuu. Päätän mennä takaisin nukkumaan ja asetan kellon soittamaan. Tänään on tehtävä asioita, enkä voi antaa itseni nukkua koko päivää. On kirjoitettava ja käytävä asioilla.

Pyörähdän vuoteessani. Meidän vuoteessa. Otan rakkaani tyynyn syleilyyn ja suljen silmät. Annan miehen tuoksun täyttää mieleni ja rakkauden tuntua vatsanpohjassani saakka. Muistan kuinka paljon rakastan tätä miestä, hänen tuoksua, kosketusta ja tuuheaa tukkaa. Muistan sen miltä hän tuntui silloin joskus. Hänen kylmät huulensa ihollani, kuumat kädet vartalollani. Ihanat sanat joita silloin kuiskailtiin, varastetut pienet hetket vaikka rakkaani oli jo myöhässä tapaamisestaan. Muistan sen, etten halunnut olla erossa hetkeäkään, etten kestänyt olla yksin itseni kanssa, koska ikävöin niin, että sieluni tuntui kuristuvan kasaan. Ikävä täyttää mieleni nytkin, vaikka hänen vuoteensa on vielä lämmin. Ikävöin, vaikka tiedän, että saan hänet itselleni taas illalla. Ikävöin vaikka hän on ollut minun kaikki nämä vuodet ja vaikka tiedän, että saan pitää hänet ikuisesti. Vaikka kuolema meidät erottaisi, hän on minun. Odotan hänen lämmintä syliään, hänen lempeää katsetta kun sanon jotain hölmöä. Odotan, että hän ottaa minut syliinsä ja pitää kiinni kun illalla istun hänen viereensä sohvalle. Odotan, että hän suutelee minua kuin ei olisi koskaan suudellut. Tunnen hänen käsivartensa ympärilläni ja sydämmen sykkeen omaani vasten. Rakastan niin paljon, että pakahdun kohta.

En saa unta. Silmiin sattuu, mutta nousen ylös ja kömmin vaatekaapille. En voi nukkua. Minun on kirjoitettava nyt. Ihan mitä vain. Vaikka rakkauden tunnustus...

Surullisten ihmisten ilta

Tänään on kaikki edellytykset olla surullinen. Hukkua surullisiin ajatuksiin lumen alle. On paras aika vuodesta antaa pimeyden kömpiä sisimpään ja metsän pelotella hymy huulilta. Suru on helppo houkutella pois kolostaan ja antaa sille tilaa tanssia silmissä. Pimeydelle voi helposti ojentaa kätensä ja mennä sinne mistä on vaikea tulla pois.

Tänään on surullisten ihmisten ilta. Lumi on tullut jäädäkseen ja on heidän vuoronsa. Surulliset ihmiset istuvat surullisissa kodeissaan täynnä lohdutonta surua. Yksinäisyyttä miehensä vieressä. Eristyneisyyttä lastensa leikkiessä lattialla. Tänään surullinen tyhjentää lasinsa, eikä vuodata kyyneltäkään. Kyyneleiden kaivo on kuivunut jo aikaa sitten, eikä tilalle ole ehtinyt muodostua mitään muuta kuin pölyä. Tänään surullinen juo kylmää kahvia kupistaan ja syö vanhentunutta kakkua likaiselta lautaselta. Paha olo oksentaa surullisen sisuksiin sellaisella voimalla, että on mahdoton pysyä pystyssä. Päätä kivistää ja silmiin sattuu.
Kunpa voisin sulkea ne, eikä minun enää koskaan tarvitsisi tuntea näin.

Ota minua kädestä kiinni. Älä sano mitään. En tarvitse sanoja, mutta läheistyyttäsi kyllä. Halaa minua hiljaa ja anna minulle aikaa. Tulen luoksesi takaisin jos vain lämmität minua ja annat valoa tähän pimeyteen.

Ota minua kädestä kiinni ja vedän itseni ylös. Ryömin luoksesi piikkipensaiden läpi ja kaivan polkuni lumeen.
En jää tänne pimeyteen, enkä anna surun jäädä minuun.

Ota minua kädestä kiinni. Älä sano mitään. En tarviste sanoja, mutta läheisyyttäsi kyllä. Halaa minua hiljaa ja anna minulle aikaa. Tulen luoksesi takaisin. Tulen luoksesi takaisin.

Olenko minä jotenkin siveä vai sittenkin ehkä turhan tietoinen

Luen kirjaa.
Teen tutkimusta eroottisesta kirjallisuudesta ja otin työn alle huippusuositun Fifty Shades of Gray https://kirja.elisa.fi/ekirja/fifty-shades-sidottu

Olen lukenut kirjasta nyt kohta kymmenen lukua. Minusta tuntuu, etten pysty tähän. Siis lukemaan tätä kirjaa loppuu. En voi uskoa, että mikään huonosti kirjoitettu voisi oikeasti olla näin suosittu.
Aihe on kutkuttava, mutta jotenkin niin kaikkien saatavilla. En mitenkäään pysty samaistumaan teennäisesti keksittyyn roolihenkilöön kuten Anastasia. En löydä mitään yhteneväistä.

Istuin bussissa kun vihdoin pääsin ensimmäiseen rakastelukohtaukseen ja hyppäsin sen yli.
Hyppäsin sen yli, koska en vain yksinkertaisesti jaksanut lukea tekstiä mikä ei jätä mitään mielikuvituksen varaan. On niin uuvuttavaa lukea toisen ihmisen liian tarkasti kuvailemia fantasioita. Olin tyrmistynyt kun ensimmäisen kuolettavan tylsän kappaleen jälkeen vilkaisin sivumäärää ja tajusin kirjassa olevan lähemmäksi viisisata sivua. Silmänvalkuaiseni pyörähtivät ympäri ja ajattelin, että tämä kaikki on omaksi hyväkseni. Tuntuu siltä, kuin tämä olisi seksifantasioiden ympärille rakennettu stoori joka ei kanna ilman tissejä ja nahkaremmejä.

Luen tämän kirjan siksi, että lupasin ystävälleni, mutta myös siksi, että haluan tietää mistä ihmiset pitävät. Tosin nyt olen tulossa siihen tulokseen, että Suomalaisen ja Ameriikkalaisen näkemys hyvästä kirjasta poikkeavat niin paljon toisistaan, ettei tämä ole ehkä paras valinta selvittämään Suomineidon eroottista latausta, tai lähinnä sitä, mistä halutaan lukea.

Aion lukea vielä jotain muuta, mutta en usko, että se muuttaa tapaani kirjoittaa erotiikkaa. Huomatkaa, ettei minulla ole vielä tapaa kirjoittaa nimenomaa erotiikkaa, vaikkakin tapani kirjoittaa kaikkea on jollakin tavalla ominaista minulle. Uskon, että kirjoittamastani erotiikastakin huomaa, että minä olen sen kirjoittaja.

Haluankin nyt pyytää teiltä kommentteja. Mistä te haluatte lukea? Minkälaista erotiikkaa teidän tietokoneidenne näytöstä tihkuu? Mitä ajattelette salaa tai ääneen? Miten haluatte lukea sen? Yksityiskohtaisesti kerrottuna vai niin, että mielikuvitukselle jää varaa? Haluatteko tuntitolkulla kestävää seksiä vai sitten sitä perinteistä,  vähän väritettyä ja nopeaa? Haluatteko kuulla kukkien väristä jonka päällä makaatte kun komea muukalainen vie teidät seitsemänteen taivaaseen vai kenties muukalaisen rintalihasten sykkeen tahdin kun hän ottaa teidät armottomaan syleilyyn?

Huomaan, että rohkeudestani ja suoruudestani huolimatta en pidä ilmaisuista "pillu" tai "kyrpä", joten en aio niitä käyttää teksteissäni, vaikka ne muuten olisikin roiseja... EN vain siedä ihmisen ruumiin halventamista. EN edes kirjallisuuden nimissä. Jätetään ne siis omaan arvoonsa ja annetaan milukuvituksenne työstää siitä sellaista kun haluatte, eikö?

Sen vain tietää kun rakastuu.

On sateinen sunnuntai. Olemme ajelemassa Kirkkonummen suunnalla. Olemme olleet täällä viimeaikoina enemmänkin. Jostain syystä järki ei riitä selittämään, että miksi olemme täällä taas. Ilma on harmaa ja on tyypillinen marraskuu. Katselen näitä taloja, niiden seiniä ja lehdettömiä omenapuita. Minua väsyttää.
Nuorin lapsi hermostuu takapenkillä ja keskimmäinen enkelilapsi viihdyttää häntä minkä ehtii. Auto lipuu hiljalleen koulun ohi. "Tässä olisi koulu ja päiväkoti. Kauppakin on hei tossa..." Käännymme vasemmalla ja huomautan miehelleni, että olemme etuajassa. En halua mennä liian aikaisin. Se osoittaa sellaista innokkuutta joka saattaisi herättää kiinteistövälittäjässä turhia toiveita ja liikaa innokkuutta.

Mieheni kurvaa seuraavan risteyksen ohi ja katselemme naapurustoa. Talot on hauskan näköisiä. Näen itseni juoksemassa täällä. Huolestun, kun huomaan muutaman talon verhouksen olevan viheriän levää peitossa. Muistan, että talo tuo erilaiset vastuut ja huolet. Kadulla kulkee koiranulkoiluttaja joka kääntyy katsomaan meidän hidasta matkantekoa. Joudumme tekemään u-käännöksen ja koiranulkoiluttajan katse saattaa meidän sille kadulle jonka varteen ajattelimme muuttaa.

Harmaa automme hiljentää kadunvarteen ja pysäköimme sen odotusta tuntien.
Nousen autosta ja nostan nuorimmaisen varmoin ja kokenein ottein pois turvaistuimesta ja suljen auton oven. Olemme edelleen hiukan etuajassa, mutta talon edessä meitä odottaa välittäjän jättämä merkki läsnäolosta ja uskaltaudumme lähestyä taloa. Postilaatikon takana tien vieressä istuu kissa. Pikimusta kissa katselee meitä pääkallellaan ja aistin kissasta omistajan elkeitä. Veistoksellisen kaunis eläin seuraa meitä tarkasti kun juttelemme sille hiljaa ja hyvästelemme sen samalla kun siirrymme autokatoksen alle. Alkaa sataa. Tunnetila on vielä rauhallinen.

Talo on juuri sellainen kuin kuvista oli nähtävissä. Yllättävän siisti ja mukavan tuntuinen. Silmääni ei tartu vihertävää levää eikä suuria rakenteellisia vikoja. Autokatoksesta on sisäänkäynti taloon ja mieheni avaa oven. Kuulen kuinka hän tervehtii kiinteistövälittäjää. Tyttäreni kulkee isänsä perässä ja minä tulen viimeisenä pikkuisen kanssa. Meidät ottaa vastaan pienen pieni tuulikaappi jossa kiroan, kun huomaan, ettei välittäjä ole tuonut mukanaan suojuksia kenkiin. Joutuisin riisumaan sangen hankalat kenkäni ja ikävän harmaat sukkani olisivat kaikkien nähtävillä. Tervehdin välittäjää ja koitan välittää pettymykseni suojien puuttumiseen katseellani. Tuskin onnistun kovin hyvin. Näytän varmasti läinnä huvittavalta, krapulaiselta ja ehkä aavistuksen hölmöltä.

Otan ensimmäisen askeleen tuulikaapista taloon ja olen kotona.
Jalkani laskeutuu valkoiseksi maalatulle lautalattialle ja eteisestä aukeaa näkymä kauniiseen olohuoneeseen sekä lämpimään ja viihtyisään takkahuoneeseen. Hymyilen salaa ja tunteet pyrkivät pintaan.
Puhuimme tästä matkalla. Siitä miten sen vain tietää. Se on vähän kuin rakastuisi. Löytää sen oikean. Muistan ihan täsmälleen ne hetket kun olen tuntenut jotain tällaista. Silloin kun tapasin mieheni jo yli viisitoista vuotta sitten, silloin kun astelimme nykyisen kotimme pihaan.Muistan ne hetket ja tulen muistamaan tämän aina.

Pyrin tuuppaamaan tunteet syrjään, sillä en halua antaa niiden sumentaa järkeäni. Katselen talon jokaista sopukkaa arvioiden. Se on vaikeaa. Näen jo mielessäni oman sohvan tässä olohuoneessa. Tiedän minkälaisen ruokailupöydän tänne hankkisin. Vanha antiikkinen ompelukoneeni istuisi tuohon ja tässä olisi minun työpisteeni. Palaan unelmista tähän hetkeen ja koputtelen ikkunan puitteita. Hmmm. Ei moitittavaa vaikka vanhat ikkunat onkin. Takkahuoneessa on mieheni vuoro pysähtyä hetkeksi. "Lasillinen Aberlour A´bunadhia ja tässä, takassa tuli..." Molemmat taistelevat unelmia vastaan, sillä järki pitää pitää nyt päässä. Meidän on ajateltava tätä kunnolla, sillä meillä ei ole varaa tehdä virhettä tällaisessa asiassa.

Ajatukset katkeaa kun pikkuinen alkaa kiljua takkahuoneessa. Menen pikakävelyä takaisin sinne mistä hetki sitten lähdin ja näen pikkumiehen osottelevan ikkunaan. Musta kissa istuu terassipöydällä ja tervehtii pesemällä tassujaan. Käännyn välittäjää kohti ja hän myöntää tämän olevan talon kissa. Se kuulemma yrittää aina tulla sisälle, kun hän tulee esittelyihin, mutta tällä kertaa kisu oli myöhässä ja hän pääsi livahtamaan ennen sitä. Hymyilen hieman ja myönnän kissojen olevan kissoja.

Joku muukin tulee katsomaan taloa. Olemme olleet jo varmasti suurimman sallitun ajan täällä, mutta meillä ei ole kiire pois. Kuljemme, koputtelemme. Pysähdymme, murisemme ja mietimme. Nyökkäilemme ja olemme hiljaa. Me emme tarvitse sanoja. Kaikki ne tekemällä tehdyt negatiiviset kohdat joita keksimme ennen kuin tulimme, oli nyt poissa. Välittäjä esitteli taloa toisille ja kuulin sivukorvalla kun he poistuivat paikalta ja sydämmeni teki voltteja. Tämä talo on meidän.

Kuulen kun välittäjä alkaa olla hermostunut ja ymmärrän, että toiset näytöt painaa päälle. Pyydän välittäjää sähköpostittamaan kuntotarkastuksen raportin vielä ja puen pikkuisessa tuulikaapissa kengät takaisin jalkaan. Suuntaamme kuitenkin pihamaalle ennen lähtöä ja tutkimme sen huolellisesti. Käymme jokaisen haljenneen tiilen läpi ja mittaamme näkymät naapureihin. Varastotilat katsotaan tarkasti omaa tavaramäärä ajatellen ja tyttären suunnaton ilo leikkimökkiä, trampoliinia ja pihan pientä vesielementtiä kohtaan merkitään muistiin. Kasvit ovat itse itseään huoltavaa mallia mutta nurmikkoa on ehkä liian paljon.

Minä tiedän miltä tuntuu koti.

Vanha kelloni valittaa

istun tässä hiljaisessa keittiössä
kuuntelen vanhan kelloni valitusta
aika ei kysy lupaa vaikka valittaa mennessään
tunnen sen kevyet siiveniskut sielussani

se kannattelee minua
en anna itselleni armoa vaan piiskaan eteenpäin
kuin aika ei kuluisi
juoksen läpi elämäni peläten, että aikani loppuu
silti elän kuin sitä olisi loputtomasti

istun tässä hiljaisessa keittiössä
kuuntelen vanhan kelloni valitusta
en halua antaa ajan mennä
haluan pusertua sen syliin ja pidellä sitä tässä ja nyt

minulla ei ole varaa menettää sekuntiakaan
olen köyhä
köyhä ajasta
minä rikastun vielä
nopeammin kuin koskaan uskoin
saan aikani tuplana takaisin jos nyt istun tässä hiljaisessa keittiössä


Muistutukseksi kaikille. Aika on meille niin itsestään selvää. Miksi me ihmiset istumme hiljaisissa keittiöissämme ja pidämme niin paljon ääntä? Miksi me vain juoksemme eteenpäin pysähtymättä tähän hetkeen? Minä sanon sinulle, että kohta huomaat juokseneesi elämäsi läpi, eikä käteesi jää mitään. Missä on lämpimät muistot kun arki-iltaisin söit yhdessä illallista lapsesi kanssa? Tai ne hetket kun teitte yhdessä ruokaa kaikella rakkaudella? Viikonoppuna relaat juoden lasin tai kaksi punkkua, mutta et leiki lapsesi kanssa. Viet hänet kyllä kerhoon, tunnille, kurssille ja hoitoon, mutta et leiki. Menet itse kurssille, kerhoon, tanssimaan. Joka ilta jotain. Mutta ei leikkiä. Ei yhdessä oloa. Vapaaillat aikataulutat äkkiä, ettet vain joutuisi pysähtymään oman itsesi äärelle.

Lapsesi täyttää kohta aikuisen iän ja muuttaa pois. Sitten odotat lapsenlapsia joiden kanssa voit korvata kaiken menetetyn ajan."Niiden kanssa minä sitten leikin, lupaan sen. Sitten kun olen eläkkeellä." Sitten kun olet parantanut avioliittosi, laihduttanut, opinut kiinaa... sitten kun.

Mutta sitten käykin niin, että lapsesi nukkuu pois liian aikaisin. Mitä sitten? Tai sitten sinä itse sairastut vakavasti ja joudut vuoteenomaksi iäksesi, kivun kouriin ikuiseksi ajaksi tai menetät kykysi kommunikoida, leikkiä. Mitä sitten? Ajatteletko silloin; sitten kun? Vai kenties; miksi en tehnyt sitä jo eilen, kun vielä pystyin, osasin ja ehdin.

Olen niin vahvasti sitä mieltä, että elämästä pitää nauttia nyt, että tuntuu joskus käsittämättömältä, että vielä tänäänkin joudun perustelemaan toisille sitä, miksi teen "vain" kahdeksan tuntia päivässä työtä. Hämmentää se, että vielä on ihmisiä, jotka eivät ole tätä jo keksineet. Tai vielä pahempi, ihmisiä jotka sanovat muuta ja tekevät toista, valehtelevat itselleen; "Minä kyllä vietän aikaani perheeni kanssa, minä nautin elämästäni. Ihan kohta, kunhan ensin laitan tämän sähköpostin tästä, kunhan olen käynyt tuon kurssin tuolla, kunhan puolisoni vain tekisi asiat oikein ja lapseni kaiken kauniisti..."

Näiden sanojen myötä, lupaan kirjoittaa blogia vielä ennen kuin jään kirjoitustauolle (käsioperaation vuoksi). Lupaan myös kirjoittaa vähän kirjaani ja sanasen tulevaan novelliini. Pus.

Yksinäisen naisen testamentti, muisto joka jää. Päiväperhonen.

Olen jo lähes viisikymppinen nainen. Aikuinen nainen. Olen elänyt monta elämää ja vielä useamman suhteen. Minulla ei ole koskaan ollut pulaa miehistä. Olen ihan tavallinen nainen joka ei ole löytänyt sitä oikeaa. Monta yritystä minulla on ollut.
Kyllästyin tähän. Elämään. Tähän rakkaudettomaan elämään. Minusta tuntuu kuin olisin päiväperhonen. Elän hetken vain kuollakseni kohta.

En enää jaksa olla yksin. Siksi päätin kirjoittaa kaiken. Tunnustan kaiken. Tunnustan sen tässä ja nyt. Pimeimmät salaisuuteni, haluni ja synkimmät toiveeni. Kevyen kauniit unelmani ja elämäni onnelliset hetket. Kerron kaiken ja vähän enemmän, jotta minusta jää jäljelle jotain, kun minusta ei ole enää mitään. Minulla ei ole lapsia, ei miestä eikä koiraa. Kukaan ei muista minua eikä kanna arkkuani kun kuolen. Siksi minä kirjoitan, että kuolemani jälkeen minusta olisi jäljellä jotain.

---------------------------------------------------------

Olisko tässä jotain? Jaksaisitko lukea enemmän? Kiinnostuitko niin paljon, että jaksat odottaa?
Olen pohtinut josko julkaisisin lyhyitä tarinoita Päiväperhosen päiväkirjasta. Sopisiko se?


Kirjoituslomaa suunnitellen
Elli-Jasmiini

Kirjamessut ajatusten herättäjänä

Olin tänään messuilla. Olin siellä myös perjantaina. Heräsin ajattelemaan. Ajatukseni on juosseet kelatun mainoskatkon vauhdilla, mutta tänään sain niistä otteen.
Kävelin osastojen välissä ensin ilman ajatusta. Sitten keksin, että haluan ostaa lahjoja ja tuliaisia. Kiersin etsimässä mielenkiintoisia kirjoja ja pistin merkille, että minua eniten kiinnostavat "artikkelit" löytyivät jostain muualta kuin perinteisten kustantamojen hyllyiltä. Tässä kohdassa minulle syntyi ajatus jota en osannut vielä pukea sanoiksi. Jatkoin kiertämistä ja etenin antikvariaatin puolelle. Se rauhallinen tunnelma joka vanhoissa akkareissa ja myynnistä poistuneissa lautasliinoissa oli, tarttui minuun. Se tunne.

Tunne. Se on minun asiani. Se on se mitä haluan välittää ja väkisin yrittäminen voi tappaa sen. Ostin antikvariaatista aarteita ja ennen kaikkea imin itseeni aarretta. Aikaa. Vaikka arvostan vanhoja kirjoja, en halua, että minun kirjani on se joka päätyy kohta kierrätysvihkoksi, tapetiksi seinälle tai mikä pahinta, pölyttymään varastoon lukemattomana. Minä en halua kirjoittaa kirjaa siksi.
Minä tarvitsen nyt aikaa. Aikaa itselleni ja kirjalle. Kirjoittamiselle.

Poistuin messuilta ostaen kahden naistenlehden vuosikerrat. Tilaajalahjat kassissa siirryin reippain askelin junalle. En pystynyt ajattelemaan mitään. Olin ihan tyhjä kaikesta. Tilasin nämä lehdet siksi, että näillä voisi olla minulle annettavaa. Minun kohderyhmäni lukee näitä lehtiä. Hyvä ystäväni tönäisi minua niiden suuntaan jo perjantaina ja kehotti vetämään henkeä ja ottamaan rauhassa. Hän ei luovu toivosta vaan uskoo minuun niin lujasti, ettei anna minunkaan lakata uskomasta. Minulla on ihmisiä, lukijoita jotka uskovat minuun. Ajatusten mahlainen virta alkoi liikkua hitaasti läpi ruumiini. Minun pitäisi puhua jonkun kanssa. Tai kirjoittaa.

Luin matkalla juttua Erinistä. Minä pidän Erinistä. Luin hänen halustaan ottaa kaikelle aikaa ja tunsin, että ajattelen samalla tavalla. Olen sellainen luonne, että saatan herkästi ajautua kiireeseen. En kuitenkaan enää halua sellaista. Minun psyykeeni ei kestä sellaista. Olen aikuinen nainen ja olen tietoinen siitä, että vanhenen. Tietoinen siitä, että lapseni vanhenevat. Oman vanhenemisen kestän, mutta lasten vanheneminen on vähän rankkaa. En halua huomata lasteni aikuistuttua, etten ehtinyt tehdä heidän kanssaan mitään. En ehtinyt nauttia elämästä heidän kanssa.
En myöskään halua huomata, etten ehtinyt nauttia kirjoittamisesta. Minä rakastan kirjoittamista, enkä aio tuhota sitä rakkautta. Rakastan aikaa ja aion ottaa sitä. Käännän urakelloni toiseen suuntaan. Vielä muutama kuukausi sitten olin valmis painamaan töitä tuplasti enemmän kuin muut, että pääsen euron syrjään, mutta en enää. En ole valmis siihen. Se leipä joka nyt on pöydässä, on riitettävä. En varmaan pääse muuttamaan omakotitaloon näillä palkoilla, mutta sitten en pääse. Näillä palkoilla voin kuitenkin nauttia ajasta, lapsistani, kirjoittamisesta, elämästä.

on siis luovuttava unelmasta jotta voi unelmoida. Minun on luovuttava unelmasta omakotitalosta siksi, että voin kirjoittaa. En voi luopua leipätyöstäni sillä en saa kirjoittamisesta penniäkään rahaa enkä voi anella apurahoja. Järjestän siis työni niin, että saan aikaa. Järjestän elämäni niin, etten riennä mihinkään. En alennusmyynteihin, enkä kissanristiäisiin enkä osallistu vapaaehtoisena pesemään likaisia lintuja. Minun pitää nyt allakoida. Allakoida niin, että voin toteuttaa unelmia rikkomatta toisia.

Ja se ajatus jonka syrjästä sain kiinni... päätin, etten tarvitse kustantamoita. Ne tulevat luokseni kun on sen aika. Ennen sitä voin olla omalla aikakaudellani ja tehdä tätä niissä välineissä ja medioissa jotka koen omakseni. Kustantamot elävät vielä eilisessä ja minulla on pääsylippu huomiseen.

Itken sohvalla kun näen Erinin laualavan"Mitä tänne jää". Cheekin biisi jota en ole koskaan kuullut.
Erin tekee siitä sellaisen, että minä itken. Lapset on hämmentyneitä ja mies huolissaan. Mitä nyt?

Minussa on heräännyt ja kuollut niin paljon tänään, etten tiedä mitä tuntea tai ajatella. Tajusin kirjamessuilla käydessäni kustantamoiden juttusilla, etten ole samalla aikakaudella niiden kanssa. Heräsin siihen jo eilen. Olen kokeillut tätä ennenkin. Ensimmäisen käsikirjoituksen kanssa. En halua olla jonossa muiden pöytälaatikkokirjailijoiden kanssa käsi ojossa odottamassa armopalaa jumalalliselta kustantamolta.

Minä olen ihminen. Ihminen joka haluaa kirjoittaa teile. Hlauaa julkaista tekstejä teille. Haluan, että te tunnette, ajattelette, vaikutatte ja olette. Olette olemassa. Tuntevina ihmisinä ja vaaditte minulta. Vaaditte kustantamoilta jotain muuta. Kirjailijat ovat aika oman onnensa nojassa ja kustantamoiden varassa. Suomi on pullollaan ihmisiä, jotka haluavat julkaista. Kukin omalla syyllään. Toisilla (useimmilla) on joku omasta mielestään (ja äidin) loistava aihe, josta he kirjoittavat sydän verellä tai muuten vain halutessaan jakaa tietoa.

Niin minäkin. Kirjoitan sydän verellä. Haluan jakaa tietoa ja minulla on miljoona loistavaa aihetta.
Mikä tekee minusta erilaisen. En vielä tiedä, mutta aion ottaa selvää.
Ehkä se on nämä tämäniltaiset kyyneleet. Ehkä se on se, että herätän ihmisissä tunteita. Tai se, että haluan olla luova myös siinä miten julkaisen tekstejäni.

Itkin niin paljon, että minun oli pakko mennä "piiloon". En osaa selittää tätä. Minun on kirjoitettava, koska se on minun tapani pitää itsdeni hengissä. olen tässä hiljan tavannut ihmisen joka on tietämättään tullut minulle todella tärkeäksi. Olen tuntenut hänet työni puolesta jo jonkin aikaa, mutta vasta kun hän löysi tekstini, olen ymmärtänyt, että tämä ihminen kuuluu elämääni ja on kohtalooni kirjoitettu. Tämä ihminen esitti minulle tänään tärkeitä kysymyksiä.

Haluan kirjoittaa.
Miksi?
Tarvitsen sitä.
Miksi?
Koska se on tapani kanavoida tunteitani.
Miksi?
Koska se antaa minulle tyydytystä kun huomaan, että joku muukin voi tuntea samoin.
Miksi?
Koska oivallan, etten ole koskaan yksin.
Miksi?
Koska en halua olla yksin.
Miksi?
Koska haluan olla lähellä ihmistä, mutta en välttämättä kasvotusten.
Miksi?
En tarvitse fyysistä läsnäoloa, mutta tarvitsen ihmistä.

Voisin jatkaa kysymyksiä vaikka kuinka ja kauan, mutta se on raskasta. Ymmärsin kuitenkin tänään, että minun pitää tehdä niin. Minun pitää kysyä itseltäni miksi. Tarpeeksi monta kertaa. Ja sitten minun pitää tehdä liiketoimintasuunnitelma ja alkaa tehdä tästä enemmän.

Minä tarvitsen teitä. Mutta pyydän, älkää pitäkö minua tyhmänä, tavallisena ja joukkoon hukkuvana. Älkää antako minulle itsestään selviä ohjenuoria ja elämänohjeita. Älkää pitäkö minua samanlaisena kun muut.
Minä erotun joukosta. Erotun siksi, että minulla on se. Se joka monelta puuttuu. Minä osaan kirjoittaa.

Elli.-Jasmiini

Toisen kohtalon koskettamana

Tänään oli merkityksellinen päivä.
Tapasin pitkästä aikaa entisen kollegani. Sovimme treffeistä jo eilen ja olin innoissani.
On ihan nähdä ystävää pitkän ajan jälkeen. Ihana päästä purnaamaan yhteisistä huolenaiheista ja jakaa työntekemisen iloa ja tuskaa.
Kiirehdin aamuruuhkassa kohti konttoria. Pääsin perille ja kuoriuduin ulkovarusteista naulakkoon. Lähdin reppuselässä reippain askelin kohti englannin kurssia kun sivusilmällä näin ystäväni keskustelemassa toisten kollekoiden kanssa. Ilahduin, mutta minulle tuli outo tunne. En ehtinyt jäädä siihen vaan pyyhälsin ohi ja juoksin kohti englanninkieltä.

"Well, this means that I´m not so good at spoken egnlish but training makes masters!"

Ihanan motivoiva tunti oli ohi ja intoa täynnä siirryin sovittuun tapaamispaikkaan. Häntä ei kuitenkaan kuulunut, mutta sain kohta viestin, että hän tulisi hetken kuluttua. Menin alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen kurssikaverin kanssa syömään. Olemme istuneet jo muutamia tunteja samalla kurssilla, mutta tänään pääsimme vauhtiin ja molempien suut kävivät lakkaamatta. Meillä oli niin paljon puhuttavaa. Pistimme merkille, että tulemme hyvin juttuun. Olemme molemmat saman tyyppisellä tempperamentilla varustettuja ja meillä oli varmasti myös siksi aika hauskaa. Mietin, että samalla kaavalla tapasin myös ystävättäreni ja tunsin olevani onnekas kun ympärilläni on näin ihania, lahjakkaita ja hauskoja ihmisiä.

Ystävättäreni saapui paikalle ja kurssikaveri poistui tyylikkäästi takavasemmalle tietäen, että meillä on kuulumisia kurottavana. Ystäväni istui aina yhtä tomerasti pöytään ja päpätti kiihkeästi kuten aina. Kuroimme kuulumisia, mutta sitten tapahtui jotain. Ystäväni kasvoille levisi ilme jota en ole koskaan nähnyt. Hän aloitti tarinansa kertomalla kuinka oli keväällä kärsinyt kovista vatsakivuista. Ennen kun pääsimme tämän pidemmälle, olin jo kuvitellut tarinan kulun. Minua kylmäsi. Yllättäen pöytäämme istui kuitenkin yhteinen tuttumme, mutta ystäväni totesi hyvin pian, että voisimme jo lähteä jatkamaan "töitämme" ja siirtyä pois ravintolan tiloista. Tämä sopi minulle hyvin ja tuttu jäi pöydän kulmaan syömään lounastaan tyytyväisenä.

Juttelimme niitä ja näitä, enkä voinut irrottaa katsettani hänen uudestä hiustyylistään. Hänellä on aina ollut lyhyt hiusmalli, mutta tämä oli jotenkin erilainen. Muistutti minun hiuksiani silloin kun teininä uhmasin maailmaa ja leikkasin kaljun jonka annoin sitten kyllä kasvaa saman tien takaisin. Ihan kuin ystäväni olisi ajanut puolipitkän siilin, eikä se näyttänyt ihan häneltä. En kuitenkaan kokenut aiheelliseksi lähestyä häntä asiasta sillä tunsin, että hänellä on jotain sellaista sydämmellä, minkä haluaa jakaa minun kanssani.

Menimme hissiin ja kun ystäväni varmistui meidän olevan kahden hän jatkoi kertomustaan. "Menin siis lääkäriin kun oli niin älyttömän kipee maha. Sieltä löytyi kasvaimia. Näin isoja. Ja jos niistä ei yksi olisi kiertynyt tällälailla itsensä ympärille, niin niitä ei olisi havaittu."
Tuijotan ystävääni suu auki. Tiesin tämän. Jotenkin näin, ettei kaikki ole kuin ennen. Ettei tämä pohjoisen hullu ole ihan niin hullu kuin ennen. "Ei kai ne vaan ollu pahanlaatusia." kysyin, vaikka tiesin.

Kun minulle sitten valkeni mistä oli kyse, halasin häntä. "Luojan kiitos sä olet siinä!". Ystäväni naurahti ja myönsi olevansa samaa mieltä. Kävelimme käytävällä ja hän puhui koko ajan. Minusta tuntui kuin hänen olisi pakko vain kertoa jollekin. Pakko purkaa. Ja minä olin siinä ja kuuntelin. Kerroin avoimesti, että ymmärsin niitä, jotka eivät tienneet mitä sanoa. Kerroin, että tämä kosketti minua ja pisti ajattelemaan. Hän uskoi sen. Uskoi, että tämä on vaikeaa myös meille muille. Meille ei niin läheisille ihmisille joiden tarvitsee suhtautua, muttemme tiedä miten. Kevät on jo kulunut ja kesä sen myötä. Minun pohjoisen akkani on töissä ja puhkuu energiaa lähes samoin kuin ennen. Kysyin, että pelottaako tuleva kontrolli. "Ei vielä, mutta varmasti sitten lähempänä.".

Minulla ei ole ollut mitään tuollaista. En tiedä miltä sytostaattihoidot tuntuvat. Kuuntelin kuinka minulle kuvailtiin tarkasti miten paljon häneltä poistettiin kasvaimien lisäksi. Kohtua, munasarjoja ja vatsanpeitteitä myöten. En kuitenkaan tullut surulliseksi, sillä tämä ihminen osoitti uskomatonta rohkeutta ja selviytymistä kertoessaan tästä minulle. Minä tiedän, että hän on sellainen ihminen joka puhuu selviytyäkseen ja tänään hän puhui minulle. Olen siitä kiitollinen.

Kiitos. Olet antanut minulle uuden suunnan. Minun on laitettava asiat vaakakuppiin ja ymmärrän sen, että jos sinulle ystäväni, terve, nuori ja kaunis, urheilullinen ja elämää uhkuva ihminen voi käydä näin, miksi ei minulle? Minä ihailen sinua. Olet niin kaunis ja henkeäsalpaavan todellinen. Olet elossa ja toivon niin paljon, että saat nauttia elämästäsi vielä pitkään. Kiitos, että jaoit tämän kanssani. Kiitos, että saan tuntea tämän sinun kanssasi ja saan palan sinun elämänkokemustasi. Kiitos.

Syksy ja sateet

Istun keittiössä nykyisen työpöytäni edessä. Katselen ulos ikkunasta josta aukeaa uusi näkymä. Käynnissäolevan piharemonttimme yksi saavutuksista on ollut karsia pihan vanhoja jo vaaralliseksi tai haitalliseksi käyneitä puita. Sen vuoksi suuri pihalla kasvanut kuusi on kaadettu ja meidän eteemme on avautunut uusi näkymä. En näe enää pihan pieniä oravia, enkä puussa temmeltäviä pikkulintuja. Prinsessakissa ei enää "metsästä" äänekkäästi säksättäen ja viiksikarvat vapisten kaikkia "villieläimiä".

Tilalle on tullut tilhet. Ne popsivat huomattavasti pienemmän pihalla kasvavan pihjalan punaisia marjoja. Pidän niistä. Voin seurata niiden elämää, enkä tunne ahdistusta kerrostalon ylimmässä kerroksessa asumisesta.  Se, etten tunne ahdistusta, on hyvä.

Olemme yhdessä perheeni kanssa tulleet siihen tulokseen, että emme ole valmiita muuttamaan omakotitaloon. Ei siksi, ettei meillä olisi taitoa omakotitaloasumiseen vaan siksi, ettei meillä on varallisuutta siihen tällä nykyisellä alueella jossa asumme. Alue on kuitenkin huikean hyvä paikka olla. Meille hyvä paikka. Meri on vieressä. Kaikkialle on lyhyt matka. Päätimme rakentaa tämän nykyisen nukkekotimme siis nyt sellaiseksi kuin haluamme. Sellaiseksi, että voimme olla tässä perheenä onnellisia. Lopetamme "myyntiremontoimisen" ja keskitymme tähän päivään. Jos emme asu tässä kymmenen vuoden päästä, niin sitten emme asu.

Tämä päätös on antanut minulle rauhaa. En ota enää uskomatonta painetta saunaremontista, putkiremontista, kylpyhuoneremontista, vaatehuoneremontista ja kaikista muista pienistä remonteista joita on mökki pullollaan. Hengitän syvään ja hymyilen. Minä teen kaiken minkä osaan ja vähän enemmän. Teen ne mahdollisuuksien mukaan ja ajatellen vain meidän omaa mukavuutta. Likaan käteni ja remontoin itse. Aika kivaa vaikka ihan mielettömästi siihen tulee menemään aikaa. Mutta se ei haittaa, koska tämä on meidän koti. Rohkaiseva soitto pankkivirkailijaltamme auttaa myös siäiseen rauhaan ja sen johdosta päätimme jättää kylpyhuoneemme ällöt persikan sävyiset kaakelimme paikoilleen ja näpertelemme rauhassa muuta. Tärkeintähän on kuitenkin se, että tämä on meidän koti. Pieni pesä.




Pieni ajatusjuoksu päivään:

Suuret kosteat silmät katselivat minua sähköpaimenen takaa.
"Anteeksi" sanoin ja laskin katseeni heinikkoon.
"Mjuuuuu." lipaisit tuoreen heinätukon turpaasi ja siirryit sähköpaimenen luota kauemmaksi.
"En tahtonut, että tämä menee näin. Anteeksi, että en ehtinyt tänne ennen auringonnousua, mutta kiitos, että olet täällä kuuntelemassa minua silti."


ps. joskus mie muutan maalle!

Tuntematon jokin pitää minua kiinni tässä

Kostea pimeys pitää minua otteessa. Rintaani puristaa, enkä saa henkeä. Olen yksin. Olen niin yksin, etten tiedä edes kuka olen. Kuiva katu tuntuu jalkapohjissani. Kävelen, mutten tiedä mihin. Olen kävellyt jo tunteja, päiviä, vuosia. Musta tunne ei päästä irti. Olen kietonut itseni valheisiin eikä ole enää totuutta mitä kertoa. En tunne ketään eikä kukaan tunne minua. Apua.

Apua. Uin minkä pystyn. Yritän ylös. Näen merenpinnan yläpuolella paistavan auringon, mutten pääse sinne. En saa henkeä. Näen taivalla lentävät linnut, mutta en pääse niiden luokse. Pakokauhu asuu minussa. Olen yksin.

En tunne enää itseäni. En ole koskaan tuntenut. En tiedä miten pääsisin ulos tästä. Kukaan ei rakasta minua. Minä en rakasta minua. Apua. Älä jätä minua tänne. En tunne täältä ketään. Pelkään kuolevani. Pelkään, että kuolen.
---------------------------------------

Tämä on sinulle ystäväni. Usko minuun ja luota minuun. Minä autan sinua kun olet siihen valmis.

Älä luovu unelmasta!

Voiko olla?
Voiko olla niin, että joku minulle tuntematon henkilö on lukenut minun tekstejäni ja pitää niistä?
Voi olla. Hauskaa! Suorastaa mahtavaa! Niin hienoa, että olen loikkinut kuin jänis kuullessani siitä.
No kyllähän minä sen tiedän, ettei minulla ole ihan niin paljon ystäviä kun blogillani on lukijoita, mutta kun kuulen sen jostain muualta niin se tuntuu vain jotenkin... mielettömältä.

No niin. Tapani suurennella ja hypettää iskee taas päälle. Kukaan ei ymmärrä eikä saa tästä samanlaista juhlatunnelmaa kuin minä (paitsi mussu eli aviomies, joka on tottunut mun hössötykseen ja osaa ottaa sen vaadittavalla kanssahössötyksellä). Joku voisi ajatella, että mitä sitten jos joku lukee mitä olet kirjoittanut. Mutta minulle henkilökohtaisesti se on suuri juttu. Olen vuosia kirjoittanut itselleni. Kirjoittanut "salaa". Nyt minun ei enää tarvitse. Voin olla juuri niin helvetin hölmö kuin haluan ja silti joku jaksaa lukea!! Joku muu kuin ne kolme rakasta sukulaistani ja pari muuta yhtä hassua tyyppiä.

Haluatteko tietää miltä se tuntuu?
Ihanalta. Lämmin henkäys onnea pulpahtaa rintaan. Puhallan kevyesti sormiini lämmitelläkseni. Lämpö tuntuu vähitellen jokaisessa jäsenessä. Nousen tuolilta ja mieleni tekee loikkia. Hyppiä kuin jänis paikasta toiseen. Olen kotikonttorilla ja työhanskat putoaa välittömästi. Tiedän, että ne on pistettävä käteen vielä tänään, mutta nyt pidän lounastauon ja aloitan sen hyppimällä ja huutamalla! Tunnen pakottavaa tarvetta purkaa yllättävästä tilanteesta johtuvaa mielihyvää hihkuen ja ilakoiden.
Phiuuh. Noin. Nyt on ilakoitu. Vatsan yläosassa on edelleen miellyttävä pörinä. Rauhoittelin itseäni rakentamalla maukkaan salaatin ja lukemalla erittäin mielenkintoista ja mukaansa tempaavaa kirjaa. Vielä on kuitenkin sanottava mutama sana, ennen kuin voin taas ryhtyä ansaitsemaan elantoani.

Uskon, että minulla on hyvä tulevaisuus. Rahakas? En tiedä, mutta sellainen, että voin elää itseni kanssa. Uskon, että vielä jonain päivänä voin tehdä sellaista työtä joka ei tunnu työn tekemiseltä ja joka tekee minut onnelliseksi! Minä tulen ja näytän teille vielä! *hymyilee leveästi ja päättäväisesti*

Pakottava tarve!

En voi tälle mitään.
Minun on pakko kirjoittaa.
Kirjoittaa kunnes sormet on turvoksissa ja avioliitto katkolla.

Olen aloittanut kirjan kirjoittamisen. Kirjoitan naisesta, onnesta ja sen etsimisestä. Ihan siis näistä aiheista joista olen täällä kirjoittanut. Älkää peljätkö! En minä itsestäni kirjoita. Aloitan vain helposta aiheesta ja katsotaan mihin se johtaa. Minä kirjoitan myös miehestä. Se on jännittävää. Osaanko istua miehen penkissä, pukea miehen housut ylleni ja tuntea kuten mies.

Sain ajatuksen näin vain. Kuin salama kirkkaalta taivaalta ja silti kuitenkin uskon, että tämä on odottanut tulemistaan jo vähän aikaa. Ajatukset nousevat ja kuolevat päässäni kamalaa vauhtia. Tunteet jyllää ja olen meidän perheen itkupilli. En edes aina tiedä miksi itken, mutta tämä minun henkilökohtainen projektini on syystä tai toisesta tunteellinen. Olen ajamassa itseäni kohti unelmaani varmalla otteella vaikka en sitä ehkä ääneen myönnä. Taas saan ajatuksen. Lisään henkilölle lempivärin, uuden ystävän sekä tunteen. Minun pitää mönkiä kirjakauppaan ostamaan tälle kirjalle vihko. Sellainen tosi kiva vihko. Tulen kantamaan sitä mukanani. Tajusin, että  kaikki hyvät (tai huonot) ajatukset katoavat päästä jos en kirjaa niitä ylös ja kirjoittaminen vaikeutuu. Huomaan ajattelevani sitä koko ajan. Kirjaa. Siitä on tullut minulle huumetta.

Nyt kun olen kirjoittanut kahdenksantoista sivua ja alkanut luoda henkilöä, minusta tuntuu, etten osaa mitään. Kun olen päättänyt ottaa miehen mukaan kirjoittamiseeni, taidan jänistää. No, en jänistä, mutta epäilen pidättekö siitä. Jaksaako minun kirjoittamaa kirjaa lukea kukaan? Onko se riittävän mielenkiintoinen romaaniksi?
Minua on kannustettu. Olen saanut positiivista palautetta ja vakavan kehoituksen jatkaa kirjoittamista sekä lähestyä kustantamoita. No ensin pitää olla jotain mikä kanssa lähestyä. Sitä tässä tehdään... lähestytään kovaa vauhtia! Onhan minulla jo yksi raato pöytälaatikossa, mutta eikö jokaisella oikealla kirjailijalla ole sellainen? Ei sitä voi lähteä työstämään koska silloin menettäisin orastavan kirjailijan identiteettini. Huoh... (Sen sijaan julkaisen raadosta pätkän kerrallaan toisessa blogissa; Migreenikon päiväkirja )

Lukisitteko? Lukisitteko naisesta? Tavallisesta elämästä? Miehestä naisen kanssa? Tavallisesta miehestä tuntoineen. Onkohan tämä elämäntarina?Vai kenties tarina ihmisistä elämän partaalla? Niin vaikea sanoa mitään. Pitää vain luottaa siihen, että luki sitä kukaan tai ei, minä ylitän itseni. Jos vaikka minusta ei koskaan tule menestyskirjailijaa, minusta voi tulla kirjailija. Jos vaikka en koskaan voisi tehdä kirjaani työkseni joka päivä, voin tehdä joka päivä työtä kirjani eteen. Sen minä aion tehdä.

Tarkkaavaisuushäiriöinen aikuinen

Tarkkaavaisuushäiriö liitetään lähes poikkeuksetta lapsiin. On kuitenkin olemassa aikuisia jotka kärsivät tästä samasta elämää haastavasta ongelmasta. Ihmisiä kuten minä.
En ole aina tiennyt, että minulla on tarkkaavaisuuden kanssa haasteita. En ole aina ollut ylipäätään tietoinen koko tarkkaavaisuushäiriöstä.
Lasten kasvun myötä olen tutustunut aiheeseen. Olen joutunut pohtimaan oman lapseni kautta näitä asioita ja  havainnut, että itsellenikään ei ole helppoa keskittyä tekemiseen hälinän keskellä. Minun on vaikea jaksaa kuunnella ja olla intensiivisesti mukana palaverissa jossa minun ei tarvitse olla aktiivinen tekijä vaan aktiivinen kuuntelija. Olen myös seurannut sivusta muita aikuisia. Olen havainnut, että vielä aikuisiässä saattaa olla vakaviakin vaikeuksia tarkkaavaisuuden ja jopa ylivilkkauden kanssa.
En koe itseäni kuitenkaan häiriöiseksi vaan ehkä enemmän tarkkaavaisuushaasteelliseksi. Häiriö on mielestäni niin painava sana, että sitä tulisi käyttää harkiten.
----------------------------------

Istun koneeni edessä. Meillä on avokonttori ja ihmisiä alkaa valua työpaikalle minun jälkeeni. Aamu menee hyvin. Kuulen sieltä täältä hyviä huomenia, mutta pääsääntöisesti näppiksen tasaista naputusta.  Meillä on erinomaiset fasiliteetit toimistolla. Hyvät työtuolit, sähköiset työpöydät, ergonomiset hiiret ja niin edelleen. Ilmasto koitetaan pitää miellyttävänä ja sisustus on mukava ja siisti. Meillä on paikkoja missä voi vetäytyä omiinsa ja on rentoutumishuoneita, mutta toimistokuukkeleita nekään eivät poista.

Aamu alkoi mukavasti kunnes kello lähenee yhdeksää ja alkaa puhelinpalaverit. Meillä on trendikästä pitää puhelinpalaveria ihan missä vain. Siellä mihin saat koneen kulmaa laskettua, on hyvä pitää palaveri kuin palaveri. Luulen, että meillä on aika monta vuosien myötä kuulonsa menettänyttä henkilöä töissä sillä heidän on puhuttava erittäin äänekkäästi puhelimeen. Otan kuulokkeet korvilleni ja laitan radion soimaan. Niin on helpompi keskittyä kun ei tarvitse kiinnittää huomiota toisten palaveriasioihin. Mutta kuinka ollakaan on itselläkin juuri alkamassa tärkeä palaveri. On siis siiryttävä toiseen paikkaan, missä voin olla rauhassa. Minä en pysty kuulemaan ja keskittymään viidentoista muun puhelimessa huutajan kanssa.

Löydän rauhallisen sopen ja palaveri voi alkaa. Kokoustan kaikessa rauhassa kun ohitseni kävelee toimistokuukkeli. Vajoan penkissäni mahdollisimman syvälle ja toivon, ettei tämä näe minua. Vajoan sekunnin liian myöhään kun iloinen kuukkeli jo huutelee käytävällä nimeäni ja rientää ilosta punaisena luokseni jauhamaan paskaa. Yritän viittiloidä, että puhun puhelimessa, mutta kuin seinälle viittoisi. Kuukkeli saapuu siitäkin huolimatta ja ymmärtää yskän vasta kun on jo kertonut päivän kuulumisensa. Ystävällinen kuukkeli pahoittelee, mutta ei poistu. Kuukkeli odottaa kiltisti vuoroaan edessäni eikä poistu vaikka näytän hänelle, että tässä kestää. Laitan puhelimen mykistykselle ja sanon; "oikeesti Seppo tässä menee vielä tunti. Palataan myöhemmin jooko? Ootko menossa iltapäivällä kahville?". Seppo on lievästi ottaen harmistunut. Hän ei koskaan käy kahvilla (tiesin sen kyllä ihan hyvin) ja hänellä alkaa palaveri tunnin päästä joten on estynyt tapaamasta uudelleen. "Voi vitsi, no katotaan joku toinen päivä, mut nyt oikeesti mun pitää jatkaa tätä...". Käännän selkäni Sepolle ja painelen takaisin koneen ääreen.
Huoh. Tuntuu, että puolet palaverista meni ohi korvien ja olen ihan hukassa palaverin aiheesta. Painan pääni raskaasti kohti pöytää ja koitan pinnistellä. On todella vaikea päästä kärryille takaisin ja muistiinpanot ovat niin täynnä aukkoja, ettei matoinen omenakaan vetäisi niille vertoja. Koitan skarpata. Sähköposti kilahtaa.. voi ei, ei nyt! Juuri kun luulin, että pääsen kärryille. En lue sähköpostia, mutta se kummittelee... en voi olla kauaa olematta vaan napsauta postin auki ja olen taas pois kokouksesta. Pistän postin kiinni ja kiroan mielessäni. Kokouksen pitäjän puhe pätkii ja yhteys hukkuu välillä. webex sentään toimii ja näen esityksen kulkevan jouhevasti näytölläni. Puheesta alkaa saada taas selvää ja kuulen kuinka kiitetään kokoukseta ja linjoilta poistuu ihmisiä. Tässäkö tää oli?!
Mitä jäi käteen? No ei sitten mitään. Reikäiset muistiinpanot, Sepon murheet ja sähköpostiin luettuja ja kuitenkin samalla lukemattomia viestejä. Tehokasta, todella tehokasta.

Istun bussissa matkalla. kotiin. Koitan rentoutua lukemalla e-kirjaa. 
Yritän tosissani. Luen hyvää romaania ja annan mieleni virrata sivujen väirkkäässä tekstissä. Mieli alkaa saada rauha ja syke tuntuu tasoittuvan. En hikoile enää ja päänsärky tuntuu siedettävämmältä. Vielä muutama sivu niin voin kävellä pysäkiltä kotiin ja antaa syksyn tuntua ihanana viileytenä kaulalla.

Kotona odottaa kaaos. Ääntä on enemmän kuin desibelit sallii. Lapset huutaa kilpaa ja pikku-ukko tervehtii räkäisellä suukolla. Miehellä on päivystys ja puhelin soi (täysillä tietenkin, että sen kuulee). Keikkaa pukkaa ja ruoanlaitto jää kesken. Minä jään lasten kanssa viettämään mukavaa koti-iltaa...

Kun lapset on unessa. Härdelli on ohi. Istun sohvalla töistä juuri palanneen miehen kainalossa. On hiljaista. Tv pauhaa, mutta niin hiljaa että pitää suorastaan pinnistellä kuullakseen mitä siellä puhutaan. Se ei haittaa. Ei haittaa vaikka en kuulisi, sillä tärkein ääni mitä nyt kuulen on rakkani sydämmenlyönnit ja prinsessakissan pehmeä kehräys. Tuntuu kuin koko maailma olisi hukkunut jonnekkin ja olisimme tässä yksin, vain me kolme. Korvissa soi, mutta se hiljenee kun saan olla tässä tarpeksi kauan.
----------------------------------------

Niin... päivään kuuluu jokaisella meistä oma määränsä ääntä, menoa ja vilskettä. Toisten on helpompi kestää sitä kuin toisten. Minun on helpompi jos saan olla koko päivän kotona. Voin tehdä etätöitä ja se on minulle juri nyt ihan parasta lääkettä. Kun jään yksin kotiin, saan enemmän aikaan. Saan olla hiljaisuudessa ja keskittyä ihan rauhassa. Vaikka lapset tulevat kotiin päivällä niin voin kertoa, että heitä on helpompi kestää kun toimistokuukkeleita ja kuuroja kollegoita.

Kunnia hiljaisuudelle ja kunnia kaikille jotka yrittävät parhaansa tässä meteliä ja melkskettä piisaavassa maailmassa.

Kesä painuu taivaanrannan taa.

Istun tässä hiljaa ja kuuntelen.
Kuulen kuinka kurkiaura lipuu ylitseni.
Istun tässä hiljaa ja kuuntelen.
Kuulen kuinka vesi lainehtii laitaa vasten.
Istun tässä ja kuuntelen.

Suljen silmät ja annan tuoksujen värittää maiseman.
Silmät kiinni, nostan kasvot kohti taivasta ja hengitän.
Hengitän elettyä elämää.
Hengitän uutta tulevaa.
Hengitän laulettuja lauluja ja auringon nousuja.

Minä rakastan syksyä.
Värit ovat kauneimmillaan ja ilman viiletessä hengittäminen käy helpommaksi. Syksyllä on helppo antaa mielen liikkua ja nauttia viileistä illoista kynttilän valossa. Syksyllä talven harmaa ja surullinen ote on vielä kaukana vaikka se on lähellä. Syksyllä voi nauttia lempivillasukista ja kaivaa kaapista ihana villapaita joka lämmittää kylmipinäkin hetkinä.
Syksy on uuden alku. Kun pienet ihmiset menee uudelle luokka-asteelle, aloittaa muutkin uuden kauden. Vanhemmat lastensa myötä ja isovanhemmat lastenlastensa myötä. Uusi aika antaa mahdollisuuden unohtaa taaksejääneet murheet, unohdetut virheet ja hankalat koettelemukset.
Syksy on paras aika unelmoida. Syksyllä minut valtaa suunnaton tarve saada oma rauha. Haluaisin oman talon jossa voisin olla oma itseni. Unelmoin siitä miten joka viikkoisen remontoimisen päätteeksi kävelisin syksyisessä maisemassa ja suunnittelisin tulevaa talvea. Katselisin taloa ja ihmettelisin miten paljon tekemistä siinä aina vain on. Päättäisin laittaa pihan kuntoon heti ensikeväänä. Sunnuntain kruunaisi ihana kaalilaatikko puolukkasurvoksen kera ja illalla saunan jälkeen voisin sulkea silmät omassa sängyssä, omassa huoneessa, omassa talossa, oman rakkaani vieressä.

Minä rakastan syksyä.

Menetin tänään raajan!

Tai raajan ja raajan, tänään ja tänään. Miten sen ottaa ja mistä se lasketaan. Ja oliko se nyt menetetty kuitenkaan.

Neljätoista vuotta sitten opiskelin hatuntekijäksi. Sehän on käsillä tekemistä. Konkreettistä käsillä vääntämistä. Epäonnisena ihmisenä (tai ihan kai tavallisena) sain molempiin käsiini jännetupen tulehduksen. En voinut leputtaa käsiäni sillä opintoni olisi kärsineet. Tosiasiassa en vain malttanut lepuuttaa niitä.

Meni sitten vuosia eteenpäin ja aika ajoin ranteissa on ollut tulehduksia. Tilanne karkasi käsistä kun istutin itseni vakituisesti tietokoneen eteen. Käsiäni pakotti tuon tuostakin. Hoidin ne joka kerta asiaan kuuluvalla tavalla eli kaksi viikkoa sairaslomaa ja kipulääkkeitä sekä muutama kuukausi lastaa.

Yllätyksekseni sain jälleen ikävän tulehduksen noin vuosi sitten. En ollut työelämässä ja koneen edessä tapittaminen oli jäänyt jo vähän aikaa sitten. En myöskään tehnyt käsitöitä, mutta hoidin pienen pientä poikaani. Tällä kertaa tulehdus on oikean ranteeni ongelma ja peukalostani on hukkunut voimat lähes kokonaan.

Läksimpäs työelämään takaisin ja ajattelin kysyä lääkäriltä voisiko tämän peukalon vaikka sitoa tai teipata tai hitto vie kipsata jotta se paranisi. Ei. Ei voi.
Se pitää leikata. Ei minulta peukaloa pois viedä, mutta sen jänne avataan uudelleen.

Olisiko siitä ollut apua jos olisin aikoinaan oikeasti lepuuttanut käsiäni? Ei. Olisiko siitä ollut apua jos olisin kipsauttanut sen nyt kun terveyskeskuslääkäri sitä ehdotti? Ei.

Ihmistä ei ole luotu istumaan koneen edessä jatkuvasti. Ihmistä ei ole luotu niin staattiseen työhön. Se on vain hyväksyttävä, etten ole luotu tekemään näitä töitä. mitä meillä tässä yhteiskunnassa on olemassa. Onhan sitä olemassa muutakin mutta minä en osaa luoda lehmänpaskaa, eikä minusta siihen olisikaan. En myöskään kestä vanhusten hoitotyötä sillä kiinnyn liikaa ihmisiin ja tulen huonovointiseksi vähän liian helposti kun ollaan eritteiden kanssa tekemisissä. Taiteilijaksi en voi ryhtyä kun siitä ei saa riittävästi palkkaa eikä minulla ole lahjoja. Onhan siis maailma pullollaan muutakin kun tämä minun näkemykseni yhteiskunnan tarjoamasta työstä, mutta minusta ei ole siihen.

Kirurgin veitsen alle siis. Ranteesta ei koskaan tule kunnollista, mutta sen kanssa voi elää. Ehkä tässä olisi taas yksi reilu sykäys kohti maallemuuttoa? Jos muutaisin maalle ja alkaisin omavaraiseksi? Ehkäpä sitten voisin siinä ohella raapustaa kirjoja, maalata tauluja, taiteilla hattuja ja myydä pullaa kotipuodista? Ehkäpä siten voisin säästää toisen ranteeni ja tulisin samalla astetta onnellisemmaksi?

Maallemuuttoa miettien,
Elli-Jasmiini

No? Laihduitko? Rakastuitko?

Olen aikaisemminkin pohtinut rakastamista. Itsensä rakastamista. Päätin kysyä, olenko nyt siis rakastunut itseeni? Olenko päässyt niihin tavoitteisiin mitä asetin aikaisemmassa pohdinnassani?
En. Olen tosin edennyt valtavasti.

Kesän kynnyksellä minulta kysyttiin toistuvasti pelottaako kesäloma ja sen mukana tuoma ruoka. Pelottaako minua kaikki se olut, jäätelö ja muut. Ei. Join kyllä olutta ja söin jäätelöä.
No pelottiko minua lihominen. Se että en enää mahdu kesän jälkeen vaatteisiin. Mitä jos alankin yhtäkkiä näyttää ihan kamalalta. Ei. En pelännyt lihomista ja ulkonäköni kanssa olin koko kesän ihan sujut.


Jos ihan kohta kohdalta käydään läpi niitä aikaisempia tavoitteita niin olen saavuttanut virstanpylväitä jotka ovat mielestäni merkittäviä. Ehkäpä siksi että teen niistä merkittäviä. Kuten se että voin katsoa itseäni peilistä, enkä oksenna. Se on hyvä asia. Olen oivaltanut olevani ihminen. Olen kaunis. Tiedän sen. En ole kaunis kaikkien mielestä. jotkut pitävät minua kamalana kotkona. Ihan oikein. Koska olen kotko. Olen ilkeä ämmä jos minua ei tunne. Työstänkin koko ajan antamaani mielikuvaa lempeämmäksi, mutta olen siinä välillä vähän huono. En osaa nimittäin peittää mielialojani ja olen turhankin tarkka yksityisyydestäni. Ja jos joku ihminen tuntuu ikävältä, hän yleensä näyttääkin ikävältä. En siis miellytä kaikkia, mutta itseäni olen oppinut miellyttämään ja sehän tässä oli koko homman pointti.

Ruokavalioni on pysynyt. Olen saanut niin paljon voimaa ja hyvinvointia siitä, että en voi kuvitella enää palaavani entiseen. Enkä palaakkaan. En voi. Elimistö on alkanut korostuneesti ilmoittamaan milloin on huono olla ja milloin kaikki menee hyvin. Pidän siitä kun kaikki menee hyvin. Pidän silloin itsestäni enemmän ja olen positiivisempi. Olen rennompi.

Olen palannut työelämään ja huomannut liikunnan vähenevän entisestään. On erittäin haastavaa järjestää aikaa liikkumiselle kun en halua menettää minuuttiakaan muun perheen kanssa vietetystä ajasta eikä minun työnantaja anna palkkaa liikunnan harrastamisesta. Hyvä työnantaja minulla kuitenkin on sillä meillä on kaikki edellytykset hyvään ja monipuoliseen liikuntaan ja hyvinvoinnin kehittämiseen. Nyt minun pitäisi vain keksiä siihen aikaa. No, olen luova. Keksin kyllä jotain. Poden ensin parit päiväkodista karanneet flunssat ja sitten keksin jotain.

Olen siis edelleen sillä opettelun tiellä. Mutta olen pitkällä jo ja matkani jatkuu vielä.

Uuden kynnyksellä yksin?

Onko niin, että ihminen on aina loppujen lopuksi yksin?
Kun on suurten päätösten aika, joutuu tekemään päätöksensä yksin.
Vaikka päätös koskettaisi toista ihmistä, eikö silti ole yksin?
Sanoisin niin.

Elämässä on joka päivä tehtävä päätöksiä. Suuria päätöksiä jotka vie elämässä eteenpäin. Vaikka olisit tekemättä yhtään päätöstä, teet silti päätöksen. Teet päätöksen olla tekemättä päätöstä.
Mutta onko hyvä olla päättämättä? Ei. On helpompi päättää ja sitten muuttaa sitä, kuin jäädä vellomaan ja vaivaamaan ja pohtimaan ja pyörimään paikalleen. Uskon että monesti on enemmän harmia olla päättämättä kun päättää.

Seuraan sivusta kun läheiseni pohtivat päänsä puhki suuren kysymyksen äärellä. Muuttaakko vai ei? Sijoittaakko vai ei? Ympäristö luo omia paineitaan huomaamattaan vaikka uskonkin, ettei ympäristö vie viimeistä sanaa tässä tilanteessa. Mutta sivusta seuraajana minuakin alkaa mietityttää samat kysymykset. Muuttaakko vai ei? Miksi muuttaisin? Mitä minä sillä saavuttaisin? Toisiko se elämääni jotakin uutta sisältöä? Korjaisiko vanhaa? Jos muutan, menetän jotain, mitä saan tilalle?

On mentävä eteenpäin. Minusta tuntuu siltä, että jos edes mietin kysymyksiä, on niihin etsittävä vastauksia. Tuntuu etten ovi olla tyytyväinen jos olen levoton ja palaan aina noihin kysymyksiin. On etsittävä vastausta ja tehtävä päätös. Päätös muuttaa tai olla muuttamatta. Elää sen pätöksen kanssa. Ja muuttaa sitä tarvittaessa.

Siis onnea ja voimaa rakkailleni päätöksen tekoon. Tuen teitä aina, oli päätös mikä tahansa.

Syksy hiipii hiljaa nurkan takaa

Tänä aamuna nousin ylös vailla minkään näköisiä tuntemuksia. Silti sisällä myllersi ja olen varma, että jos oikein olisin ajatellut olisin saattanut tuntea haikeutta.

Heräsin vähän liian aikaisin ja minulle olisi voinut jäädä aikaa ajatella, mutta sen sijaan keksin muuta tekemistä. Keitin kahvin ja join puoli mukillista kunnes oli aika lähteä ovesta.

Olin istunut bussissa ja lukenut kirjaa jotta minun ei tarvitse ajatella. Kävelin kaupungin läpi junalle ja huomasin, että täällä puut ovat saaneet syysvaatteet. Oli hyvin lähellä että aloin ajatella, mutta itsesuojeluvaistoni toimi moitteettomasti ja huomasin, ettei ole vielä kovin paljon ruuhkaa.

Avasin kiireisen oloisena oven työpaikalle ja suuntasin askeleeni kohti kuudetta kerrosta. Pääsin perille ja hieman varovaisesti etsin käsiini henkilön joka huolehtisi siitä, ettei minun tarvitsisi ajatella.
Päiväni töissä kului miellyttävästi ja leppoisasti. Se toki johtui siitä, ettei mikään toiminut ja näin ollen en voinut tehdä töitä vaan verkostoiduin aktiivisesti ja olin ajattelematta.

Kotimatkani pelastus oli ihana ystävä joka piti minut poissa ajattelun vaaralliselta tieltä ja toi minut kotiin ajatusteni luokse.

Nyt minulla on aikaa pysähtyä ja tunnen palan kurkussani. Pala ei vielä ole kovin suuri sillä vanhimmat lapseni viihdyttävät minua iltarutiinien vetkuttamisella, mutta nyt sen jo tuntee ja ajattelemattomuus on aina vaikeampaa.

Tiedän, että kun painan pääni tyynyyn niin unen sijaan silmiini kohoaa kyyneleet.
Sitten ajattelen. Ajattelen ja tunnen. Tunnen ja elän.

Olen palannut työelämään ja minun aikani kotiäitinä on ohi. Niin ihanaa kun se olikin, oli minun tehtävä se valinta ja tässä olen. Huomenna olen taas ajattelematta ja jossain vaiheessa elämää se ei ole enää niin vaikeaa. Tiedän että tämä helpottaa, mutta nyt se koskettaa. Toisaalta tunne pitää minut elossa. Ihminen ei ole elossa jos ei tunne. Minä tunnen.

Unelmat muuttuvat kun katsoo totuutta silmiin

Espanja. Ihana Espanja. Kurimuksen kourissa taistelet olemisestasi. Työttömyys piinaa ja kurjuus koettelee.

Kesä. Suomen kesä. Olen kaivannut sinua lipuessa Itämeren laineilla vailla saariasi ja tuoksujasi.

Halusimme vielä joku aika sitten muuttaa espanjaan lämpimään. Olemme kuitenkin kesän aikana pohtineet asiaa uudelta kantilta. Purjehdimme Itämeren ympäri ja elimme lähes kaksi kesäkuukautta ilman saaristoa. Se sai meidät ajattelemaan asioita uudestaan. Olemme nyt katsoneet totuutta silmiin ja tulleet siihen tulokseen, ettei sielumme ja sydämmemme kestä ympärivuotista ulkomailla asumista. Emme voi elää ilman Itämerta ja ennen kaikkea tätä niin kaunista ja upeaa saaristoamme. Tämä poikkeuksellinen ja uniikki saaristo on meille niin rakas joka viikonloppu, ettei ole mahdollista asua muualla kuin Suomessa nämä kaikki kesäkuukaudet.
Sitäpaitsi. Meillä on täällä työtä ja koti. Jos muuttaisimme ulkomaille, ei olisi mitään varmaa. Voihan työttömyys kohdata täälläkin, mutta se lienee astetta helpompi kohtalo Suomessa kuin Espanjassa.

Pillit pussiin ulkomaanmuuttohaaveille siis ja katseet kohti Inkoon tai Kirkkonummen omakotitaloja! =D

Tätä päivää olen odottanut viisi vuotta...

Ehkä enemmänkin. Viimeiset viisi vuotta olen itsunut jokaisena vuodenvaihteena yksin tietokoneella ja itkenyt. Itkenyt ja tuntenut häpeää, tuskaa, katkeruutta ja toivoa. Olen odottanut tätä päivää. Tätä päivää kun teen sen viimeisen kerran. Istun koneella yksin, mutta tänään en itke. Tänään nautin pullollisen shampanjaa puolisoni kanssa joka on jakanut nämä vuodet kanssani.
Olen kärsimätön ihminen ja haluan aina kaiken tapahtuvan nyt tai mahdollisesti eilen. Tätä asiaa en ole voinut hoputtaa. Minun on pitänyt vääntää puukkoa haavassa ja odottaa. Mutta nyt se on ohi. Yksi minun unelmistani toteutuu taas! Olen vapaa! Nyt voin hengittää eikä minun enää tarvitse mennä ajassa taaksepäin ja käydä kaikkea aiheuttamaani tuskaa, kokemaani häpeää ja langettamaani suuttumusta läpi. Enää ei tarvitse.

Kiitos teille kaikille tuesta. Läsnäolosta. Moraalisista saarnoista ja olkapäistä. Kiitos sympatioistanne ja ennen kaikkea siitä, että olette jaksaneet nämä vuodet kanssani. Nyt voin painaa menneisyyteni pois ja jatkaa nykyisyyttä uudella twistillä. Kippis teille kaikille! <3

I´m living my own dream, my own life!

Viimeaikoina olen pohdiskellut syntyjä ja syviä. Ravitsemus on ollut mielessä jokainen päivä. Tänään kuitenkin huomasin ajattelevani, että olen onnellinen. Elän unelmaani. Minun unelmaa. Minun elämää.

Kun olin nuori mimosa ja harjoittelin aikuisuutta Korson kaduilla ja Jokivarren metsissä, halusin vain normaalia elämää. Halusin miehen joka katsoo formuloita, juo olutta ja on tavallinen. Halusin olla tavallinen. Elää tavallista elämää. Kuin joku olisi kuullut ajatukseni silloin. Itkin yksin murrosikää ja äiti lohdutti. Seikkailin pitkin elämän polkuja ja möyrin ojanpohjia. Kuin joku olisi kuullut ajatukseni. Tapasin Simon.

Tavallisuus on mystillinen käsite. Jokaisella on oma ajatus tavallisuudesta. Minun ajatukseni on muuttunut. Tavallinen on onnea ja onni on tavallista. Niin sen pitäisi olla. Niin se on. Vaikka elämässämme on säröjä ja ylämäkiä alamäkien kanssa on se silti onnellista ja tavallista. Olemme kestäneet talouden heittelehtimiset ja ekonomistien uhkaukset. Kestämme ne tulevassakin. Olemme realisteja mutta silti elämme unelmissa.

Olemme ymmärtäneet, että onnen avaimet on meillä itsellämme. Elämää ei tarvitse elää ajelehtien. Vaikka kaikkea ei voi saada, vaikka elämä ei ole kaikille antanut samoja eväitä... on se silti sinun käsissäsi. Sinun unelmasi. Sinun elämäsi. Päätä itse miten elämäsi elät. Mitään ei saa ellei sen eteen näe vaivaa. Rahalla ei voi ostaa onnea.

Ja vaikka aina on elämässä parannettavaa ja muutettavaa niin juuri nyt en halua muuttaa mitään. Vaikka haluaisin olla läheisempi joidenkin ihmisten kanssa, auttaa toisia enemmän, kuluttaa vähemmän ja parantaa sairauksia... en halua muuttaa nyt mitään. Teen joka päivä töitä rakkaitteni eteen ja muutoksia tulee väistämättä, mutta ne kuuluu tähän elämään. En muuta mitään vaan aion olla onnellinen tästä hetkestä kaikkine vivahteineen.

Kuka tunnustaa?

Kuinka moni meistä pystyy rehellisesti katsomaan itseään peilistä? Olenko minä oikeasti terve? Onko normaalia, että turvottaa? Onko normaalia, että väsyttää koko ajan ja on innoton olo? Onko normaalia, että olen jatkuvasti vähän flunssainen? Miksi nilkat turpoaa? Pystynkö tunnustamaan, että syön salaa? En syö välttämättä salaa muilta vaan itseltäni. Minulla saattaa olla niin nälkä, että kiukuttelen kuin pikkuihminen tai tunnen oloni heikoksi vaikka söin ihan hetki sitten. Voinko katsoa itseäni peilistä ja tunnustaa, että minulla ei oikeastaan ole nälän tunnetta vaan himo. Tunnen ääretöntä halua syödä leipää. Kun ehdotan ihmiseille, että leivästä voisi luopua niin monet huudahtaa, etteivät luovu siitä. LEIPÄ ON TERVEELLISTÄ?
Katsotko itseäsi koskaan peilistä? Tunnetko itsesi oikeasti? Huomaatko joskus, että katsot elämääsi kuin ulkopuolelta...

Hei, nimeni on Elli ja olen holisti. Olen ruokaholisti. Ruoka on minulle pakkomielle. Tiedän, että minua katsova nauraa ja ajattelee, että suksi normaalivartaloinesi ja hukuttaudu! Mutta tosiasiassa minulla on ongelma. Syön salaa. Itseltäni. Ahmin ja tulen hulluksi ruoan kanssa. Olen niin nälissäni, että oksettaa vaikka edellisestä ruokailusta ei ole kauaa. Vihaan ruokaa ja samalla rakastan sitä. EN omaa tervettä suhdetta ruokaan.

Minä olen addikti. Olen addiktoitunut leipään, pastaan, riisiin ja perunaan. Pulla... ihana pulla. Rrrrrakastan croisanttia. Syön leipää aamulla. Syön sitä vielä yhden. Syön sitä lounaalla, päivällisellä välipalalla ja illalla. Kokouspullat tuplana. Huoh....

Hei. Nimeni on Elli ja olen holisti.
Haluan parantua. Olen ottanut edistyksen askelia ja tänä viikonloppuna minusta tuntui siltä, että olen lähempänä terveyttä kuin pitkään aikaan. Vaikka voin huonosti lähes joka aamu ja joudun pinnistelemään, että syön riittävästi ja oikein, olen terveyden tiellä.  Tänään en syönyt keksiä, leipää enkä jäätelöä. En edes halunnut niitä. Olen oivaltamassa, että minun elimistöni on sairastunut ja se tarvitsee oikeaa ravintoa parantuakseen. Tänään oli helpompi olla. Niveliäni ei särkenyt, minua ei närästänyt enkä ole turvoksissa. Päätäni särki vain vähän. Mieleni on kevyempi ja vaikka viikonloppu on ollut erittäin vilkas ja lapsitäyteinen, tunnen olevani hengissä. Elossa.

Voin katsoa itseäni peilistä, kokovartalopeilistä tuntematta kuvotusta. Alan tunnistaa itseni peilistä ja minusta tuntuu siltä, että voin kohta sanoa tuntevani itseni. Tunnen kurvini ja sopukkani. Tunnen omat luomeni ja kylkieni kaaren. Lantioni kaari on kaunis. Minun pakarat ja voimakkaat reidet. Pohkeiden lihakset ja kaikki mustelmat. Minulla on olkapäät ja käsivarret. Olen ihan kokonainen nainen.

Olen paranemassa. Olen niin onnellinen siitä ja toivoa täynnä. Hei, olen Elli ja olen holisti. Olen sinun tukihenkilösi ja vien sinut läpi kaikkien portaiden kohti parempaa. Kohti tervettä suhdettä ruokaan.

Ystävyydestä

Minulla on monta ihanaa ja hyvää ystävää. Ajattelen heitä joka päivä. Vaikka en ole yhteydessä heihin kovinkaan usein ovat he aina mielessäni ja sydämessäni.

Tänään haluan ylistää ystävyyttä. Ystävyys on vahvuutta. Eräs ystäväni toi minulle matkoiltaan teetä. Vain siksi, että tiesi minun juovan paljon teetä. Olin siitä ylettömän onnellinen. Niin siitä teestä, mutta ennen kaikkea siitä, että hän toi sen teen juuri minulle. Samassa pussissa oli hänen itsensä tekemä ihana kori ja apinannyrkkisolmittuja tervanauhoja karkottamaan hyttysiä kesäiltoina veneellä. <3
Minulla ei ole montaa läheistä ystävää. Mutta nämä hetket ovat niin arvokkaita, että en kaipaakkaan ympärilleni laumoittain ihmisiä. Minulle riittää nämä muutamat maailman tärkeimmät ihmiset.

Eräs ystäväni piti minut hengissä aikanaan kun lapset oli pieniä. Pyyteettä hän otti lapset hoitoonsa kerta toisensa jälkeen, jotta minä saisin hoitaa itseäni ja elämääni. Hän on täysin erilainen kuin minä. Olemme monesta asiasta täysin eri mieltä, mutta hän on aina tukenani. Aina.

Sitten on muutama upea vanha koulukaveri. Ihmisiä joiden kanssa on vuosien mittaan syntynyt side joka ei katkea. Henkilöitä joista kuulee kerran tai kaksi viiteen vuoteen, mutta he silti palaavat ajatuksiini tasaisesti. Heidän läsnäolo riittää. Tiedän, että voin aina luottaa heihin missä asiassa tahansa.

Työelämästäkin olen saanut tärkeitä ihmisiä. Erityisesti yksi on jäänyt sydämmeeni pysyvästi. Hän istui kanssani kun odotin Ottoa ja viihdytti minua. Piti mielialaani korkealla ja toi laatikollisen munkkeja. Rakastan häntä siksi. Rakastan häntä myös siksi, että hän on aina tukenani ja läsnä kun tarvitsen.

Eräs rouva joka tuli luokseni kriittisellä hetkellä. Soitti minulle oman kriisinsä keskellä. Voimme luottaa toisiimme. Olemme niin läheisiä, ettei tarvita sanoja. En juuri tiedä hänen jokapäiväisestä elämästä mitään, mutta tunnen hänet joka päivä.

Naapurin akka. Sellaisenkin olen saanut. Naapurin akka asuu tosin melko kaukana nykyisin, mutta hän on aina naapurini. Kiekkoilijahulluihana.

Sisko. Se nimittää näitä kaikkia ihmisiä. He ovat minulle sisaria joita rakastan ja jotka kuuluvat onnellisuuteeni vahvasti. Ajattelen heitä joka päivä. Haluaisin kuitenkin vielä lisätä tähän listaan yhden ihmisen joka on minulle erityisen tärkeä... Sisko. Minun isosisko. Ihminen joka antaa minulle voimaa. Ihminen joka uskoo minuun ja jaksaa kuunnella minun päättömiä hössötyksiäni. Sisko. Eikä unohdeta äitiä. Äiti on minun ensimmäinen ystäväni. Äiti on ja tulee aina olemaan minun luotettu.

Olen teidän ansiosta se nainen joka olen tänään. Kaikki teistä jaksavat kuunnella minua ja uskoa minuun. Voin olla minä teidän ansiosta eikä minun tarvitse pelätä, että minut hylätään. Minulla on turvallinen olla, kun olette luonani. Kiitos. Rakastan teitä kaikkia.

Tämä on kaikille naisille, ystäville, ihmisille, rakkaille, puolisoille, miehille, vaimoille, veljille... kaikille. Ystävyys. Se on unelma joka on toteutunut. Minulla on ystäviä!

Haluan, että lapsellani on kaikki hyvin.

Minun lapsellani on migreeni. On muutakin joka vaikeuttaa tavallista elämää joskus kohtuuttomankin paljon. Lapseni on hieno mies. Ystävällinen, kohtelias ja erittäin älykäs. Älykkyyttä on mitattu testeillä, kohteliaisuutta ja käytöstä on punnittu ja pohdittu, seurattu ja mietitty. Lapseni on erittäin älykäs ja kohtelias sekä ystävällinen ja kaikin puolin ihana lapsi. Niin tutkimuksen tulokset nyt kertovat.

Kiitos. Minä kyllä tiesin tämän jo ja olen sen ääneen ilmaissut. Silti lapsellani on joku hätänä. Tiedän sen. Pieni asia. Joku pelottavan pieni juttu joka pilkahtaa ajoittain. Sitä ei näe jos ei osaa katsoa. Sitä ei usko jos ei sitä koe. Se on niin pelottava, että sen voima tuntuu musertavalta.

Haluan, että lapsellani on kaikki hyvin. Olen halunnut nämä tutkimukset siksi, että se jokin löytyisi. Olen kuitenkin huomannut, että sitä ei löydy näillä keinoilla ja testeillä mitä meillä on käytettävissä. Suomessa ei ole läääkäriä joka uskaltaisi auttaa minua. Jolla olisi kanttia vastustaa virallisia linjoja lapseni terveyden vuoksi.

Pöh. Olen päättänyt ottaa ohjat omiin käsiin. Olemme kesän keskenämme. Kukaan ei pääse sörkkimään lapsen ruokalautaselle sellaista mitä en tiedä. Ei jauhoista tehtyä perunamuussia, paneroituja kalapuikkoja, jauheesta tehtyä keittoa. Ei "terveellistä" maitoa ja pakastettuja vihanneksia läpikypsiksi keitettyinä. Eikä kumipottuloita.

Tuoretta ruokaa ja tarvittava määrä suolistolle tärkeitä vitamiineja. Kesän jälkeen olemme viisaampia. Aion kirjata ylös kaikki poikkeavan ja senkin mitä lapset päivittäin syö. Mitä syksyllä? Kun lapset menee takaisin kouluun ja kouluruoka palaa päivittäiseen rytmiin. Silloin varmasti näkyy onko näillä muutoksilla mitään merkitystä.

Toivon, että on. Toivon, että ei. Jos on, tiedämme miten lasta pitää ruokkia jotta elämä on helpompaa. Jos ei, voi hän syödä Saarioisten äitien tekemää ruokaa huoletta. Jos on, emme tiedä mikä lapsella todella on, mutta voimme elää normaalia elämää tiedostaen, ettei Saarioisiin voi koskea. Jos ei, emme tiedä mikä lapsella todella on, mutta se ei ainakaan liity ruokaan.

Unelmoin siitä, että lapseni kasvaa aikuiseksi. Tasapainoiseksi ja tiedostavaksi aikuiseksi jolta löytyy tarmoa ja uskoa. Luottamusta ja pikkuisen tervettä epäluuloa. Unelmoin siitä, että lapseni voi olla onnellinen.

Small dreams!

Päivään saattaa mahtua monta unelmaa. Hetkellisiä mielijohteita jotka on vain pakko toteuttaa tai laittaa sille listalle jota toteutetaan kohta tai sitten huomenna. Sitten on niitä vähän suurempia unelmia jotka jää yleensä toteuttamatta. Kuten esimerkiksi unelma hoikasta minästä, pullattomasta päivästä, kahvista rauhassa ym.

Minun yksi pikku unelmani tuntui eilen käyvän toteen.
Juoksen. Juoksen nykyisin melkein joka päivä. Pieniä matkoja, mutta juosten. Juoksen muutamasta kilometristä neljään tai viiteen kilometriin. Juokseminen itsessään ei ole se unelma, mutta että juokseminen ei vituta. Eikä satu. Se tuntuu rullaavan omaan tahtiin. Nautin siitä ja odotan joka päivä sitä hekteä kun saan lenkkarit jalkaan. En halua juosta maratonia koska en usko, että se on terveellistä, eikä se ole minua varten. Juoksen pieniä matkoja ja nautin niistä sillä niveleni kiittävät hitaan, mutta varman kestävyyden kasvattamisesta ja voiman lisäämisestä.  Juoksen, koska olen huomannut nauttivani maiseman vaihtumisesta, luonnosta ja liikkeen voimaannuttavasta vaikutuksesta. Juokseminen auttaa olemaan ajattelematta. Se auttaisi niskoihin ja hartioihinkin, mutta Otto vaunuissa vähän vaikeuttaa ylävartalon rentoa menoa.
Eilen tuntui siltä kuin olisi tullut uskoon. Tunne, että tää on mun juttu. Otan lenkkitossut mukaan kesälomallekin ja aion tutustua rantakaupunkeihin myös lenkkeilemällä. Sen lenkkeilyn teen kuitenkin yksin, sillä Oton juoksukärryt jää kotiin ja mukaan tulevat rattaat ei rullaa niin kivasti. En aio tehdä juoksemisesta epämiellyttävää ja juosta vain koska on pakko joten reissussa juoksen yksin jos vain suinkin pääsen.

Olen tänä keväänä oppinut kantapään kautta, että silloin kun pitää asiat mukavana ja painostaa itseään vain hiukan... silloin voi onnistuakin. Mitäpä jos kaikki siis lakkaisitte syyllistämättä ja piiskaamatta itseänne ja nauttisitte siitä mitä teette. Opetelkaa nauttimaan hyvästä ruoasta, kevyestä liikunnasta ja itsestänne. Se helpottaa elämää kun sen oppii. Tiedän, ettei helppoa ryhtyä, mutta se kannattaa. Sillä sinä olet yksin omassa vartalossasi ja omassa mielessäsi. Miksi et siis haluaisi sille vain parasta ja hyvää jotta oleminen olisi miellyttävää ja rentoa. Miksi et siis opettelisi rakastamaan itseäsi sillä vain rakastamalla itseäsi voit rakastaa lähimmäistäsi. Huolehdi itsestäsi itsesi ja lähimmäistesi vuoksi. Ja niin edelleen plaa plaa... voisin jatkaa tätä loputtomiin. Koska tiedän vain niin hyvin kuinka sinäkin nyt luet tätä ja myönnyttelet, mutta et tee asialle mitään tänään... ehkä huomenna.

Luv ya all!

Magnesiumia, kalaöljyä ja kavaa.

Nyt se sitten onnistui. Ensimmäinen tilaus iHerbistä. Tilasin kasan teetä, magnesiumia ja vähän pirtelöaineksia. Kivaa. Odotan tuotteita innolla.
Löysin iHerbin blogin kautta. Aika paljon asiaa pelkästä iHerbistä. Paljon arvioita ja mainontaa. Ihan hyvää infoa mielestäni. Pitää muistaa tietysti ne omat jutut eikä sokeana rynnätä toisen arvioiden mukaan. Kiitos tälle kirjoittajalle, että esitteli minulle iHerbin ja sen mainioita tuotteita.
Olen saanut itseni innostumaan taas enemmän hyvinvoinnin kokonaisvaltaisesta ajattelusta. Olen itse yliherkkä hiilihydraateilla ja voin huonosti jos syön niitä jatkuvasti. Unohdin sen hetkeksi ja palasin syömään leipää joka päivä. Löysin itseni jälleen ihmettelemästä lanteille ja lapaluiden päälle kertyviä makkaroita ja ennen kaikkea jatkuvia migreeneitä sekä vatsan poltetta. Taas ravattiin lääkärissä jos minkälaisesta vaivasta. Väliin vähän odotusaikaa ja raskauskiloja. Sitten kuin jostain ihmeenkumman syystä muistin taas mistä tässä kaikessa on kyse. Hiilihydraateista. Oikeasta ruokavaliosta.
Ja niin on Elli taas Elli. Ei särje päätä ja alkaa poltteet olla poissa. Pikkuhiljaa alkaa olla taas hyvä olla ja se näkyy.

Hyvinvointi kuuluu vakiounelmiini. Se, että jaksaa temuta lasten kanssa ilman kuolettavaa hengästymistä. Että se temuaminen ei pääty siihen, että lapset vinkuu vielä jatkamaan kun itse ei enää vain pysty.  Että ylipäätään jaksaa kiinnostua lapsista ja heidän leikeistä. Se, että päätä ei särje. Että kipu ei ole pysyvä olotila. Pystyn puhumaan mongertamatta, itkemättä ja oksentamatta. Ihanaa.
Toki siihen omaan hyvinvointiin ja vakiounelmaan kuuluu liikkuminen. Liikunnan pitää olla mukavaa ja tuntua kevyeltä. Inhoan sitä kun voimat loppuu. Vihaan sitä kun joka paikkaan sattuu ja on ihan lopussa. Juoksun pitää luistaa ja jalan nousta. Haluan jaksaa repiä purjeita ylös ja veivata. Se on upea tunne kun on voimaa. Kun jaksaa. Ei tarvitse ponnistella kohtuuttoman paljon.

Niin, mistä siis unelmoin?
Onnesta.

ps. jos jollakulla tulee tarvetta tilata iHerbistä ihan ekaa kertaa niin käyttäkää toki tämän MAV460 koodin tuoma alennus viisi dollaria. Samalla autatte minua tilaamaan pikkusen edullisemmin seuraavat tuotteet. Niin ja saatte itse samanlaisen koodin kun tilaatte joten sitä sitten jakelemaan ja hinta putoaa. =)

Hei se tanssii!

Avasin koneen sillä ajatuksella, että purnaan omaa huonoa päivääni. Pulputin siitä jo siskoparalle puhelimessa ja ajattelin jatkaa tänne. Mutta...

Avasin siis koneen. Tutkailin muutamaa blogia joita luen ja tsekkasin ostamani kirjan ja rattaiden kulkemisuunnan postin seurantapalvelusta. Mielenkiintoisia blogeja. Paketit kulkee oikeaan suuntaan. Radio on auki ja sieltä tulee rokkia rahallisella volyymillä. Mieli ei enää kuhise häpeää ja harmia. Kurkkaan läppärin reunan yli varmistaakseni mitä kymmenkuinen monsteri touhuaa.
Jäbä on oussut polviensa päälle ja jammailee antaumuksella. Lähes mustat silmät loistaa hämärän päivän valossa ja kaikki kuusi hammasta nauraa minulle.

Se siitä "paska mutsi" -fiiliksestä. Taidan siirtää ajatukset pois negatiiviselta alueelta ja siirtyä tähän hetkeen. Kaikki on hyvin juuri nyt. Mikään ei ahdista eikä paina. Ei ole kiire mihinkään. Ei tarvitse tehdä mitään. Voi istua tässä ja nauraa lapsen kanssa. Antaa ajan mennä. Taidan istua tässä vielä hetken ja antaa itseni latautua täyteen rakkautta ja onnea, harmoniaa ja sielukkuutta.

Miksi lapsille syötetään niin paljon paskaa ruokaa?

 Olin jo puolessavälissä uutta bloggausta kun lapset tuli kotiin. Poika aloitti kiukun ja tukahdutetun raivoamisen heti. Raivon sokaisema ilmapiiri hiljensi taas koko kodin. Tunnelma on latistunut ja tunkkainen.

Päätin tarttua aiheeseen ja varovasti kysyä lapselta mitä hän on päivän aikana syönyt. Rehellisen vastauksen lypsämiseen meni hetki. Poika tietää, että karkki ei ole minun suosikkilistallani, mutta uskaltautui kertomaan syämästään karkista. Lupasin olla suuttumatta, koska juuri nyt en näe siinä mitään tolkkua. Kun lapsella on niin mustunut mieli ja raivo on päällimmäinen tunne, ei kannata yllyttää enempää.

En jäsentele tätä raivoa sen enempää. Sen verran voin sanoa, että naapurit toivoisivat meidän muuttavan pois. Syy miksi lapsi raivoaa tai mieli mustuu on vielä selvityksen alla. Olemme kuitenkin onnistuneet tekemään joitakin johtopäätöksiä. Ruoka.

Se mitä lapsi laittaa suustaan alas vaikuttaa hämmentävän paljon lapsen käytökseen. Lapseni mielialat heilahtelevat rajusti puolelta toiselle, eikä meillä ole välimaastoa.

Tänään on aamiaiseksi syönyt kestileivän margariinilla ja muutamalla juustosiivulla sekä omenan. Koulussa nautittu nakkikastiketta ja perunaa. Jälkkäriksi yksi makeinen ja kello on kohta neljä.
Minäkään en pärjäisi tuolla satsilla saati sitten kasvava lapsi. Miksi, oi miksi lapsille tarjotaan koulussa niin paljon meidän elimistölle huonommin sopivia raaka-aineita? Miksi? Siksi kun se on halpaa. Siksi kun se on virallisterveellistä (josta minulla on hyvin miellyttävä mielipide jota en tässä ääneen kehtaa edes sanoa). Siksi kun se on helpompaa valmistaa neljälle sadalle lapselle kun kaikki on valmiissa pusseissa, kuorittuina, paloteltuina ja niin terveellisenä. Ei yhtään lisäaineita, säilöntäaineita ja ihan priimaluokkaista kotimaista ruokaa (my ass).
Kiitoksena tästä pitää lapsen koittaa hillitä omia raivokohtauksiaan ja koittaa ymmärtää itseään.

Paska ruoka, paskempi mieli!

Miksi sä kirjoitit mun kirjat?!?

Muistatteko aikaisemmista postauksistani sen kirjan? Kirjan jonka kirjoitan ystävättäreni kanssa. Kirjan joka on nerokas. Me aiomme julkaista ihania ja helppoja reseptejä veneen pentterissä tehtäväksi. Miten iltatulilla voi valmistaa maukasta ja nopeaa ruokaa. Miten joku saari on sellainen, että tulee tapa istua siellä ystävien kanssa iltamyöhälle ja nauttia viimeisistä syksyn lämpöisistä viikonlopuista ruoan ja viinin seurassa.
Ystävättäreni kuvaa kauniita kuvia kirjaan ja minä kirjoitan. Teemme siitä lokikirjan tyyppisen ja kerromme muutamasta paikasta samalla. Missä on oltu ja miten matka on taittunut.

Se on kirjoitettu jo.

Paska.

Saattelin eilen helinäkeijun voimistelutreeneihin ja samalla päätin poiketa kirjastoon. Olin juuri menossa ottamaan vuoronumeroa kirjaston tätille (sedälle) ja sielläpä seisoi kolmipäinen nippu rakkaita samassa jonossa. Iloiset murahdukset puolin ja toisin ja sitten blondi kertoi, että osti sen kirjan itselleen ja että se on autossa mukana. Pienen ripsien räpsyttelyn jälkeen ja postin jonoon siirtymisen kunniaksi insinöörismies kipaisi autosta kirjan hirnuville neitokaisille. Vaikka blondi nimenomaan varoitti ja sanoi, että kirja on juuuuuuri kuin meidän kirjoittama.... niin hitto, että minä hämmästyin. En voinut uskoa silmiäni. Selasin, pläräsin, nauroin, itkin ja huutelin jonottaville. "Ei voi olla totta! Ei helvetti. Kuka perkele on kirjottanut tämän. Meidän piti tämä tehdä!" Ihmettely jatkui vielä illalla tusinalla tekstiviestejä. Blondi referoi kirjaa ja kommentoi värikkäästi kuten; siis toihan on just sun lause, toikin on just kun teidän resepti, siis SUN lause tää on just...No niinpä!!

Kysyn teiltä. Minkälaista keittokirjaa te lukisitte? Minkä te voisitte ottaa mukaan reissuun?
Me päätimme, että emme lannistu vaan jatkamme kirjan suunnittelua edelleen. Tulemme lukemaan jokaisen sanan ja tutkimaan kuvat ja kaikki ideat (meidän ideat) joita siinä on käytetty. Sitten teemme oman. Emme samanlaista vaan omanlaisen. Insinöörismies väläytteli jo; Näkkileipä blanco! Jes. Köyhien veneilijöiden keittokirja. Tämä kuulostaa idealta.

On siis aika nousta suosta, riuhtaista itsensä irti karilleajon jäljiltä ja seurattava uutta tutkintalinjaa. Mmm... joo´o. Tää tapahtuu vielä. Kirja. Se me tehdään.

Laihdu nopeasti ihannepainoosi ja näytä upealta!

Ajattelin jakaa teidän kanssanne unelman joka koskettaa varmasti suurinta osaa pohjoismaalaisista naisista. Voidaan ehkä puhua suurimmasta osasta maailman naisia?
Laihtuminen. Uskoisin, että eniten klikkauksia saa mainokset joissa puhutaan joko seksistä tai laihduttamisesta. Mitään faktaa minulla ei ole, mutta on kuitenkin sieltä täältä pomittuja muistikuvia tutkimuksista ja elämän mukanaan tuomia mielikuvia.

Minä olen laihtunut. Taas. Olen laihduttanut. Pannut aikaa, verta, hikeä ja kyyneliä tähän touhuun. Taas. Olen tutkiskellut itseäni ja päättänyt, että tällä kertaa kaikki olisi toisin. Taas.
Kuten varmasti aika moni, minäkin olen kokeillut kaikkea. Ihan kaikkea. Ja miksi?
Olen laihtunut elämässäni varmasti lähes viisikymmentä kiloa ja tällä kertaa kymmenen.
Synnytin kolmannen lapsemme viime kesäkuussa. Kesäloma oli edessä ja vannoin, että sitä en pilaa ajattelemalla painoa. En pilannutkaan. Tosin, en imettänyt. En pystynyt. Se oli ensimmäinen askel matkalle painonpudottamiseen. Taas. Kolmannen kerran. En siis pilannut kesälomaa laihduttamisella, mutta sain kuitenkin sotkettua sitä hiukan ottamalla naurettavaa painetta imettämisestä. Osaksi sen vuoksi, että tiesin, että niin helppoja kalorinpolttamisia saa hakea.

Kesä meni ja pulloruokinta alkoi. Lähdin lenkkeilemään. Ostin helvetin kalliit vaunut joiden kanssa pääsisi juoksemaan. Sain syysflunssan ja jouduin pitämään taukoa. Juoksin päivän ja taas sain jokun helvetin flunssan ja jouduin ottamaan taukoa. Tässä vaiheessa en vielä ollut koskenut ruokavaliooni. Päätä särki taas jatkuvasti ja päätin lopettaa leivän mupeltamisen ja palata syömään terveellisemmin. Painossa ei tapahtunut suuria muutoksia syksyllä. Tiesin, että tarvitaan aikaa ja vähän tehokeinoja. Tunnistan pakonomaiset tarpeeni alkaa laihduttamaan siitä, että mielenterveyteni alkaa rakoilla. Itkuraivareita siitä kun mikään ei mahdu. Mahdoton syyllistäminen ja itseinho. Yök. En pidä noista oireista. Ne tulee minulle vaikka en haluaisi.

Sanon: "olen kaunis juuri tällaisena"
Tarkoita: "voi vittu, että rasittaa kun on niin läskit kainalot"
Sanon: "painoni putoaa jos putoaa, mutta sen ei tarvitse"
Tarkoitan: "mä haluan olla painoindeksin alarajalla"
Sanon: "tunnen itseni, joka sopukkani ja rakastan niitä!"
Tarkoitan: "en voi katsoa itseäni peilistä kun alkaa oksettamaan toi järjetön ihrapallura"

Tällä kertaa olen päättänyt ihan oikeasti tehdä toisin. Syksy taittui talveksi.
En ole sortunut mihinkään pikalaihdutuksiin vaikka olen jo vakavasti harkiten Allit ja muut rasvasieppaajat tutkinut. Tiedostan, että ruokavaliolla on suurin merkitys tähän kaikkeen, mutta liikunnalla pidän huolen omasta jaksamisestani. Olen mitannut itseni kriittisiä kohtia marraskuussa ensimmäisen kerran ja pidän ruokapäiväkirjaa. Olen palauttanut mieleeni ruokavalion tärkeimpiä askelmia ja siistinyt omaa syömistäni. Juoksen niin usein kun vain kynnelle kykenen ja siihen lisäksi lihaskuntoa punteilla ja jumpalla.
Olen päättänyt opetella rakastamaan itseäni tällaisena kuin olen. Haluan olla sanojeni mittainen nainen. Pakotan itseni antamaan itselleni aikaa ja hyväksyntää.

Talvi on kääntynyt kevääksi. Rämmin taas lievässä itseinhossa ja yllätyksekseni älysin yhdistää tämän kiukuttelun lähes PMS-tyyppiseksi ratkaisuksi. Otin siis itseäni niskasta ja mittasin. Mmm... tulokset oli positiivisia, mutta ei riittäviä. "Nyt akka hiljaa! Mene peilin eteen ja katso itseäsi ulkopuolisen silmin. Katso itseäsi kuin katsoisit jotakin toista naista."
Menin peilin eteen, mutta en oikein nähnyt mitään uutta. En osannut katsoa. Koitin ottaa kuvia, mutta pokkari haluaa salamoida, eikä kuvista näkynyt muuta kuin valo. Päätin uskaliaana naisena ottaa videoklipin. Niinpä asensin kameran pöydän reunalle ja pistin nauhoittamaan. Kekkaloin kameran edessä alushousuissa ja rintaliiveissä. Avasin kissalle parvekkeen oven, menin kyykkyyn ja pyörähtelin. Koitin olla olematta.

Olen yllättynyt ja iloinen. Minähän olen ihan tavallinen nainen. En ole valuvaa laardimassaa. En ole ruma. Olen ihan tavallinen nainen. Tavallisella mahalla, reisillä, pakaroilla varustettuna. Ihan tavalliset rinnat ja ihan tavalliset kainalot! Minä voin siis rakastaa itseäni. Voin. Ihan kohta. Ensin pitää deletoida kaikki tekorintaiset mannekiinit silmistä. Uskoa kun mies rakastaa ja uskoa omia silmiä.

Jatkan juoksemisen opettelua ja tulen aina syömään terveellisesti koska minun kroppani tarvitsee sitä. Tarvitsen sitä, että en mene rikki. En siksi, että olisin laiha. Minun pikavinkki ihannepainoon ja upeuteen onkin, että opettele rakastamaan itseäsi oikeasti. Oikeasti.

Pus.

Itämeren kierros lähestyy!

Eilen istuin maanantaiseen tapaan Rannikkomerenkulun kurssilla. Vetäjä on vanhempi mies jolla ei ole ensimmäistäkään hajua siitä, miten sitä kurssia kannattaisi vetää. Ei... ihan mukava ukkohan tuo on, mutta ihan helvetin tylsä. "Onni" on se, että olen se kurssin käynyt jo kerran muutama vuosi sitten. Silloin ei ollut aikaa harjoitella riittävästi joten pistettä vaille ja nolo repuutus. Istuin eilen siis kurssilla (jota en enää reputa perkele) ja kävimme läpi ulkomaan liikennettä. Siitäpä mieleni virkistyi ja ajauduin unelmissani kesälomaan.

Olemme pohtineet sellaista vaihtoehtoa, jossa purjehtisimme toukokuun viimeisenä viikonloppuna veneen Simon kanssa kahdestaan joko Hankoon tai pitkä viikonloppu ja Maarianhaminaan. Olemme seilanneet Hanko-Maarianhamina jo useasti ja olemme menossa vesille joissa emme vielä ole olleet. Jos pääsisimme siirtämään Lady Gracea etukäteen edes Hankoon olisi sillä suuri vaikutus matkanteon kannalta. Purjevene (riippuu tietysti veneestä) kulkee keskimäärin 5s/h (n.10km/h)  ja silloinkaan harvemmin suoraan siihen suuntaan kun pitäisi. Joten matkan tekeminen on hidasta mutta toki juurikin sitä mitä sinne lomalle ollaan menossa tekemään. Silti plussana matkan tekemiselle on ne kohteet. Ja... lasten kanssa purjehtiminen on kivaa, mutta se pitää myös huolen siitä, ettei voi purjehtia ihan mahdottoman pitkiä päiviä ja näin ollen matkanteko on vieläkin hitaampaa. Nämä ensikesän kohteet on meille sellaisia joihin ei luultavasti päästä uudelleen ennen eläkepäivä tai muita hintavia järjestelyjä. Meillä on nyt ainutlaatuiset kaksikuukautta aikaa jotka aiomme käyttää intesiivisesti nautiskellen! Näistä syistä siirtopurjehdus olisi ihan oiva homma. Pitäisi vain nyt järjestää lapsille hoitopaikat ja Simon siirtää lomapäiviä.

 Takatalvi on tullut hidastamaan veneen kesäkuntoon laittamista, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että siitä olisi suuremmin haittaa. Simo on nyt raapinut ja hionut niskalimassa veneen pohjaa ja enää muutamaa kohtaa vaille niin päästään laittamaan ensin epoksimaalia muutamat kerrokset ja sitten myrkyt päälle. Olemme maalaamassa myös veneen kyljessä kulkevaa harmaata raitaa uuteen tumansiniseen sävyyn. Uimaportaiden askelmat pitää hioa ja lakata ja paljon muuta pientä säätöä. Veneen perässä olevien laatikoiden kansien päälle tulee molempiin aurinkopanelit ja sitten on uuden WC:n asennus. WC:n voi tosin asentaa vesille laskun jälkeenkin. Verhot pitää kaavoittaa ja ommella sekä mahdollisesti rakentaa meripunkka salongin toiselle puolelle. Merikartoille teen suojapussin. Niitä karttoja nimittäin on muutama ja niitä on melko fittimäistä kuljettaa sellaisenaan kun ovat irtolehtisiä.

Ajatelkaa sitä auringon paistetta! Veneen kannella leppeässä kesätuulessa. Ihana sininen meri alla ja muutama lokki kaartelemassa taivaalla. Kylmä olut kädessä. Pikkuinen uinumassa ja isommat uimassa veneen perästä. Ei ketään missään eikä maata näkyvissä. Vain meri ja me.

Melankoliasta uutta voimaa huomiseen

Kevät kolkuttaa oveen ja pienet noidat pyörii kaduilla oksineen. Yksinäinen oksa meidän pöydällä odottaa auringonnousua. Olen koko viikonlopun ollut harmillisen alakuloinen. Lastani turhaan sättien olen kyynelin pyytänyt anteeksi. Kaunis lapseni on halannut ja kyynelehtinyt kanssani. Pikkuinen on puristanut lujaan otteeseen ja kuiskutellut korvaani. Rakkaani on silittänyt kämmentä ja suudellut kaulaani. Uljas nuorimies on ymmärtäväisesti hyväksynyt tunteeni ja lumenvalkea yksinäinen kissa on pitänyt öisin surulleni seuraa.
Herään öisin siihen kun lapsistani vanhin ja pehmein itkee yksin ikkunalla menetettyä ystäväänsä ja elämänkumppaniaan. Olemme itkeneet suolaisia kyyneleitä pimeässä huoneessa. Kuunnelleet unentuoksuisia rakkaitamme ja uskoneet siihen, että selviämme tästä.

Kuuntelin Kuninkaan kanssa viimeisenä päivänä Bo Kaspers Orkeser ja albumia New Orleans erityisesti. Suosittelen sitä lämmöllä.

Olen onnellinen vaikka olen surullinen. Minua rakastetaan. Minä rakastan.

http://bokaspers.com/